Kesä Baden-Badenissa

Joskus kuulee valitettavan, ettei kunnon kirjallisuutta enää riitä luettavaksi, kun kaikki venäläiset klassikotkin on jo moneen kertaan kahlattu. Nyt seuraa hyviä uutisia näille lukijapoloisille: upouusi venäläinen klassikko on vastikään ilmestynyt. Mittasuhteiltaan Kesä Baden-Badenissa ei tosin ensinkään pärjää jykevimmille tiiliskiville, mutta silti koko Venäjän kirjallisuus hengittää tämän Dostojevski-romaanin taustalla. Tuntemattoman neuvostolääkärin koskettava teos on sekä syntyhistoriansa, syvyytensä että kirjallisen loistonsa puolesta ainutlaatuinen ilmiö.

Kuka siis on Leonid Tsypkin? Nimi ei ole kirjallisuudenhistoriasta tuttu, sillä venäjänjuutalainen Tsypkin (1926–82) ei saanut Neuvostoliitossa julki yhtäkään teosta. Uransa hän loi lääketieteen tutkijana. Vuonna 1977 hänen poikansa emigroitui Yhdysvaltoihin ja Tsypkin alennettiin vähäpätöiseen tehtävään; sittemmin hän menetti työpaikkansa kokonaan samoin kuin mahdollisuutensa muuttaa maasta. Näinä vuosina, vailla toivoa julkitulosta, syntyi Kesä Baden-Badenissa. Romaanin valmistuttua Tsypkinin onnistui kuitenkin salakuljetuttaa käsikirjoitus tuttavien matkassa Yhdysvaltoihin. Vajaata viikkoa ennen varhaista kuolemaansa kirjailija sai tiedon, että romaani oli julkaistu venäläisemigranttien lehdessä.

Teoksen myöhempiin vaiheisiin on vaikuttanut kirjailija Susan Sontag. Kesä Baden-Badenissa julkaistiin lännessä parinakin käännöksenä jo 1980-luvulla, mutta se jäi silloin vaille huomiota. Vasta kun Sontag sattumalta törmäsi Tsypkinin mestariteokseen ja kirjoitti sen uuteen laitokseen vuonna 2001 esipuheen, teos pääsi laajemmin esille. Sontagin informatiivinen, innostunut ja oivaltava esipuhe on mukana myös Marja-Leena Jaakkolan hienossa suomennoksessa.

Lauseen ja kerronnan mestaruutta

Tsypkinin romaanin päähenkilöt ovat Fjodor Mihailovitš ja Anna Grigorjevna, Dostojevskin pariskunta, jotka vastanaineina kesällä 1867 lähtevät Baden-Badeniin velkojia pakoon. Keski-ikäisen kirjailijan ja kaksikymppisen pikakirjoittajan avioliitto joutuu matkalla koetteille, ei vähiten siksi, että Fjodor Mihailovitš koettaa vimmaisesti lievittää perheen rahapulaa rulettipöydän ääressä.

Rinnakkain Dostojevskien tarinan kanssa kulkee kuvaus toisesta junamatkasta, jonka romaanin kertoja tekee määrittelemättömään neuvostoaikaan. Hän matkustaa Moskovasta Leningradiin lueskellen Anna Grigorjevnan päiväkirjaa, majoittuu vanhan tuttavan luokse, kävelee valokuvaamassa Dostojevskin asuinkulmia ja pistäytyy kirjailijan kotimuseossa.

Näitä kahta aikatasoa pitää yhdessä romaanin suvereeni kerronta. Sen logiikka ei ole kaukana tajunnanvirrasta: teksti etenee kertojan mielenliikkeiden tahtiin siirtyillen talvisen junamatkan havainnoista Dostojevskien elämään ja kertojan muistoihin. Oikukkaat siirtymät luovat tekstin sisään loputtoman monitahoisia rinnastuksia ja mielleyhtymiä. Omalakisen maailman tunnun viimeistelevät Tsypkinin huikeat lauseet, jotka pilkkujen, konjunktioiden ja ajatusviivojen rytmittäminä levittäytyvät useille sivuille. Kielioppiin kuuluu, että siirtymät aikatasolta toiselle tapahtuvat liki säännönmukaisesti lauseen sisällä, eivät juuri koskaan lauseen rajalla saati kappaleen- tai osanvaihdon kohdalla:

”(…) juna jatkoi kulkuaan, oli jättänyt jo kauas taakseen Bologojen, sen asemalaiturin ja öljylampun valaiseman aavemaisen kioskin, ja vaunu heittelehti puolelta toiselle niin kuin siinä istuvat matkustajat, seinien ja katon maitolasilamput ja matkalaukutkin, jotka kaikki heijastuivat moninkertaisina tummista ikkunoista, joiden takana vilistivät näkymättömät lumiset lakeudet, niin että Anna Grigorjevnan päiväkirjaa joutui pitelemään kiinni, ettei se tipahtaisi pöytälevyltä lattialle ja etteivät rivit hyppelehtisi silmissä – kotiin tultuaan Fedja vaipui polvilleen Anna Grigorjevnan eteen, niin että Anna Grigorjevna lähti hölmistyneenä perääntymään nurkkaan, mutta Fedja konttasi perässä ja hoki vuorotellen ’Anna anteeksi, anna anteeksi…’ ja ’Enkelini, enkelini…’, mutta vaimo jatkoi perääntymistä kunnes Fedja pomppasi pystyyn ja rupesi hakkaamaan nyrkillä ensin seinää ja sitten omaa päätään, näytti siltä kuin hän olisi tehnyt sen tarkoituksella, ikään kuin hän olisi esittänyt jotakin farssia, niin että hetken se oli Anna Grigorjevnasta huvittavaa, mutta koska hän pelkäsi, että vuokraemäntä saattaa kuulla ja että tilanne voi johtaa kohtaukseen, hän juoksi Fedjan luo ja yritti hillitä tätä – Fedjan kasvot olivat kalpeat, huulet vapisivat ja parta sojotti vinossa – polvillaan vaimonsa edessä hän katui häviötä ja sitä että tekee vaimonsa onnettomaksi, mutta Anna Grigorjevna ei pystynyt arvioimaan eikä edes ymmärtämään hänen kärsimyksensä ja nöyryytyksensä syvyyttä, vaan siinä huoneen nurkassa seistessään tuijotti miestään hämmästyneenä ja jopa hymähti väheksyvästi – ettei vain pilkallisesti? – jolloin Fedja säntäsi jaloilleen ja alkoi rummuttaa nyrkeillä seinää (…)”

Ironia ja myötähäpeä

Jos romaanin kokonaisuudessa vuorottelee kaksi aikatasoa, Baden-Badenin jaksojen sisällä vuorottelee kaksi näkökulmaa, Annan ja Fedjan. Tapahtumien kuvaus noudattelee Dostojevski-biografiaa varsin tarkasti, mutta kiihkeän sisäistynyt kerronta herättää Annan ja Fedjan fiktiiviseen elämään.

Romaanin Fedja vetää ristiriitaisuudessaan vertoja Dostojevskin romaanihenkilöille. Parodisiakin aineksia voi hahmossa nähdä. Päällimmäisenä on sairaalloinen alemmuuskompleksi: mielipuoliset harhat tempovat Fedjaa vuoroin itserakkauden huipulle, vuoroin häpeän kraatteriin ja myrkyttävät hänen suhteensa kanssaihmisiin. Hänen surkuhupaisa klovneriansa käy sitäkin naurettavammaksi, kun vertauskohtana on se profeetallinen, jopa Kristus-hahmoinen myytti, jota kirjailijamestarin ympärille on rakennettu. Kertoja ironisoi armotta ihannoivaa Dostojevski-kuvaa, mutta ivan ylittää vahvasti eläytyvä ja paikoin psykologisoivakin äänilaji, joka paljastaa pohjimmaisena olevan tuskallisen sympatian, liki myötähäpeän.

Romaanin monisyisintä antia on kuitenkin Fedjan ja Annan suhteen kuvaus. Puolisoiden sisäiset monologit piirtävät särmikkään kuvan avioliitosta, josta ei puutu raivoa, hellyyttä, hulluttelua eikä sählinkiä. Omaa luokkaansa on rakastelukohtauksien kaunis uimismetafora: ”yhdessä he lähtivät uimaan, uivat pitkin vedoin, nostivat yhtä aikaa kädet vedestä, vetivät yhtä aikaa ilmaa keuhkoihin, uivat yhä kauemmaksi rannasta, kohti kuperana kaartuvaa tummansinistä meren ulappaa – mutta lähes joka uinnilla Fedja joutui jonkinlaiseen vastavirtaan, joka painoi hänet joko sivulle tai vähän taaksepäinkin niin ettei hän ehtinyt vaimonsa mukaan – vaimo ui eteenpäin rytmikkäin vedoin ja katosi jonnekin kauas, ja Fedjasta tuntui ettei hän enää uinut vaan pelkästään räpiköi vedessä yrittäen yltää jaloilla pohjaan”.

Vaikka Anna on nuori, hän näyttää romaanissa kaikin puolin kyvykkäämmältä ja tasapainoisemmalta kuin miehensä. Se ei silti vähennä hänen rakkauttaan neuroottista Fedjaa kohtaan. Annan epäitsekäs, anteeksi antava rakkaus rinnastuu Dostojevskin omaan kristilliseen ideaaliin nöyrästä lähimmäisenrakkaudesta: vakaa Anna toteuttaa tätä ihannetta lopulta paljon johdonmukaisemmin kuin armeliaisuudesta kostonhimoon heittelehtivä miehensä.

Talvi Leningradissa

Toinen uskollinen Dostojevskin ihailija romaanissa on kertoja, Leningradin-matkaaja. Heti ensi sivuilta käy ilmi hänen liioitellun harras suhteensa kaikkeen Dostojevskiin liittyvään. Juutalaisen kertojan ahdistavana ongelmana on kuitenkin Dostojevskin tunnettu antisemitismi: ”minusta on kummallista, että kirjailija, joka romaaneissaan niin herkästi kuvaa ihmisen kärsimyksiä, niin kiihkeästi puolustaa sorrettuja ja solvaistuja, niin järkkymättömästi saarnaa jokaisen luodun olemassaolon oikeutta ja niin riemullisesti ylistää jokaista pääskystä ja ruohonkortta, ei ole löytänyt ensimmäistäkään sanaa suojellakseen tai puolustaakseen tuhansia vuosia vainottua kansaa”.

Kertoja ihmettelee ääneen, mikä panee hänet – sekä lukemattomat juutalaiset kirjallisuudentutkijat – niin kiihkeästi lukemaan ja ihailemaan Dostojevskin kaltaista ahtaan slavofiilistä ajattelijaa. Kysymys jää vastaamatta, mutta ilmiselvää on, että se kytkeytyy samaan kristillisten arvojen teemaan kuin Annan ja Fedjan avioliiton kuvaus. Kertojan kiinnostus Dostojevskiin rinnastuu Anna Grigorjevnan epäitsekkääseen aviorakkauteen ja sitä kautta edelleen Dostojevskin omiin ideaaleihin. Jos oikein kärjistää, voi tulkita sekä Annan että kertojan suorastaan Kristus-hahmoiksi, sorretuiksi ja solvaistuiksi, jotka silti pystyvät nöyrään ja anteeksiantavaan rakkauteen.

Kuitenkin Tsypkinin ihmiskuvaus väistää yksioikoisuuden ansat. Se ei demonisoi eikä pyhitä sen enempää Fedjaa, Annaa kuin kertojaakaan vaan rakentaa monitahoisia, yksityiskohdin ryyditettyjä henkilöhahmoja. Entisestään pääkolmikon ulottuvuuksia laajentavat romaanin lukuisat sivuhenkilöt, joiden tarinat muuntelevat kiintoisasti rakkauden ja anteeksiannon teemoja. Heistä on välttämätöntä mainita kertojan vanha ystävä Gilja: tämä Leningradin piirityksen kokenut, aviomiehensä pettämä, ankeassa yhteisasunnossa elelevä leski kasvaa romaanissa lämpimän elämänmyönteisyyden unohtumattomaksi ikoniksi.

Lopulta Kesä Baden-Badenissa on myös kirja kirjoittamisesta ja taiteesta. Leningradiin matkaava kertoja on Tsypkinin näköinen mies, jolle taide merkitsee intohimoa ja pakoa neuvostotodellisuudesta mutta myös loputonta ongelmaa. Yksinäisen miehen keskustelukumppanina on romaanissa koko venäläisen kirjallisuuden historia. Läsnä ovat 1800-luvun kirjalliset debatit ja 1900-luvun toisinajattelijat. Hienoimmin suhde kirjalliseen perintöön näkyy tavassa jolla Tsypkin ottaa haltuunsa sellaiset venäläisen kirjallisuuden kestoaiheet kuin ortodoksinen usko, kuolemakuvaus ja Pietari-myytti.