Pimeä voima

Kiinalainen Mai Jia (s. 1964) on kotimaassaan tunnettu kirjailija, joka kirjoittaa salaperäisestä aiheesta: kiinalaisten tiedustelupalveluiden toiminnasta. Hänen toinen suomennettu teoksensa, Mao Dun -kirjallisuuspalkinnon voittanut Pimeä voima on itsenäinen jatko-osa viime vuonna suomeksi ilmestyneelle Koodinmurtajalle. Teoksia yhdistää kehyskertomus, jossa fiktiivinen Mai Jia selvittää erikoisyksikkö 701:een liittyvien henkilöiden tarinoita.

Mai Jian (syntymänimeltään Jiang Benhu) kirjoja on kutsuttu trillereiksi, mutta lukijan jännityksessä pitäminen ei ole niiden ykkösprioriteetti – toimittaja Malcolm Forbesin sanoin ne ovat ”kiehtovia pikemminkin kuin mukaansatempaavia”. Koodinmurtaja alkaa Sadan vuoden yksinäisyyttä muistuttavana sukukronikkana, joka vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen muuttuu varsin suoraviivaiseksi vakoilutarinaksi. Jatko-osassa dramaattisia käänteitä on enemmän ja 701:n maailmaan astutaan heti alussa, mutta siinäkin pääpaino on hahmojen psykologisella kuvauksella.

Tiedustelutyössä hetkenkin huolimattomuus voi johtaa tuhoon – viimeistään silloin, kun omat esimiehet saavat tietää virheestä.

Pimeä voima koostuu neljästä kertomuksesta, joiden ytimessä on yhtä monta enemmän tai vähemmän traagista ihmiskohtaloa. Ah Bing on sokea ja yksinkertaisena pidetty maalaismies, jonka tarkka kuulo mahdollistaa läpimurron vihollisen viestiasemien etsimisessä. Huang Yiyi on nerokas matemaatikko, jonka vapautuneet asenteet vievät hänet törmäyskurssille yksikön konservatiivisen ilmapiirin kanssa ja Chen Erhu taas eläkkeelle jäänyt koodinmurtaja, jonka mieltä kaihertaa vanha salaisuus. Päähenkilöistä tavanomaisin on Vi Phu, nuori vietnamilainen sotilas, joka kuitenkin sotkeutuu erikoisyksikön toimiin vasta kuolemansa jälkeen.

Päähenkilöidensä ja vaihtuvien kertojahahmojen kautta Mai Jia kuvaa todellisuutta, jonka erottavat muusta maailmasta tarkat säännöt ja salaisuuksien verkot. Tiedustelutyössä hetkenkin huolimattomuus voi johtaa tuhoon – jos ei vihollisen toimien seurauksena, niin viimeistään silloin, kun omat esimiehet saavat tietää virheestä. Kryptologia eli koodien laatiminen ja murtaminen taas on kuin alkemiaa tai mustaa magiaa, joka voi paitsi muuttaa lyijyn kullaksi eli salakirjoitetun viestin arvokkaaksi tiedustelutiedoksi, myös maksaa harjoittajalleen tämän sielun.

Yksilö vastaan yhteisö

Kiinan armeijan palveluksessa tekemästään pitkästä urastaan huolimatta Mai Jia ei juurikaan vaikuta olevan kiinnostunut tiedustelutyön käytännön puolen käsittelemisestä. Varsinkin kaikkea koodeihin liittyvää kuvataankin kirjoissa pääosin salamyhkäisin, superlatiiveja sisältävin ilmauksin: kryptologia on ”ihmisluonnon vastaista”, koodi on ”aseen sisäinen salainen ase” ja koodien murtaminen ”kuin ankarin mahdollinen kamppailu kahden raavaan miehen välillä”. Konkretian puute uhkaa ajoittain käydä puuduttavaksi, joskin Pimeässä voimassa koodinmurtamisen tekniikoita esitellään ironista kyllä enemmän kuin Koodinmurtajassa.

Tiedustelutyön erikoinen maailma tuntuu myös olevan otollinen näyttämö erikoisille (tai muiden ihmisten sellaisina pitämille) henkilöhahmoille. Samalla se on heille myös poikkeuksellisen julma, ja suuri osa Pimeän voiman draamasta syntyykin törmäyksistä yksilöiden tarpeiden sekä ympäristön vaatimusten välillä. 701:n esimiehet osaavat joten kuten käsitellä vähään tyytyvää Ah Bingiä, mutta ovat heti ymmällään älykkään, romantiikkaa kaipaavan ja Marilyn Monroeta fanittavan Huang Yiyin kanssa. Kirjan kolmannessa osassa asetelma taas heitetään mielenkiintoisesti päälaelleen, kun työyhteisönsä normit sisäistänyt Chen Erhu ei enää pärjääkään sen ulkopuolella.

Varsinkin kaikkea koodeihin liittyvää kuvataan pääosin salamyhkäisin, superlatiiveja sisältävin ilmauksin.

Vaikka kirjailija selvästi sympatiseeraakin traagisia päähenkilöitään, varsinkin naispuolisten ja vammaisten hahmojen kuvauksessa Pimeä voima menee välillä stereotyyppien toistamisen puolelle. Epäreiluimman kohtelun saa osakseen Slavskaja, neuvostoliittolainen matemaatikko, jota kiinalaiset hahmot tuntuvat pitävän selkeän sukupuolitetulla tavalla pahansuopana ja pirullisena pelkästään arvailujen ja toisen käden tietojen perusteella. (”En näe tässä kuvassa naista vaan mustan aukon – kyykäärmeiden ja verenimijälepakoiden täyttämän synkän mustan aukon!”)

Huomattavaa onkin, että kirjan hahmoista vain harvat saavat kertoa oman tarinansa ja pääosin lukija saa tutustua heihin ainoastaan erilaisten välikäsien kautta – jopa Vi Phun näkökulmasta kirjoitettu viimeinen osa esitellään nimenomaan kirjailijan kuvitelmana tapahtumien kulusta. Halutessaan lukija voi siis kyseenalaistaa, kuinka suuri osa kertojahahmojen tulkinnoista pitääkään paikkansa fiktion sisällä. Lopullisen totuuden tapa paeta ilmeisesti kirjailijaa itseäänkiin on tietysti sopiva toistuva teema salaisuuksien ympärillä pyörivälle teokselle.

Todellisuudesta (meta-)fiktioon

Pimeän voiman tarinoiden tausta on useammalla eri vuosikymmenellä: 50- ja 60-luvun suurvaltojen kiistoissa sekä Kiinan ja Taiwanin välisissä jännitteissä, Vietnamin sodassa ja osittain myös 80-luvun poliittisen avautumisen ajassa. Kiinan viime vuosisadan historiasta piirtyvä kuva ei ole yhtä selvä kuin Koodinmurtajassa, mutta kylmän sodan ilmapiiri huokuu rivien välistä läpi. Aikakausi näkyy siinäkin, että 701:ssä ihmisten yksityiselämä on naimakauppoja myöten työyksikön asia ja perhetausta on tärkeimpiä ihmisen luotettavuutta määrittäviä tekijöitä.

Professori Perry Link on arvioinut, että kiinalaisen tiedustelutyön todellisuuden sijaan Mai Jian juonikuviot ovat kuitenkin enemmän velkaa Kiinan kirjalliselle perinteelle, kuten 1950-luvun ”vastavakoojaromaaneille” sekä klassisille kiinalaisille salapoliisikertomuksille. Vaikutteiden listaan voisi lisätä Main esikuvikseen mainitsemat Franz Kafkan ja Jorge Luis Borgesin, jotka lienevät innoittaneet erikoisyksikön tukahduttavan ilmapiirin kuvausta ja metafiktiolla leikittelyä. Todellisuutta ei kuitenkaan venytetä yhtä absurdeihin mittoihin kuin vaikkapa nobelisti Mo Yanin Viinamaassa, jossa siinäkin kirjailija esiintyy itse henkilöhahmona.

Kirjat ovat tarpeeksi perinteisiä keskivertolukijalle ja tarpeeksi korkeakirjallisia kriitikoille.

Vaikutelmien yhdistelmää pohtiessa Mai Jian suosio kotimaassaan on helppo ymmärtää – hänen teoksensa vaikuttavat selvästi olleen tarpeeksi perinteisiä keskivertolukijalle ja tarpeeksi korkeakirjallisia kriitikoille. Suomeksikin ne ovat sujuvaa luettavaa, varsinkin kun Rauno Sainio on kääntänyt lähtötekstin toistot ja parallelismit luontevan kuuloisiksi. Pienenä miinuksena voi pitää sitä, että suomentajan selittäviä alaviitteitä voisi olla enemmänkin – esimerkiksi kirjassa useampaan otteeseen mainittu matemaatikko Zu Chongzhi (429–500 jaa.) kun tuskin on suomalaiselle yleisölle tuttu hahmo.

Kiinalaista kirjallisuutta julkaistaan suomeksi edelleen sen verran vähän, että jokainen suomennos on noteeraamisen arvoinen. Ajoittaisesta turhantärkeydestään ja joidenkin elementtien kuluneisuudesta huolimatta Mai Jian käännetyt kirjat ovat onneksi olleet myös teoksina tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta niihin sopii kiinnittää tätä enemmänkin huomiota. Jos kiinnostaa pohtia, mitä kiinalaisten vakoojien, koodinmurtajien ja näiden maailmaan sekaantuneiden sivullisten päässä mahtaa liikkua, niin Pimeä voima on tutustumisen arvoinen.