Kylmien saarten soturi

Maarit Verronen on tullut tunnetuksi vaeltavien viisaiden kuvaajana. Hän on muunnellut vaeltajan tarinaa jopa novellikokoelmien sisällä. Muunnelmien määrässä ja kekseliäisyydessä Verronen tuntuu olevan omaa luokkaansa, niin laajalle hänen kuvittelukykynsä yltää, ja niin puisevan yksitotisia henkilöitä kuin hän kuvaakin.

Uusin teos Kymien saarten soturi on novellikokoelman jälkeen taas romaani. Se on kuin Verrosen Luolavuodet-teos käännettynä nurin, pimeästä valoon ja maan sisästä meren syliin. Jälleen romaanin päähenkilö asettuu elämään kylän laidalle, mistä käsin hän voi tutkia luonnon ja sivilisaation rajatilaan kätkeytyvää salaisuutta. Päähenkilön yksinäisyys on Luolavuosien tavoin perusteltu survivalismina, kykynä selviytyä muita paremmin vaikeissa olosuhteissa. Käytännöllisyytensä lisäksi päähenkilö osaa tehdä tuttavuutta akateemisiin älyköihin ja toimia välittäjänä luonnon ihmeiden tutkimuksessa.

Kun Luolavuosissa pengottiin sivilisaation historiaa, uudessa saari-kirjassa pohditaan tietenkin ihmisten eristämistä ja eristymistä yhteisöstä. Päähenkilö Shannon on ennen aikojaan harmaantunut kommandoupseeri, jolla on omat syynsä vetäytyä syrjäiselle saarelle mutta toimia samalla armeijan laskuun. Eletään sodan jälkeistä toipumisen aikaa ja sota näyttää jättäneen merkkinsä jopa asumattomalle Ruokkisaarelle. Vain henkiinjäämisen ammattilainen voi tunnistaa, mikä saarta vaivaa, ja miksi niin useat kylän veneistä ovat kadonneet sotavuosina.

Shannon on sodankäynnin uhri ja messias. Hänet on kasvatettu koko ikänsä sodankäyntiä varten, joten hänestä on tehty niin täydellinen soturi, että hän pystyy puolustamaan oikeutta missä tahansa, jopa luonnon oikeutta ihmisiin nähden. Se joka puolustaa maailman kaikkia sotilaita, voi lopettaa sodat kansojen väliltä, visioi Verronen. Käytännöllinen messias tämä Shannon.

Vieras mies tuli saarelle

Maarit Verronen on aina kirjoittanut niin persoonallisia tarinoita, ettei niitä voi lokeroida pelkäksi fantasiaksi tai tieteisfiktioksi. Molemmilta suunnilta hän kuitenkin lainaa sujuvasti, minkä lisäksi hänellä on silmää myyttisten tarinoiden yksityiskohdille. Eniten yhtäläisyyksiä tieteiskirjallisuuteen tuo se, että Verrosella ihmiset ovat ammattinsa orjuuttamia. Kun tarinan maailma on universaalisti epävakaa, ainoa varma identiteetti sisältyy ammatin harjoittamiseen. Viimeinen vaihtoehto on ryhtyä vaeltajaksi, ottaa se elämänsä tavaksi ja pysytellä valtioiden tai ekotyyppien rajatilassa niin kuin vaikkapa maan ja meren rajalla.

Tieteistarinana Kylmien saarten soturi muistuttaa niitä lukuisia romaaneja, joita on kirjoitettu scifin piirissä totaalisesta sodasta. Moisissa tarinoissa ei siviili erotu sotilaasta, vaan sodan ehdottomuus on muotoillut jokaisen ihmisen elämän.

Vaikka Verrosen kirjassa on paljon tuttuja paikannimiä, eivät tapahtumat sijoitu tunnetulle maailmankartalle. Kylmät saaret muistuttavat Skotlannin saaristoa, samoin jotkut henkilöiden nimistä, mutta maailma on jakautunut liittovaltioon ja ”etelän” kapinallisiin, jotka puhuvat suurin piirtein samaa kieltä. Yhtä hyvin kyse voisi olla siis Pohjois-Amerikan jakavasta modernista sodasta.

Maantieteen avulla Verronen kutkuttelee lukijan uteliaisuutta. Internet, kännykät ja turismi ovat viitteitä tuttuun maailmaan, mutta niitä ei käytetä vauraiden länsivaltojen ja kehitysmaiden erottamiseen. Verrosen kuvaama maailma on pienempi ja kuitenkin universaali; sota on jakanut yhteiskunnan täydellisiin sotilaisiin ja sodan avulla keinotteleviin siviileihin.

Suurin mullistus ammattien mukaan eristyneessä yhteiskunnassa ei ole vallankumous vaan rakkaus. Soturi saapuu saarelle kuin eräskin vieras mies keväisenä päivänä maantieltä, kelvottoman isännän ja terhakkaan emännän rengiksi. Pastoraalisen maatilan sijaan paikka on biologien unelma, harvinaisten kasvien ja lintujen täyttämä saari. Laiska tutkija saa leikkiä saaren isäntää samaan aikaan, kun romanssi puhkeaa muukalaisen ja naisbiologin välillä.

Jospa Verronen kehystäisikin tarinan vain tähän kolmiodraamaan niin kuin kirjan pohjalta tehdyssä kuunnelmassa. Ihmiskuvaajana hän pärjää vain niin kauan, kun henkilöt saadaan pysymään liikkeessä. Kahta useamman ihmisen kohtaamisessa joku on aina sivustakatsoja, ja henkilöiden tuntemuksia selitellään ärsyttävän tarkasti, jotta lukija olisi selvillä, kuka milloinkin on voitolla.

Intellektuellien ihmemaailma

Heikoin jakso romaanissa on pitkähkö takauma. Verrosella on muutenkin taipumusta selittelyyn, vivahteiden hukkaamiseen: nyt käydään lävitse Shannonin sodassa suorittamat uroteot ja selitetään niiden merkitys hänen taantumiselleen. Kuvaus täydellisestä sotilaasta on niin naiivia seikkailufantasiaa, ettei sellaista voisi sijoittaa kuin tylyn mustaharmaaseen maailmaan, jossa rakkauskin on huumoria ja takeeton pelastussanoma. Kertoja muistaa vielä huomauttaa jokaisesta Shannonin kohtaamasta ihmisestä, kuinka täydellisesti Shannon pärjää näiden kanssa, kunhan nämä vain keskittyvät olennaiseen eli keskusteluun asioista eikä tunteista.

”Professori halusi tietää myös merenpohjan puhdistusprojektista ja pohjassa lojuvista hylyistä. Hän teki tehokkaan selkeitä, asian ytimeen osuvia kysymyksiä, joihin Shannon vastasi samalla tavalla. He huomasivat viihtyvänsä toistensa seurassa, ainakin kun puheena olivat työsasiat.”

Ruokkisaaren arvoitus on yhdistelmä poikakirjojen puhdasotsaisuutta ja ekologista tieteisfantasiaa. Viileiden intellektuellien ihmemaailmaa Verronen kuvaa niin tuntuvasti, kuin se on mahdollista. Maailma ei ole jakaantunut ideologioiden vaan sokean barbarian ja ekologisten arvojen perusteella. Henkilöiden välisiä eroavuuksia muodostuu selviämisen muodoissa: kuka on neuvokkain manipuloimaan muita, kuka elämään muiden kustannuksella, kuka palvelemaan muita, koska on sotilaana koulutettu sopeutumaan ympäristöönsä.

Tunneäly, tunteista puhumattakaan, on Verrosen kirjoissa pelkkää matematiikkaa. Tieteestäkin on riisuttu kaikki romantiikka, muutoin tutkijoita ihaillaan varauksettomasti: hahmojen persoonallisuus syntyy siitä, miten he tutkivat, ei siitä, mikä tekee heistä ihmisinä yllätyksellisiä. Syntyy campus-kirjallisuutta, jossa humanisteja ei tunneta ja jossa merkitykset riippuvat kertojan avuliaisuudesta

Vain jos tällaisen maailman säännönmukaisuus kiinnostaa, voi Kylmien saarten soturi olla kiintoisan etäällä tutusta todellisuudesta. Matka sinne voi olla opettavainen, kunhan ei pelkää viileää rivien välissä.