Maalarisiskot; Eugen ja Sigrid

Miten sarjakuva esittää kuvataidetta ja taiteen tekemistä? Reetta Niemensivun Maalarisiskot ja Timo Mäkelän Eugen ja Sigrid näyttävät kaksi tapaa.

Kustantamo Suuren Kurpitsan syksyn 2025 uutuuksista kaksi sukeltaa 1800–1900-lukujen taitteen naistaiteilijoiden elämiin. Reetta Niemensivun ensimmäisen kerran vuonna 2019 ilmestyneestä teoksesta Maalarisiskot on julkaistu kolmas, laajennettu painos komeasti kullalla koristetuissa kovissa kansissa. Timo Mäkelän uutuus Eugen ja Sigrid taas tarkastelee kuvataiteilija ja kriitikko Sigrid Schaumania ja hänen veljeään Eugen Schaumania, joka tunnetaan ennen kaikkea kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ampumisesta vuonna 1904.

Teosten aikajanat osuvat osin päällekkäin. Niemensivun Maalarisiskot alkaa vuodesta 1880, kun nuori Helene Schjerfbeck saa stipendin ja pääsee Pariisiin opiskelemaan ystäviensä Helena Westermarckin, Maria Wiikin ja Ada Thilénin kanssa. Juuri nämä neljä vuosisadan vaihteen taiteilijaa kutsuivat toisiaan maalarisiskoiksi. Samana vuonna 1880 Eugen ja Sigrid ovat vielä lapsia ja asuvat Radomissa Puolassa perheen isän everstiluutnantti Fredrik Waldemar Schaumanin sotilasuran vuoksi.

Tuokiokuvia ja aputekstejä

Maalarisiskojen 12 lukua kuvaavat episodeja ystävysten oppivuosilta vuoteen 1889 asti, kun nelikolla on yhteinen ateljee Pariisissa. Akatemiat opettajineen ovat jääneet taakse ja taiteilijat etsivät omia uriaan. Eugen ja Sigrid sen sijaan seuraa Sigrid Schaumania lapsuudesta aina taiteilijan satavuotisjuhlanäyttelyyn Amos Andersonin taidemuseossa 1979.

Siinä missä Eugen ja Sigrid kattaa kohteidensa koko elämät, Maalarisiskot esittelee rajattuja tuokiokuvia nelikon nuoruudesta. Jälkimmäinen teos on jaettu 12 lukuun, lyhyessä esipuheessa kuvataan naistaiteilijoiden asemaa ja heidän teostensa aikalaisvastaanottoa ja täsmennetään albumin olevan ”fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin” (s. 9). Henkilöt esitellään aluksi eloisin tilannekuvin syntymä- ja kuolinvuosineen ja teoksen lopussa luetellaan lähdekirjallisuutta.

Vastaavia aputekstejä ei Eugen ja Sigridistä löydy, vaan kriitikko saa tukeutua Helsingin sarjakuvafestivaalien paneelikeskusteluun historiallisesta sarjakuvasta, jossa Mäkelä kertoi lähteistään. Pienoinen vihje lienee myös se, että Camilla Granbackan elämäkerrassa Taide ja tunteet – Sigrid Schaumanin elämä (suom. Liisa Kasvio, Parvs 2019) kannesta katsoo sama Sigridin omakuva kuin Eugen ja Sigridin kannessa.

Suurin silmin maailmalle

Maalarisiskojen ehdoton keskushenkilö on Helene Schjerfbeck. Ada Thilén ja Maria Wiik saavat omat luvut ja Helena Westermarck pääsee muuten vain useasti ääneen, mutta valtaosa episodeista keskittyy Schjerfbeckiin. Silti Maalarisiskot onnistuu kertomaan ystäväporukasta ja siitä, millaista on olla nuori, ensimmäistä kertaa itsekseen maailmalla ja nauttia vapaudesta ja samanmielisten seurasta.

Maalarisiskojen alussa vasta 18 vuotta täyttänyt Schjerfbeck puhkuu lähes lapsekasta intoa ja päättäväisyyttä matkatessaan Pariisiin ystäviensä luokse. Perillä taustoissa humisee aikalaistaiteesta tuttu Pariisi mainospylväineen ja Henri de Toulouse-Lautrecin hengessä hulmuavine helmoineen.

Lastenkirjakuvittajana kunnostautuneen Niemensivun hahmot ovat suurisilmäisiä ja eläväisiä. Tunnetiloja välittävät ilmeet, eleet, hikikarpalot ja kyynelet. Väripalettia hallitsevat raikkaat pastellisävyt, etenkin vaaleanpunainen ja vihertävä. Dialogin sanavalinnat tuovat hahmot lähelle 2000-luvun lukijaa: ”Pitäisikö nyt sitten unohtaa kaikki aiemmin opittu ja vain läiskiä menemään? Hulluutta”, toteaa Helena Westermarck impressionisteista (s. 29, lihavointi kirjoittajan).

Maalauksia ja maalaamista kuvittamassa

Maalarisiskot kuvataan usein maalaamassa, mutta teoksia ei näytetä, vaikka niitä tarkastellaan salongeissa ja työhuoneissa ja mainitaan nimeltä lukijan iloksi. Tämä on ilmeinen ero Eugen ja Sigridiin, jonka ensimmäisen sivun neljä ruutua ovat tyylijäljitelmiä Sigridin maalauksista kuten teoksen kansikin. Sarjakuvataiteilijalta vaatii pokkaa mukailla kuvataiteilijan tyyliä, mutta Mäkelällä on aiheesta kokemusta: Korpit ja muita kertomuksia (Arktinen banaani ja Täysi Käsi 2020) on sarjakuvamuotoinen matka läpi eurooppalaisen taiteen historian Giottosta (1267–1337) René Magritteen (1898–1967) ja perustuu nimenomaan tyylijäljitelmille, aiheiden ja käsialojen lainaamiselle ja näyttämiselle niin kuin vain sarjakuvassa voi.

Eugen ja Sigrid, s. 37

Maalarisiskoissa lukija pääsee sen sijaan katselemaan ikään kuin tekijän silmin ja näkee maalausten aiheet. Ratkaisu perustelee onnistuneesti tuttujen maalausten toisintamisen Niemensivun omalla tyylillä. Mukana on pienet tarinat kahden Helene Schjerfbeckin lapsimaalauksen Toipilaan ja Tanssiaiskenkien synnystä. Näistä luku 10 ”Toipilas” kertoo hauskan version siitä, miksi pikku pellavapää on kääritty lakanaan. Tanssiaiskengät taas on uusi lisä täydennettyyn painokseen.

Maalarisiskot, s. 56

Epäkohdista saarnaamatta

Suuren Kurpitsan Telakka kuplii -joulutapahtuman Kuvataide sarjakuvassa -paneelissa Niemensivu kertoi yhdeksi syyksi sarjakuvantekoon pöyristyksen 1800–1900-luvun naistaiteilijoiden kohtelusta. Maalarisiskot välittää naistaiteilijoiden kohtaamat ennakkoluulot ja esteet. Kohtaus, jossa nyrpistelevät silinterisedät joutuvat pois tolaltaan nuorten naisten maalausten äärellä, on hykerryttävä (s. 75–77).

Ryhmän tulisimmaksi kuvattu Helena Westermarck kuvailee epäkohtia ja äityy herkästi paasaamaan. Hän olikin myös ahkera kirjoittaja. Niemensivun feminismi on kuitenkin hienovaraista, hän ei saarnaa vaan näyttää naisten kohtaaman vähättelyn ja vastukset.

Toisaalta miestaiteilijoidenkaan osa ei näyttäydy kadehdittavana. Albert Edelfelt, jolle Schjerfbeck pääsee apulaiseksi, valittelee paineitaan, vaatimuksia kansakunnan rakentamisesta ja jatkuvasta itsensä ylittämisestä. Naisten tekemisiin ja aihevalintoihin ei kohdistunut samanlaisia odotuksia, heidän oletettiin korkeintaan lopettavan ”harrastuksensa” ja ryhtyvän vaimoiksi tai auttavan kotitöissä.

Maalarisiskot, s. 77

Odotuksia vastaan

Vähättelystä huolimatta myös naistaiteilijoille annettiin stipendejä Pariisissa opiskelua varten, he edistyivät urallaan ja saivat teoksiaan esille. Vastuksia vahvemmin Maalarisiskoissa on läsnä nuorten taiteilijoiden ystävyys. Ulkomailla opiskeleminen on vuosisadasta riippumatta seikkailu, jossa jaetaan jännitys ja ilo uuden oppimisesta. Maalarisiskot on lempeä teos nuorista ihmisistä intohimonsa äärellä. Vaikka sydänsurut muuttavat hetkeksi sivut mustaksi, ystävät ja rakkaus taiteeseen kannattelevat. Joukon tiiviistä yhteishengestä, tukemisesta ja kannustamisesta huolimatta Niemensivu kuvaa myös keskinäistä kilpailua, epävarmuutta, vertailua ja ärtymystä, mustasukkaisuuttakin.

Myös Sigrid Schaumanin elämänvaiheissa korostuu oman tien kulkeminen aikakauden naisiin kohdistuvista oletuksista riippumatta. Taiteilijaksi opiskellut Sigrid joutui jättämään maalarinuransa tauolle 35-vuotiaana saatuaan tyttären vuonna 1913. Sigrid oli nykysanoin yksinhuoltajaäiti ja kirjoitti kuvataidekritiikkiä sanomalehtiin elättääkseen pikku perheensä. Kriitikkona Sigrid osasi olla teräväsanainen, ja Mäkelä kuvittaa herkullisesti myrkyllisen puoleisen kritiikin Wäinö Aaltosen vähemmän onnistuneesta maalausnäyttelystä. Maalariksi Sigrid palasi 70-vuotiaana eläköidyttyään kriitikonhommista ja ehti onneksi maalata parikymmentä vuotta ennen kuin hänen näkönsä 90-vuotiaana heikkeni liiaksi.

Eugen ja Sigrid, s. 36

Muistojen vietävänä

Mäkelä onnistuu pakkaamaan teokseensa uskomattoman paljon muistoja ja vaikutelmia Sigridin vuonna 1964 julkaistusta muisteluteoksesta Veljeni Eugen Schauman (suom. Antti Nuuttila, WSOY 1964). Tiiviys ei tee sarjakuvasta tukkoista tykitystä, vaan lapsuusmuistot virtaavat ilmavasti ruudulta ja sivulta toiselle: Kun Sigrid muistelee veljensä rakkautta Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin, Sven Tuuvan joukko-osasto marssii hänen kylpyhuoneeseensa ja kuljettaa lukijan sisarusten lapsuuteen Radomissa. Illan lukuhetki vaihtuu eväsretkeen, jolla muistellaan Suomen maisemia ja niin edelleen ilman lukujakoa.

Kerronta humpsahtaa sisäiskertomusten mukana aikatasolta toiselle sujuvasti, ja enimmäkseen tarkka lukija pysyy kyllä kärryillä. Vain sisarusten lapsuusvuosista Helsingissä (s. 31) siirrytään Ranskaan ja vuoteen 1949 niin yllättäen, että on pakko tarkistaa, selasinko epähuomiossa aukeaman yli. Piirrosjälki on tarkkaa taustoja myöten ja värit vahvat ja raikkaat.

Mistä on pienet kansallisvaltiot tehty?

Vaikka Mäkelä ammentaa Sigridin muisteluteoksesta, hän ei noudattele tämän tulkintaa Eugenin motiiveista. Sigrid esittää veljensä isänmaallisena sankarina, joka vastusti sortotoimia johdonmukaisesti osana laajaa verkostoa. Mäkelän tulkinnassa taas korostuvat attentaatin / terroriteon / itsemurhaiskun / työpaikka-ampumisen henkilökohtaiset syyt: Eugenin kuulo oli huono lapsuudesta saakka. Siksi hän jäi herkästi ulkopuoliseksi, ja häntä pidettiin hieman yksinkertaisena eikä hän voinut seurata isänsä jalanjäljissä sotilasuralle. Lisäksi Eugenin pitkäaikainen ihastus Elin Borgström torjui hänen kosintansa. Mäkelän tulkinnassa Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja erityisesti runo Sven Tuuvasta toistuu radikalisoivana tekstinä, joka ruokkii jo lapsuudessa Eugenin isänmaallisia tunteita. Päätöksen hetkellä Eugenin kuvataan samaistuvan Sven Tuuvan uhraukseen.

Tulkitsen Mäkelän valinnat hienovaraisena kutsuna pysähtyä pohtimaan niitä häilyviä tulkinnallisia rajoja, joita piirretään, kun ihmisiä luokitellaan kansallissankareiksi, terroristeiksi tai mieleltään järkkyneiksi yksittäistapauksiksi. Teoksen äärellä voi pysähtyä pohtimaan myös sitä, miten vähän aikaa on siitä, kun Suomen valtiota rakennettiin väkivallalla ja toisaalta kulttuurilla, maalaamalla, kirjoittamalla ja kääntämällä.

Kuten todettu naistaiteilijoita ei valjastettu kansakunnanrakennukseen samaan tapaan kuin miespuolisia kollegoitaan. ”Äiti, miksi sinä haluat maalata Ranskassa etkä Suomessa?” Sigridin tytär Elisabeth tiedustelee (s. 37). Sigrid maalasi kyllä Suomessakin, mutta etelän voimakas valo ja kirkkaat värit houkuttivat ymmärrettävästi valo- ja värimaalaria, ja tietysti ”Ranska on aina Ranska” (s. 38). Samaan johtopäätökseen päätyvät myös maalarisiskot: ”Pariisi on aina Pariisi, palettimme kotimaa” (s. 146).