Kritiikistä

Kritiikistä tekee selkoa kritiikki-instituution rakenteista eikä kaunistele sen tilannetta, mutta omakohtaisella otteellaan esseeteos pystyy perustelemaan tekstilajin relevanssia ja innostaa ajattelemaan sen uusia mahdollisuuksia. 

Kritiikki alkaa kohinasta, joka vaihtuu huminaan. Pääni täyttyy lukemisesta ja uudelleenlukemisesta, teosta ympäröivästä keskustelusta ja viitekehyksistä. Teen paljon muistiinpanoja ja jäydän yhä uudelleen kerran pureskeltua taideteosta – kunnes astun tiedostamattoman rajapinnalle. Korvissa alkaa humista. Välillä huminasta erottaa kirkkaita ja toisinaan liettyneitä pää- ja sivulauseita. Kokemuksellisesti todentuntuisia näkökulmia. Jatkan kirjoittamista, puntaroin rakennetta – ja annan kalmarajapaineen huolehtia lopusta. Jos tietäisin, miten kritiikki syntyy, en sellaista kirjoittaisi. Nyt kirjoitan Maaria Ylikankaan Kritiikistä-esseeteoksesta erikoisesta mutta kiehtovasta positiosta: kriitikon kriitikkona. 

Teoksesta kiinnostunut ei välttämättä innostu kriitikon kirjoitushapuiluista, mutta kritiikin syntyprosesseihin, merkitykseen ja lajityypilliseen käyttäytymiseen keskittynyt esikoisteos Kritiikistä viekoittelee metapuheeseen. Ylikangas tunnetaan tuotteliaana kirjallisuuskriitikkona Helsingin Sanomista pieniin kulttuurilehtiin. Kirjoittaessani hänen teoksestaan voin miltei kuulla hänen idiosynkraattisen (ja sivistyssanoja kaihtamattoman) kriitikon äänensä, joka verevöityy yhteiskunnallisesta omatunnosta ja yltyy parhaimmillaan kaunokirjallisuudeksi itsessään. Osasin siis odottaa ja toivoa kirjaa.

Ylikangas purkaa ankeaa myyttiä arvostelijasta epäonnistuneena taiteilijana.

Toisaalta Ylikangas purkaa jokaisen kriitikon tuntemaa ja ankeaa myyttiä arvostelijasta epäonnistuneena taiteilijana. Hän on aina halunnut olla mieluummin kriitikko. Runsas ja rönsyilevä Kritiikistä keskittyy taidekritiikkiin erityisesti Ylikankaan leipälajin eli kirjallisuuskritiikin näkökulmasta. Samalla teos punoo perusteellisuudessaan kaivatun kannanoton paremman kritiikkipuheen puolesta.  

Rakkautta yli lajirajojen

Kritiikistä viehättää erityisesti kurittomalla muodollaan. Teos vyöryttää tietokirjallisuuden tanssilattialle omaelämäkerrallisen esseistiikan monipuolisen koreografian. Genrerajattomuus vaikuttaisi tosin kiristäneen sen vastaanottoa. Esimerkiksi Tero Alanko kuittasi Suomen Kuvalehden kritiikissään teoksen sisältävän pääosin ”Ylikankaan ruminaatiota”. Aivan kuin teosnimen elatiivi olisi luettu ohi. Toki Ylikangas määrittelee kritiikin seikkaperäisesti sekä taidetta arvioivaksi, mielipiteelliseksi tekstilajiksi että taiteen itseymmärryksen lisääjäksi ja säilyttäjäksi. Toisaalta hän ei lupaa kuin ”pintapuolia, heijastuksia ja omin luvin yleistettyjä näkemyksiä” (s. 64). Kriitikon ja esseistin kirjoitusta määrittää subjektiivisuus, mutta jälkimmäistä ei sido journalistinen totuudellisuuden vaade. 

Teoksessa toistuvat anekdootit kriitikon avaintaidekokemuksista lavarunoudesta Ali Smithin romaanitaiteeseen. Ylikankaan tyylillisinä aseina savuavat usein satiiri ja kokeellisuus. Lyhyitä tekstikokonaisuuksia voi kutsua luvuiksi, mutta joukkoon sirottuu myös vaikkapa lyyrisiä esseitä. Ylikangas esimerkiksi luo näyttämöohjeet ”Sankarikriitikon murhenäytelmälle”, pöllyttää lukkiutunutta teos-käsitettä typografisin kokeiluin ja esittää fragmentaarisen autoteorian kriittisestä ilosta. Otsikot, kuten ”Historiallinen tauko, jonka aikana pysähdytään kunnes taas aletaan vyöryä”, ilmentävät assosiatiivista ajattelua ja kujeilevaa rakennetta. 

Ylikangas myös lainaa niin sitaatti- kuin muototasolla amerikkalaisesta ja feministisestä memoir-kirjallisuudesta, kuten Elizabeth Hardwickiltä ja Joan Didionilta. Ehkä ei ole yllättävää, että tämä on jäänyt teosta koskevissa kritiikeissä huomioimatta; oireellisesti termille ei edes löydy tarpeeksi istuvaa suomennosta hieman vanhahtavan ”muistelman” lisäksi. 

Puhdasta esseistiikkaa edustaa myös Ylikankaan oivaltava päivitys feministisestä kritiikistä. Ylikankaan mukaan kritiikki ja feminismi edustavat itse asiassa ”samaa lihasta” (s. 252), koska ovat saaneet nimensä yhteisessä kulttuuripiirissä ja ajankohdassa; jäljet johtavat esimerkiksi ranskansveitsiläisen esseisti Madame de Staëlin (1766–1817) salonkeihin. Myös kriitikon työssä feminismi kuuluu Ylikankaan taustaideologiaan, mutta se ei tarkoita vastuuta tekijän tai lukijan tunteista, saati tendenssikritiikkiä tai arvostelun keskittymistä vain teoksiin, joista hän pitää. Kritiikki ajaa ainoastaan taiteen asiaa: ”Feministisen kriitikon tärkein teko on hoivapakosta luopuminen – ei sen laajentaminen” (s. 259). Ajattelussaan Kritiikistä tuo miellyttävästi mieleen Maggie Nelsonin esseeteoksen Vapaudesta (2021, suom. 2023).

Kulttuurijournalismin kontiaiset

Ylikangas jatkaa teräväkielisesti kontekstoiden pari vuotta sitten roihahtanutta keskustelua ”kritiikin kuolemasta”. Ennenaikaiset kuolinjulistukset kiihtyivät Arttu Seppäsen Helsingin Sanomissa julkaistun, Kiira Korven Hyppää vaan! -teoksen (2023) rusikoineen arvostelun jälkeen. Ylikangas linjaa kriitikon tarpeen määritellä ”rooliaan ja työnsä periaatteita itse, koska ala on institutionaalisesti epävarma” (s. 48). Siksikin hän debytoi kirjailijana, kuten teki pisteliäisyydestään tunnettu kriitikko Herman Raivio esseekokoelmallaan Turvaton tila (2024). Kuten Ylikangas tähdentää, kritiikki on valistuksen ajalta peräisin olevana tekstilajina nuori ja kuitenkin alati vanhentumisvaarassa. Toisaalta kriisi kuuluu paitsi kritiikin alkusointuun, myös perusolemukseen: ”Jos kuolee yhtä monesti kuin runous tai kritiikki, on luultavasti kuolematon” (s. 92). 

Negatiivisilla arvosteluilla voi kuitenkin valitettavan usein varmistaa myös jälkimaineensa. Kirjallisuushistorian kultamitali ”väärässäolemissarjassa” (s. 235) kuuluu Seitsemän veljeksen henkilöön käyvästi murskanneelle August Ahlqvistille (1826–1889). Hopeaa pokkaa Toini Havu (1908–1998), jonka kritiikonurasta muistetaan ainoastaan Tuntemattoman sotilaan kielteinen yksittäisarvio. Kuitenkin Havu teki uraauurtavaa työtä aikanaan naisille korvamerkityn kirjallisuuden, kuten viihde- ja lastenkirjallisuuden, arvostelijana. 

Teoksen kiehtovimpiin omakohtaisiin tapausesimerkkeihin kuuluu ”Pieni muistelma murskaamisesta”, jossa Ylikangas käsittelee negatiivista kritiikkiään Miki Liukkosen (1989–2023) romaanista Elämä: esipuhe (2021). Kriitikon näkemyksen mukaan Liukkosen estetiikkaa ei ole tavattu tutkia kovin syvällisesti markkinointipuheen takaa; siksi myös Ylikankaan kritiikki tuomittiin laajalti ”teilauksena”. Samalla asenneilmasto kaiutti kulttuurijournalismin laajempaa ongelmaa. Kritiikki kärsii kielteisyyden monopolistaan: ”Normipäivä kulttuurisivuilla: taiteilija saa äänensä kuuluviin henkilöhaastattelussa, kesäfestari on tehnyt kiinnityksensä ja nimet voi tsekata uutisesta, noteerataan pari palkintoa, ja talon toimittajalta on taas irronnut letkeä Suomi maailmankartalle -kolumni. Tässä ympäristössä näyttää kummalliselta, että nurkassa on kolmentuhannen merkin pikkujuttu, jossa riivitään satunnainen teos kappaleiksi.” (s. 163.)

Kaipaan enemmän keskustelua kritiikin älyllisestä ja kielellisestä kunnianhimosta kuin sävyasteikosta.

Samaan hengenvetoon Ylikangas tunnistaa kirjallisuuskritiikissämme lisääntyneen merkitystyhjän positiivisuuden. Arvottamista korostava kritiikki tylstyy juonitiivistelmiksi ja taideuutisiksi, löysiksi leipälauluiksi. Kuitenkaan kritiikin tehtävä ei ole palvella taiteen kuluttajaa, vaan ”luoda näkökulmia ja tuottaa aikalaistietoa taiteesta silloinkin, kun kritiikin lukija ei ole ostohousuihinsa pukeutunut” (s. 26). 

Tasokkaat kritiikit niveltävät esteettisen arvottamisen analyysiin, eivät toisinpäin. Ehkäpä kritiikin tehtävistä ei pitäisi edes puhua talouden kielellä. Yritän uudestaan. Parhaimmillaan kritiikin tyyli sekä kohdeteoksen analyysi ja kontekstointi ilmentävät myös kriitikon makua. Hieno mutta kielteinen kritiikki ei alenna kenenkään arvoa, mutta kertoo lukijalle, onko taideteoksessa häntä kiinnostavia tai puhuttelevia elementtejä. Kaipaan enemmän keskustelua kritiikin älyllisestä ja kielellisestä kunnianhimosta kuin sävyasteikosta.

Edelleen: voisimme puhua yksioikoisen ”maun” lisäksi myös kriitikon sensibiliteetistä. Herkkävaistoisuus tarkoittaa eläytyvää perehtyneisyyttä ja kielellistä sävykkyyttä, mutta myös huolellista taustatyötä. Tämä torjuu Ylikankaan mukaan tehokkaasti esimerkiksi sankarikriitikon elkeitä. Silloin minäkään en tule loukuttaneeksi yhtäkään teosta ”rottana kun minun olisikin pitänyt silittää sen tummaa kontiaisenkylkeä” (s. 153).

Kriitikko elää! 

Julkisessa keskustelussa suhde kriitikon henkilöitymiseen tuntuu kahtalaiselta. Yhtäältä harva tuskin kaipaa musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon (1938–1997) tai teatteri- ja televisioarvostelija Jukka Kajavan (1943–2005) neromyyttistä valtaa. Toisaalta sankarikriitikkokultin jäänteitä voi yhä löytää medianäkyvyyden huipulta. Niitä voi havaita vaikka maamme suurimmasta päivälehdestä, johon kirjoittaa säännöllisesti joku vallankäytöstään kiihottunut kriitikko, joka päästelee superlatistuneita huudahduksia (”Vuoden paras kotimainen!”) tai vajaa-argumenttisia vaatimuksia (”Tämä on pakko lukea” -muotoilut).

Myös pitkäjänteisesti ja tunnistettavasti kirjoittavia ”suuria kriitikkopersoonia” haikaillaan – viimeksi elokuvakriitikko Kalle Kinnunen Laura Frimanin toimittamassa taidekritiikkiohjelmassa Kuinka monta tähteä?, johon myös Ylikangasta haastateltiin. Henkilöbrändien ylitarjonnassa onkin mielenkiintoista, että kriitikot eivät enää sellaisiksi kovin helposti taivu. Ylikangas itse lukeutuu tunnetuimpiin ääniin, koska hän on kirjoittanut kritiikkiä poikkeuksellisen pitkään, parikymmentä vuotta.

Kriitikot eivät enää taistele olemassaolostaan ammattiaan harjoittamalla. Suomessa arvostelijan työ ei ole kenenkään vakivirka tai primääritulonlähde. Kritiikki kuuluu kulttuurijournalismin piiriin, mutta – freelance-pohjalta tai muiden toimitustöidensä ohessa kirjoittava – kriitikko välitilaan. Ylikangas summaa osuvasti kriitikon ammatti-identiteetin: ”taiteilijoiden parissa journalisti ja journalistien parissa taiteilija” (s. 49). Toki kriitikko nauttii etuoikeuksista, kuten julkisesta vallasta ja useimmiten korkeakoulutuksen tuomasta asiantuntijavallasta. Toisaalta kriitikot ovat ”usein kulttuuriprekaareja, joilla ei ole varaa ostaa lippuja niihin näytelmiin, joita käyvät arvostelemassa” (s. 102). Naurahdin tulevaisuuden harmaapartaani, kun luin tutkimuksesta, jonka mukaan juuri kirjallisuuskriitikot ”ikääntyvät kuvissa nopeimpien joukossa”.

Sankarikriitikkokultin jäänteitä voi yhä löytää medianäkyvyyden huipulta.

Ylikangas ei kuitenkaan tyydy huolipuheeseen, vaan valottaa linjakkaasti kutsumusammattinsa reunaehtoja. Hän itse aloitti kriitikon taipaleensa sosiaalitukien varassa. Kulttuurialan sekatyöt ja apurahat sittemmin levensivät leipää, mutta kirjailija ei ole optimistinen arvostelijan työnsä taloudellisista realiteeteista. Viesti on selvä: ”Apurahoja kriitikkona toimimiseen tarvitaan, koska muutoin ei ole mahdollista työskennellä” (s. 105). Ilmeisen toimeentulon lisäksi taidejournalismin apurahat myös nähdäkseni lisäävät aliarvostetun työn legitimiteettiä: ensimmäinen pikkarainen kritiikkiapurahani oli nopeasti syöty, mutta ammatillisen itseluottamukseni kannalta tunnustus oli pitkävaikutteisempi.

Ylikankaan mukaan kuka tahansa voi olla kriitikko, mikä ei kuulosta hänestä ”niinkään huolestuttavalta kuin aivan mahtavalta” (s. 168). Kritiikin valta ja vastuu ”lunastetaan teksti kerrallaan” (s. 169). Taivun samalle kannalle pelkästään jo hieman nolostuttavan kriitikon polkuni valossa. Sain töitä kirjallisuuskriitikkona sen jälkeen, kun olin julkaissut ensimmäiset arvioni osana väitettyä ongelmaa eli kirjagrammaajana sosiaalisen median alustalla. Tarkoitukseni oli salakuljettaa mietittyä kirjallisuuskritiikkiä positiivisen pöhinän ja kustantamoiden mainospuheita myötäilevän pintakeskustelun keskelle. Pian huomasin olleeni ennakkoluuloinen. Risuaitoja etsivä voi kyllä löytää päivälehtikritiikkiä rohkeampaa, henkilökohtaisempaa ja ajatellumpaakin kirjallisuuskritiikkiä. Toisaalta vasta laajempi mediajulkisuus leipoo kriitikon ammattinimikkeen. Kapitalismin kylmä koura kuljetti minut alustataloudesta kulttuurimedioille tehtävän palkkatyön piiriin: kyllä joku tästä, niin alttiudesta kuin ammattitaidostakin, saa jotain maksaakin.

Paitsi, että ei kovin paljoa maksa. Olen jäävi puhisemaan, mutta tuntuu liki järjenvastaiselta, että journalistisista tekstityypeistä kritiikeistä maksetaan vähiten suhteessa merkkimäärään. Toki reaktiivisessa ja somettuneessa nykyjournalistiikassa kritiikkejä sentataan usein nopeasti. Mutta tämänkin verkkolehden julkaisemat pitkät ja laadukkaat taidekritiikit vaativat aikaa. Kuten Joonas Säntti toteaa Kiiltomadon esseessään, arvostelmaa syväluotaavampi ja hitaampi kritiikki ”pyytää pysähtymään, asettumaan sanataiteen äärelle kaikessa rauhassa ja nostaa pieniä asioita ihmeteltäviksi ja arvostettaviksi tekoina, jotka ovat tärkeitä.” Hidasta kirjallisuuskritiikkiä voisi yhtä hyvin harjoittaa vaikkapa podcast-muodossa. Tässä riittää vielä työsarkaa, koska ansiokkaatkin suomalaiset kirjallisuuspodcastit (kuten Pieni karanteenikirjakerho ja Takakansi) ottavat kuitenkin aina tekijän mukaan keskusteluun.

Se humisee huomennakin

Kritiikki vaalii kulttuurista muistia, taidehistoriaa ja aikalaiskeskustelua. Subjektiivisena tekstilajina kritiikki edustaa ”ajattelua nyt” (s. 54). Kriitikon täytyy rakastaa taiteen lisäksi sekä asiantuntijatiedon eksaktiutta että kysymyksessä olemista ja ihmettelyä. Friedrich Nietzscheä mukaillen lukemisen epäluotettavuuteen on luotettava ja rakastettava paitsi taidetta, myös elämää ongelmana. Kirjallisuutta arvostelemalla voi sublimoida perustan katoamisen, mutta se ei tarkoita passivoitumista: jokainen tekstin tulkinta muuttuu luomisen aktiksi. Ylikangas nostaakin kritiikin kirjallisuudenlajiksi muiden joukkoon, mikä on mielestäni hänen teoksensa suurimpia ansioita. 

Kritiikistä lisää uskoa sekä kritiikin merkityksellisyyteen että vielä kartoittamattomiin mahdollisuuksiin. Teos peräänkuuluttaa kritiikiltä kekseliäämpiä julkaisumuotoja ja nostaa esiin vähän käytettyjä muotokokeiluja, kuten teoksen ilmaisutapaa ja -välinettä kommentoivan metakritiikin, jota tämäkin teksti osaltaan edustaa. Ylikankaan avaukset ovat jo innoittaneet esimerkiksi Runografin päätoimittaja Laura Kärkästä pohtimaan aiheellisesti, tarvitseeko kritiikin aina kiinnittyä teoksellisuuteen vai kävisivätkö muutkin taideteot ja toisenlaiset mittayksiköt. 

Kriitikon ammattitaito perustuu asiantuntemuksen lisäksi rajaamisen taitoon. Myös Kritiikistä olisi hyötynyt jäntevämmästä rajauksesta ja karsimisesta. Välillä Ylikankaan tietoisesti lavea roiskinta, yhtäällä kattavuus ja toisaalla silmää iskevät takaisinvedot totisesti uuvuttavat. Esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen kriittiselle uudelleenluennalle omistettu teksti tuntuu toisen teoksen aineistolta. 

Hienoinen uupumus palkitaan kuitenkin viihdyttävillä yllätysmunilla, kuten teoksen hersyvällä liiteosiolla/-parodialla. Yksi niistä sisältää ”Kriitikoille ei pystytetä patsaita” -myytin kumoavan luettelon kriitikoista, joille on pystytetty patsas. Siihen sisältyy vakuuttavin lukemani yhden virkkeen kritiikki Sveitsin Montreux’hön patsaan saaneen Vladimir Nabokovin muotoilemana: ”I’ve read a book by Hemingway about bells, bulls, and balls; I absolutely loathed it” (s. 352). Sama räväkkyys kaikuu Ylikankaan lempeän ironisessa toiveessa: ”Olisipa tämäkin kirja niin turmeltunut, että ihmiset ostaisivat sitä, lukisivat ja unohtuisivat suloiseen taidejoutilaisuuteen edes hetkeksi. Muutamat houkat jäisivät omaan pilvikäkeläänsä ja tekisivät kohtalokkaan syrjähypyn nykyisestä elämästään. Arvostelijoiksi.” (s. 203.) 

Vieläkin humisee. Nyt ajattelen sitä ääntä, jota luultiin ensin mittauslaitteiden liepeillä pesivien kyyhkysten paskaksi. Pian humina paljastui kaikkialle maailmankaikkeuteen levittyväksi, alkuräjähdyksen ajalta peräisin olevaksi kosmiseksi taustasäteilyksi. Säteily tarjoaa tietoa siitä, mistä kaikki on tullut ja mihin se on menossa, laajentaa näköalaa näkemättäkin. Siinäpä käypä allegoria kritiikin ja taiteen suhteesta.