Pakenija. Kadonnutta aikaa etsimässä 9

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (1913–27) on niitä maailmankirjallisuuden klassikkoja, joita ei pelkästään lueta vaan joiden kanssa joutuu muodostamaan ikään kuin pitkäaikaisen sukulaissuhteen. Proustin romaanisarja erottuu muista modernin kirjallisuuden klassikoista epäproosallisessa analyyttisyydessään, mutta toisaalta sarja muodostaa yhtenäisen teoksen, jota on ylistetty omaksi maailmakseen – kokonaiseksi ”galaksiksi”, kuten tekstifilosofi Roland Barthes sitä nimitti.

Romaanisarjan ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi 1968 ja viimeistä osaa, Le Temps retrouvé, on luvattu suomeksi syksyllä 2006. Kukin sarjan romaaneista on toki luettavissa ilman edeltävien tai seuraavien osien tuntemusta. Vaikka kotimaisista kirjailijoista Kalle Päätalon tuotannolle on haettu mittavuudessaan vertauskuvaksi jopa tätä Proustin jättiteosta, on Proustilla kukin romaani temaattisesti erillinen sukelluksensa 1900-luvun alun ranskalaisiin seurapiireihin. Siten sarjan kokonaisuuskin on paljon enemmän kuin Proustin omaa elämää sivuava osiensa summa.

Inhimillinen plagiaatti

Tuoreinta suomennosta, Pakenijaa, mainostetaan kirjan takakannessa romaanisarjan psykologisimmaksi. Tämä ihmisluonteille omistautunut kertojaääni on Proustilla kuitenkin vallan toista kuin se, mitä modernissa kirjallisuudessa yleensä pidetään psykologisena tarkkuutena. Proust on esteetikko, joka pohtiessaan muistin toimintaa ja muistikuvien merkityksen syntymistä on painokkaasti kirjallinen pohdiskelija. Romaanin minäkertojalle yksilö on oman elämänsä taitelija, joka parhaimmillaan tarkastelee elämäänsä kuin kirjoitusta.

Kokemuksen ja muistijäljen suhde, sitä Proust käsittelee kirjansa jokaisella sivulla, mutta kiteyttää sen jo sivulla 23 tavalla, joka tiivistää koko klassikon kirjallisen luonteen:

”Mutta se mitä kutsutaan kokemukseksi merkitsee vain että jokin luonteenpiirteemme paljastuu meille itsellemme, piirre joka tulee taas itsestään selvästi esiin ja sitä vahvemmin kun olemme jo kerran oivaltaneet sen, niin että alkuperäistä ailahdusta joka meitä ensin johdatteli vahvistaa nyt kaikki se mitä muisto herättää. Inhimillinen plagiaatti jolta on kaikkein vaikein välttyä kun on kyse yksilöistä (ja kansoistakin jotka pitävät kiinni virheistään ja raskauttavat niitä) on itsensä plagiointi.”

Pakenija jatkaa kahden edellisen kirjan teemaa, pakkomielteisen rakkauden analyysiä. Inhimillinen plagiaatti, itsensä jäljittely, jota Proustin kertoja erityisesti pohdiskelee ja tulee harjoittaneeksi, koostuu niistä teoista, joita rakastunut ihminen tekee suhteessa kohteeseensa. Kyse on sentimentaalisesta rakkaudesta, rakkauden rakastamisesta, jossa ”teeskennelty välinpitämättömyys” kuuluu asiaan, kunhan ei sorru toistamaan aiempia teatteritemppujaan.

Pakenijan juoni on lyhyempi kuin novellin, mutta vähäisten tapahtumien kautta avautuu pitkä sarja muistoja, joilla on kytkentä sarjan aiempiin tapahtumiin: romaanisarjan kukin kirja on sekä itsenäinen että rakentunut viittauksista aiempiin teoksiin. Minäkertojan rakastettu Albertine on yllättäen lähtenyt hänen luotaan, mutta kesken romanssiin sopivien teatraalisten suunnitelmien saapuukin jo tieto, että Albertine on kuollut onnettomuudessa. Tämä on romaanin lähtökohta: kirjan leipäosa koostuu kertojan yrityksistä selvittää, mitä kätkeytyi Albertinen luonteeseen ja kuinka paljon tämän rakkaudesta oli osoitettu hänelle henkilökohtaisesti.

Sentimentaaliseen rakkauteen sopii erinomaisesti, että kaipuun kohde on kuollut ja että muistikuvia hänestä voidaan pyöritellä kuin mitä tahansa kirjallista ainesta. Samalla analyyttinen ja kosiskeluetikettiä pohdiskeleva kerronta on tietoinenkin hyökkäys romanttisen rakkauden ideaaleja vastaan. Dogmaattinen minäkertoja määrittelee maailmansa eettisen luonteen avoimesti: rakkauden osuuden maailmassa ja universaalin totuuden niukkuuden, yleisen moraalin rajallisuuden hänen oman kertomusmaailmansa suhteen.

”Se ettei rakkauteni kohteen tarvinnut olla nimenomaan Albertine oli ilman näitä rinnakkaisihastumisiakin kirjattu sen rakkauden historiaan, jota tunsin Albertinea, eli toisin sanoen Albertinea ja hänen ystävättäriään kohtaan.”

Romaanisarjan muiden teosten tavoin Pakenija rakentuu aiemman toistolle ja nimen omaan toistamiseen uudella tavalla, uudessa kehyksessä. Tekstifilosofi Barthes on luonnehtinut Kadonnutta aikaa etsimässä -teosta kirjaksi loputtomasta opettelusta, jossa illuusion ja pettymyksen kautta päädytään kirjalliseen totuuteen maailman ja ihmisen perusluonteesta. Jos Päätalon teossarjaa käyttäisi kömpelönä, mutta Proustin kirjasarjan kanssa paralleelisti etenevänä tulkintaesimerkkinä, niin molemmissa sarjoissa lähestytään varoen sitä hetkeä, jolloin minäkertoja joutuu tulemaan tietoiseksi kirjoittamisensa nykyhetkestä, oman kirjoittamisena merkityksestä. Lukijoille tällaiset Proustin ja Päätalon ensyklopediat muodostuvat avoimiksi teksteiksi oman elämän rinnalle.

Luova muistaminen, se lienee toivo, jota tällaiset teokset antavat lukijoille esimerkillään. Perinteisen proosan ja esseistisen analyysin sijaan Proust on antanut luovalle muistelemiselle uneksuntaa muistuttavan muodon, jossa ihminen ja ympäristö sisältävät unen lailla tiivistyneitä merkkejä monista muista henkilöistä ja paikoista. Tällaiseen havaintojen tiivistymiseen Pakenijassa viitataan suoraan:

”Ja koska unen jättämä muisto ei suuremmin eroa tositapahtuman jättämästä, ihmettelin lopulta enkö sittenkin ollut nukkunut silloin kun erääseen kristallisoituneen Venetsian yöntummaan osaan oli ilmestynyt tuollainen outo kangastus, joka tarjosi kuutamon mietteliäälle katseelle laajan, romanttisen palatsien ympäröimän aukion.”

Ympäristön unenomaisuutta vahvistaa se, että eletään erään sensuellin aikakauden loppua: vuosisata, nuoruus ja ylimystön fin-de-siècle ovat 1900-luvun modernille kertojaminälle jotain ehdottomasti saavuttamatonta, unen lailla hukattua aikaa.

Absoluuttinen kirja

Tällainen ”absoluuttinen kirja” tai ”romaani maailmankaikkeudesta” oli jo vuosisata ennen Proustia romantikkojen haaveena. Goethesta aina nykypäivään asti yltää – useimmiten toteutumattomien – jatkumo ensyklopedisia kirjoja, joissa on pyritty tavoittamaan henkilöidensä jokainen ajatus ja kokemus, kirjoittaa ylös kaikki, mitä elämä on yhdestä kiintopisteestä havaittuna. Italo Calvino on kuuluisissa luennoissaan tutkinut näiden Proustin edeltäjien työtä, ja 1900-luvulta hän löytää näitä “avoimen ensyklopedian” rakentajia muitakin, oman itsensä lisäksi esimerkiksi Thomas Mannin, T. S. Eliotin, James Joycen, Georges Perec´n, ja ennen kaikkea Jorge Luis Borgesin.

Tällaisessa ”avoimen ensyklopedisessa” romaanissa olennaisempaa kuin tarinan sisältö on teoksen sisäisen indeksoinnin ”arkkitehtoninen” kauneus, tavat, joilla teos viittaa itseensä. Jokaisesta lukutapahtumasta muodostuu enemmän lukijansa näköinen, koska lukeminen perustuu lukijan muistikyvylle ja assosiaatioherkkyydelle. Kadonneen ajan kertoja suosittelee tällaista lukijuutta kaikkiin elämänkokemuksiin. Esimerkiksi Venetsiassa vieraillessa kunnon esteetikko ei tyydy ihastelemaan sitä, mitä hän tunnistaa taiteilijoiden ikuistamista töistä, vaan nautiskelee siitä, miten hän näkee Venetsiassa itselleen tuttujen kaupunkien tunnusmerkkejä.

Tarkkojen ja analysoitujen muistoviipyilyjensä ansiosta Proustia on pidetty kuvailevan proosan mestarina. Toisaalta Proustin tapa viipyä yksityiskohdissa on aivan päinvastainen kuin yleensä proosaan sijoittuva kuvaileva jakso. Jo lauseiden ryöppyävyys, minkä suomentaja Inkeri Tuomikoski hämmästyttävällä tavalla saa pysymään suomeen sopivassa rytmissä, muuttaa kuvailun osaksi kerrontaa, kun useimmiten kuvailu on kertovan kirjallisuuden lepohetki. Vain niissä hetkissä, joissa myös minäkertoja itse jää pohdiskelemaan näkemäänsä, myös kerronta seisahtaa. Marcel Proustin erityisluonteesta onkin todettu, että hänellä kuvailu kohdistuukin havaitsemisen tapaan, ei sen kohteeseen.

Proustin romaanisarjaa on käytetty kardinaaliesimerkkinä teoksesta, jossa teosten välille muodostuu ”syvärakenne”. Kyse on siitä, miten kertomuksen osat voivat vaikuttaa toistensa tulkintaan, kun lukija alkaa tunnistaa yhtäläisyyksiä tapahtumissa ja kuvatuissa asioissa. Lukija kuulee kertojan analysoivan omaa ääntään, puolustavan (sana)taiteen oikeutta osoittaa erilaisten asioiden turvallinen samankaltaisuus.

Luova muistaminen ja samankaltaisuuden tunnistaminen on merkityksellistä myös Kadonneen ajan tarinassa. Minäkertoja Marcel on jo kyllästynyt rakkautensa kohteeseen Albertineen mutta rakastuu tähän toden teolla, kun saa kuulla Albertinen rakkaudesta naisiin. Proustin taustamotiiviksi on nähty se, että hän käsitteli homoseksuaalisuuttaan heteroromanttisena teatteripelinä. Mustasukkaisuus, Pakenijan polttavin aihelma, on sekä kirjailijalle että kertojalle tilaisuus tehdä homoseksuaalisuus vieraaksi ja esteettiseksi kertomusmaailman sisällä, kerronnan omilla lainomaisuuksilla.