Iloiset hautajaiset

Ljudmila Ulitskaja kuuluu siihen polveen, joka vieraantui sosialistisesta realismista ja lähti omille teilleen kehittämään uutta kirjallisuutta. Hänen sankareinaan ovat antisankarit, joista ei kirjoitettu kirjoja Neuvostoliitossa: muukalaiset, oudot ja kummajaiset, tässä kirjassa amerikanvenäläiset, heidän elämänsä ja kohtalonsa. Ulitskajan kirjojen johtava lanka ei siis ole poliittinen tai yhteiskuntakriittinen; pikemminkin kysymys on humanismin ja ihmisenä olemisen ongelmasta, jota tarkastellaan naisnäkökulmasta.

Iloiset hautajaiset sijoittuu 1990-luvun New Yorkiin, jossa elää venäläinen yhteisö keskushenkilönään taidemaalari Alik. Tapahtumat ajoittuvat pariin viikkoon, joiden kuluessa Alik tekee kuolemaa ja saa ympärilleen ystäviä ja verkostoa eri puolelta Amerikkaa avukseen ja tuekseen. Kirjasta henkii elinvoimainen sopeutumattomuus, joka yhdistyy venäläiseen ’sirokaja natura’ -nimellä tunnettuun luonteenlaatuun.

Yhteisöön kuuluu entisen Neuvostoliiton älymystöä – juutalaisia ja kristittyjä, taiteilijoita ja eräs asianajajakin. Mukana on taiteilijoita, lääkäreitä, kirjailijoita ja runoilijakin Josif Brodskin hahmossa, nykyinen vaimo ja edellinen vaimo sekä liuta muita naisia. Alik on ollut naissankari koko ikänsä. Nyt häntä hellivät sekä avuton ristisanoja ratkova vaimo että entiset rakastajattaret, joista yksi hoitaa sekä juridiset että taloudelliset ongelmat. Alik tarjoaa itse vastineeksi vain sitoutumatonta iloa ja hyvää mieltä. Se tuntuu riittävän hänen ympärillään pörrääville naisille.

Venäläistä hippi-ideologiaa

Kirjaa voi siis lukea kuin hippi-ideologian ylistyksenä: Siinä seikkailevat iloinen yhteisö ja toisiaan rakastavat ihmiset vapaina maan mammonasta ja muista ikävistä byrokraattisista asioista. Se on kuitenkin liian helppo tulkinta. Yhteisöllisyyden kuvaaminen yksilön sijasta on näet hyvin perivenäläinen kirjallisuuden piirre. Yksittäinen ihminen ei ole merkittävä kuvauskohde, vaan mielummin tarkkaillaan koko yhteisöä ja sille luonteenomaisia toimintakuvioita.

Ei ehkä ole sattumaa, että samanaikaisesti Alikin kanssa tekee kuolemaa myös Neuvostoliitto. Saamme seurata ulkovenäläisten suhtautumista Janajevin junttaan ja nimeltä mainitsemattomaan mieheen, joka kiipeää tankin päälle puhumaan demokratian puolesta kaduille tulleille venäläisille. Tämä onkin eräs kirjan puhuttelevimmista kohdista. Alikilla ja Neuvostoliitolla ei kylläkään ole mitään tekemistä keskenään. Heidän loppunsa vain koittaa samanaikaisesti, ja kummankin hautajaiset vietetään iloisesti.

Kirjan nimi tulee siitä, että Alik järjestää itse ystävilleen iloisen yllätyksen hautajaisiinsa. Hän lahjoittaa hautajaisiin äänensä äänittämällä etukäteen viimeisen tervehdyksen soitettavaksi yhteisölle, joka ilostuu ja pitää rakkaan vainajansa kunniaksi ikimuistoiset juhlat aitovenäläiseen tyyliin vodkalla höystettyinä.

Pieni, hyvä kirja

Tapahtumat siis sijoittuvat 1990-luvun New Yorkiin. Kuvaus tuntuu hyvin todenmukaiselta. Kun mielessä ovat omat kokemukset venäläisestä opiskelija-asuntoloista ja venäläisopiskelijoista, tuntuu, että juuri tuollaista voi venäläisyys parhaimmillaan (tai pahimmillaan) olla.

Ulitskajan kirjan dialogeissa kaikuvat venäjän intonaatio ja sävyt, joita on vaikea tavoittaa suomeksi. Voin kuvitella, miten Alik ja kumppanit puhuvat venäjää kädet viuhtoen ja sävelkulku vaihdellen. Tällaista puhekielenomaista kirjakieltä on äärimmäisen vaikea korvata muulla kielellä. Suomentaja Elina Kahla on onnistunut työssään niin hyvin kuin siinä nyt yleensä voi onnistua.

Rakenteellisesti kirja on kronologinen, ja kuten mainittu kuvaa kahta viikkoa vuonna 1990. Ulitskaja sitoo kirjan aikaan määrittelemällä tapahtuma-ajankohdan Janajevin juntan vallassaololla – ajankohdan muistavat kaikki sen kokeneet, niin suomalaiset kuin venäläisetkin. Ilman tätä määrittelyä jäisi kirja mielestäni hajanaiseksi ja vaikeaksi hahmottaa. Ulitskaja on lyhyiden kertomusten taitaja ja parhaimmillaan novelleissa. Se näkyy myös tässä kirjassa, joskin tätäkin olisi mielestäni ollut varaa vähän lyhentää.

Lyhyesti määriteltynä: Iloiset hautajaiset on pieni, hyvä kirja. Siinä on aineksia jopa ulkomaanvenäläisten kulttikirjaksi – eikä se olisi ensimmäinen slaavikielellä kirjoitettu kulttikirja.

Venäläinen kirjallisuus on marginaalissa

Venäläisen kirjan tie suomalaisen lukevan yleisön tietoisuuteen on valitettavasti tukalaa, melkein mahdotonta. Venäläinen nykykirjallisuus on marginaalikirjallisuutta Suomessa. Sen monimuotoisesta kentästä käännetään hyvin vähän, ja käännetyt kirjat ovat olleet aiheeltaan ikävästi samankaltaisia. Olemme saaneet lukea abortista ja stalinismista versus henkilökohtainen elämä. Taannoin suomennettiin ja otettiin uusia painoksia ulkomailla tunnettujen (ja vainottujen) kirjailijoiden teoksista; onhan niillä tietysti mainosarvoa enemmän kuin täysin tuntemattomilla nimillä. Monet hyvät postmodernistiset kirjat, lastenkirjallisuus ja paljon muuta jää kääntämättä kokonaan.

Ljudmila Ulitskajan Iloisten hautajaisten suomentaminen herättää toiveita muutoksesta. Kirja näet käsittelee amerikanvenäläisiä ja emigraatiota muutoin kuin poliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Kirjailija on itse suvereenisti arvostettu ja menestynyt sekä Venäjällä että ulkomailla. Hänet palkittiin Booker Smirnoff -palkinnolla vuonna 2001. Hän on eräs arvostetuimmista ja myös salonkikelpoisimmista prosaisteista Venäjällä tällä hetkellä.

Olisi ollut hyvät perusteet laatia kirjaan seikkaperäiset alkusanat ja kertoa, miten Ulitskaja sijoittuu Venäjän kirjalliseen kenttään. Koska venäläinen nykykirjallisuus on Suomessa paria poikkeusta lukuun ottamatta täysin vierasta, esittely olisi ollut erittäin tärkeä. Etukannen kirjailijaesittely on mielestäni ylimalkainen.