Alexis

Tämä teos kuuluu niihin yllättävän lukuisiin klassikoihin, joista voi vain ihmetellä, ettei niitä ole huomattu suomentaa aiemmin. Ilmestyessään vuonna 1929 Marguerite Yourcenarin ”Alexis” rikkoi vuosisatoja vaalitun hiljaisuuden kiellettynä pidetyn aiheensa suhteen. Suomennos tulee tavallaan ajankohtaiseen tilanteeseen, kun seksuaalivähemmistön laillinen asema herättää kiivasta keskustelua.

Marguerite Yourcenar, Ranskan akatemian ensimmäinen naisjäsen, ei tietääkseni ole Suomessa kovinkaan laajasti luettu, ja syynä lienee hänen romaaniensa korkeakirjallinen haastavuus. Mitä ohuempi kirja, sitä painavampia yksittäiset virkkeet tuntuvat olevan. Satasivuinen ”Alexis” on tästä malliesimerkki. Kunnioitusta teosta kohtaan lisää se, että Yourcenar kirjoitti esikoisensa vain 25-vuotiaana.

Ennakkotietoni kirjasta rajoittuivat siihen, että taiteilijanuorukainen jätti vaimonsa ja vastasyntyneen poikansa. Alaotsikko ‘Turhan taistelun kuvaus’ kertoo jo paremmin, mistä on kyse: erilaisen yksilön sisäisestä kamppailusta kohti itsensä hyväksymistä. Adjektiivi taistelu-sanan edessä korostaa kirjan yhteiskunnallista kannanottoa – taistelua aistien vapautta rajoittavia esteitä vastaan.

Muodoltaan romaani on päähenkilön vaimolleen osoittama tunnustuskirje, jossa hän kertaa koko siihenastisen elämänsä. Alexis on köyhtyneen aristokraattisuvun herkkä ja äärimmäisen tunnontarkka poika. Hänen ‘lankeemuksensa’ tekee hänen elämästään yksityisen kiirastulen, josta hän aina avioitumiseen saakka pyristelee irti paeten häpeää ja itseinhoa nostattavaa taipumustaan.

Itsensä kieltämisen myötä hän kadottaa myös taiteensa, musiikin. Pojan syntymän jälkeen Alexis kokee vapautuksen tunteen pianon äärellä, ja näennäisen perheidyllin jättäminen on väistämätön osa vapautumista. Jää mielikuvituksen varaan, tavoittiko Alexis onnellisuuden, jota hänellä ei koskaan ollut, ei edes yksinäisyyden täyttämässä lapsuudessaan. Viime vuosisadan alkupuolella? Tuskinpa. Mutta nimen omaan tarkkaan rajattuna turhan taistelun kuvauksena teos on epäilemättä ollut – ja tulee yhä olemaan – henkilökohtaisesti tärkeä kirja monelle poikkeavuutensa kanssa painiskelleelle homo sapiensille.

Lukukokemuksena kirja oli minulle kielellisesti raskaimpia aikoihin. Täyteen ladattua ajatustasoa sekä lauserakennetta koskevan tiiviyden olisi suonut koskevan enemmän myös päähenkilön tapaa selostaa lapsuutensa ja nuoruutensa ulkoisia tapahtumia. Loppupuolella alkaa aforismistakin käyviä virkkeitä olla lähes joka aukeamalla. ”Ihminen ei voi kokea täydellistä yksinäisyyttä: onnettomuudekseen hän on aina yksin itsensä kanssa.”

Esipuheessaan vuoden 1963 laitokseen Yourcenar tähdentää kirjan olevan ”päähenkilönsä äänen muotokuva”; hän on siksi jättänyt ennalleen vanhanaikaisilta kuulostavat kohdat. Alexiksen hahmo onkin inhimillisessä ristiriitaisuudessaan ainutlaatuinen saavutus esikoiskirjailijalta. Siihen kuuluu niin armoton itsensä analysointi kuin sosiaaliseen pahoinvointiin yltävä kauneuden kaipuukin. Jussi Lehtosen käännöksen hiominen viivästytti kirjan ilmestymistä talvella, mutta lopputulos on kaikin puolin kiitoksen arvoinen.