Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista herännyt

1910-luvulla suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi kirjailijanimi Maiju Lassila, jonka teokset kuvasivat rehevästi kansanelämää ja kertoivat farssimaisia ja satiirisia tarinoita kansan parista nousevista tahattomista veijarihahmoista. Salanimen takana oli kirjailija Algot Untola (1868–1918), joka muistetaan pseudonyymiensä ohella teloituskuolemastaan vangittuja punaisia kuljettaneella laivalla kansalaissodassa.

Untola teki elämäntyönsä kansakoulunopettajana, liikemiehenä ja toimittajana mutta osallistui myös aikansa poliittiseen liikehdintään, ja roolien moneus leimaa myös kirjailijantyötä. Siinä missä Maiju Lassila tarttui koomisen ja parodisen perinteisiin, Irmari Rantamalan ja J. I. Vatasen nimissä julkaistut teokset käsittelevät omintakeisella tavalla aikansa aatteita ja yhteiskuntaa.

Tikusta asiaa

Vuonna 1910 ilmestynyt Tulitikkuja lainaamassa on ensimmäinen Lassilan nimissä julkaistu romaani, ja sille ehdotettiin aikanaan myös valtionpalkintoa, josta Lassila kieltäytyi viihdyttäjänrooliinsa vedoten. Tulitikkuja lainaamassa onkin koominen romaani, joka kuvaa liperiläisen isännän, Antti Ihalaisen, pitkäksi venähtävää tulitikunhakureissua.

Tapahtumat alkavat Ihalaisten tuvasta, jossa talon emäntä Anna Liisa paistaa leipiä naapurinsa Sormusen Miinan kanssa verkkaisesti jutellen. Talon isäntä, Ihalainen, torkkuu penkillä piippu suussaan ja kuuntelee puolella korvalla naisten juttuja, joissa jaaritellaan läpi naapurien asiat varallisuudesta ulkonäköön ja naimakauppoihin.

Unettava, pysähtynyt tunnelma vaihtuu kuitenkin farssimaisia sävyjä saavaksi toiminnaksi, kun Ihalainen lähtee lainaamaan naapurista tulitikkuja mutta päätyykin ystävänsä Jussi Vatasen puhemieheksi. Menestyksen huumaamina miehet lähtevät ostamaan kihloja kaupungista ja maistelevat ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen viinaa – tietenkin sen saman pullon pohjat, joka jäi kesken vuosikymmeniä sitten.

Siitä seuraa odotuksenmukaisesti kommelluksia, onhan kansanmiehen humaltumiskonventio tuttu jo Kiven Nummisuutareista (1864) ja Ahon Rautatiestä (1884). Miehet päätyvät kaupunkireissulla pariinkin otteeseen putkaan, ja morsiankin vaihtuu, kun Vatanen törmää leskeytyneeseen nuoruudenrakkauteensa, jonka havaitsee monessa suhteessa paremmaksi naimakaupaksi kuin aiemman morsiamensa. Koominen tilanne seuraa toista.

Ihalainen ei selviä ongelmitta tulitikkureissustaan. Kotiin palatessaan hän tapaa valtavan muuttokuorman, jossa hänen omaisuuttaan kuljetetaan hänen vaimonsa ja tämän uuden miehen uuteen kotiin. Kyläläisten paisutteleman huhun takia Ihalaisen uskottiin kuolleen, ja Anna Liisa joutui innokkaiden puhemiesten avulla uusiin kihloihin hetimmiten. Lihavan Ihalaisen sarkavaatteetkin on ehditty jo kaventaa uudelle sulhaselle sopiviksi. Ihalainen joutuukin selvittelemään odysseiansa päätteeksi välinsä vaimonsa ja tämän kosijan kanssa, ennen kuin rauha palaa tupaan.

Koomista kansankuvausta

Tulitikkuja lainaamassa liittyy monin tavoin kansankuvauksen perinteeseen. Taloudellisista näkökohdista solmitut talonpoikaiset liitot esiintyvät jo Runebergin Hirvenhiihtäjissä (1832) sekä Kiven Nummisuutareissa ja Seitsemässä veljeksessä (1870), joissa raha-asiat tai puolison työkyky näyttelevät keskeistä roolia puolisonvalinnassa.

Maiju Lassila vie kuitenkin aihelman uudelle tasolle kuvaamalla sitä kaiken läpäisevää laskelmointia ja hyötyajattelua, joka leimaa henkilöhahmojen keskinäisiä suhteita. Huolenpito omasta edusta ulottuu pienimpiinkin yksityiskohtiin. Kosimaan tullut Partasen isäntä esimerkiksi huomauttaa lähtiessään morsiamen ämpärin sopivan rankkiämpäriksi, ja Vatasen Jussi karjaisee riemusta, kun kuulee saavansa aiemmin luetellun omaisuuden lisäksi vielä morsiamensa miesvainajan vanhat verkahousut. Rakkaus jää hyötynäkökohtien jalkoihin, kuten Maria Jotunin novelleissa, vaikka vanha suola leskimiehiä janottaakin.

Koomisuus hallitsee teosta. Toisin kuin Kiven Nummisuutareissa, jossa koominen suutariperhe elää tavallisten ihmisten keskellä ja joutuu heidän kanssaan koomiseen kollisioon, Lassilan teoksen maailma on kautta linjan koomisesti valaistu. Komiikkaa syntyy henkilöjen toimintatapojen ohella erityisesti yhteisön puhekulttuurista, jossa keskeistä on erilaisten sosiaalisten pelien pelaaminen ja juttujen suurentelu ja jossa puheella luotu maailma on useinkin ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Erityisesti kosiotilanteet avaavat hulvattoman näkymän yhteisön puhekulttuuriin ja arvoihin.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat Untolan synnyinseudulle Pohjois-Karjalaan, ja vaikka teosta ei olekaan perinteisesti luettu juuri pohjoiskarjalalaisen elämänmuodon kuvauksena, tähän olisi kenties aihetta. Monet puheenparret ja ajattelutavat tuntuvat olevan tyypillisiä juuri pohjoiskarjalaiselle kulttuurille.

Kaksoisolentoja ja väärinkäsityksiä

Kuolleista herännyt (1916) kuvaa helsinkiläisen tukkijätkän Jönni Lumperin vaiheita hänen voitettuaan arvonnassa kaksituhatta markkaa. Teoksen juoni rakentuu väärinymmärrysten ja kaksoisolento-motiivin varaan, sillä keinottelulla rikastumista yrittävä Jönni sekoitetaan varakkaaseen mutta omintakeiseen miljonääriin Jöns Lundbergiin, jonka Jönni tunteekin hyvin.

Jöns Lundberg lahjoitti Jönnille voittoarvan sekä vanhan pukunsa, johon sonnustautuminen mahdollistaa osaltaan väärinymmärrykset. Rikastumishaaveiden elähdyttämä Jönni käy Tampereen seudulla kauppaa olemattomalla, luulotellulla omaisuudella ja aiheuttaa melkoisen sotkun liikemaailmassa, minkä seurauksena häntä etsitään lopulta huijarina. Jönni itsekin etsii tätä samaa huijaria kiinniottamisesta luvatun palkkion toivossa, koska ei hyvässä uskossa toimineena tajua kulkevansa omilla jäljillään.

Kuolleista heränneessä on farssin aineksia, ja sitä voi lukea kepeänä seikkailullisena veijaritarinana, jossa esiintyvät niin väärät identiteetit, takaa-ajot, petokset kuin elävältä hautaaminen. Myös satiiriset äänenpainot kuuluvat kohtauksissa, jossa oppimattoman, lukutaidottoman Jönnin ymmärtämättömät lausahdukset tulkitaan suurina viisauksina vain siksi, että häntä luullaan miljonääri-Lundbergiksi.

Kaksoisolennon ja kuolleista heräämisen teemat tuovat kuitenkin teokseen syvempiä temaattisia ulottuvuuksia, jotka tuntuvat elävän hieman irrallaan itse veijaritarinasta. Kaksoisolentojen ja väärien identifikaatioiden myötä kysymys identiteetistä nousee keskiöön, ja kun virallisesti pariinkin otteeseen kuolleeksi julistettu Jönni Lumperi myy teoksen lopussa ruumiinsa yliopistolle leikeltäväksi ja nimensä eräälle Janne Limperille käytettäväksi, teema korostuu entisestään: viime vuosinaan Jönnillä ei ole muuta omaisuutta kuin henkensä.

Kummitukseksi häntä teoksessa usein luullaankin, kun hän vaeltaa elävältä hautaamiselta pelastuttuaan ruumisarkun ja ristin kanssa kotiinsa Helsinkiin. Äkkirikastuminen on Jönnille monessa mielessä kuolema tai uusi elämä.

Eläviä kuolleita

Teoksen nimi herättää myös raamatullisen tulkintakehyksen, ja joitakin yhteyksiä teosten väliltä löytyykin. Ristiään kantava, haudastaan noussut Jönni muistuttaa häivähtävästi ristinsä kantanutta, ylösnoussutta Jeesusta, ja toverit säikähtävät tämän elävän kuolleen ilmestymistä majalleen samoin kuin ylösnousseen kohtaavat opetuslapset Raamatussa.

Henkilöhahmot myös puhuvat iäisyysasioista, sillä esimerkiksi Jönnin kohdalla viitataan tuhlaajapojan tarinaan. Varsinainen ”ristinsä kantaja” teoksessa on kuitenkin konstaapeli Nuutinen, joka toistuvasti ja vasten tahtoaan joutuu kantamaan Jönniä putkaan tai hautaan. Raamatun aihelmat saavatkin teoksessa makaaberit tai parodiset muunnelmansa.