”Mitä tapahtuu todella”, kysyy Pentti Saarikoski viidennen kokoelmansa (1962) nimirunossa. Runoilija särki oman aikansa modernistisen, korkeakulttuurisen umpion ja lomitti arkea, rakkautta ja sosialistista julistusta puheenomaisen rennosti. Hän kehotti ihmisiä kieltäytymään median (silloisten joukkotiedotusvälineiden) tarjoamista totuuksista ja ottamaan itse asioista selvää.

”Vitun sama”, täräyttää Marianna Kurtto (s. 1980) puoli vuosisataa myöhemmin, neljännessä kokoelmassaan View-Master vastaukseksi. Elämä on kenties toisaalla, mutta sinne pääsee Google Earth –karttapalvelun 3D-näkymissä.

Minne tahansa menemmekin, siellä on käyty jo. Länsimainen ihminen on näennäisessä kaikkivoipaisuudessaan käsitteellistänyt, kategorisoinut, tuotteistanut ja ankeuttanut kaiken.

”Vitun sama.”

Olimme sitten ”albaaniassa”, ”wiinissä”, pudabestissä” tai ”Lissaponissa”, tunnemme toisten tunteita, elämme uudestaan elokuvien avainkohtauksia. Mennään latteasta turistikulissista toiseen, ihastellaan sitä, mitä Lonely Planetissa on valmiiksi hehkutettu. Facebookin aikana täytyy vielä muistaa päivittää ”omat”, ”aidot”, kokemukset nettiin.

”(…) Nykyään monilla on kamera ja johto nettiin./ On kiva jakaa ja hölistä. Toisista ei, ne teippaa puhelimen kii. On metodeja muistaa/ unet. Pitää koskettaa todellista minää, olla heppa jolle ääni kuiskaa. Mut mitä sille/ kuiskaa. Vitun sama.”

Joten se siitä aitoudesta ja elämysmatkailusta – ja unien tulkinnasta sun muusta New Age –hippeilystä saman tien.

Kurton matkailurunoista tulee mieleen Satu Mannisen Pikseliauringon (Gummerus 2012) irvailu matkaesitteiden ja kiiltopaperilehtien todellisuudelle.

Keskiluokan tavarataivaat vastaan elämän riettaus

Mitä ”ajanmukaisesti luonnosta vieraantuneet” ihmiset tekevät sitten kotona? Tappavat aikaa yhä kekseliäämmillä teräväpiirtotodellisuuksilla. Luonto on kesytetty ja lannistettu, söpöytetty Pixar-animaatioiksi, Angry Birdseiksi ja Walt Disneyn pehmoleluiksi. Asunnot on kalustettu ja ympäristö maisemoitu keskiluokkaisen maun mukaan.

”Harrastusmahdollisuudet sinisessä tyydyttävät, virkkuukoukku viihtyy ja/ golfpallo työntyy terhakkana taivaaseen. On niin hyvä kun voi tehdä jotain,/ tuntea kättensä liikkuvan takovan jotain, linnunpöntön, pipon, voi lävistää/ perhosen kuulla havinan grillissä asti.”

Kurtto on kritiikeissään kirjoittanut arvostavasti ilon ja energian profeetta Risto Ahdista (s. 1943). Samankaltaista ikuisen sudensielun riemuhuutoa Kurton omatkin runot ovat – vaikka hän on Ahdin, havumetsien Sokrateen sijaan viehtynyt savannin ja sademetsien eläimiin.

Haussa on siis elämän riettaus.

Runoilija ei olisi runoilija, ellei hän nostaisi kapinalippua välittömän, kaavoista ja kangistumista vapaan kokemisen puolesta. Kurton runojen minä kiipeää palmuun ja huutaa. Hän haluaa kivittää tarinan sirpaleiksi ja rakentaa niistä haavan, kysyä, onko henkilöillä tunteet.

Haussa on siis elämän riettaus – säkenöivä voima, jota runoilijat ja lauluntekijät ovat Sapfosta Sielun Veljiin alati metsästäneet.

Missä ihmisaivot, siellä ongelma

”Tasangolla vietetään leppoisia päiviä./ Ruoho kasvaa vihreytensä mittaan, tiedoton tomu/ pöllyää. Tähän emme huoli ihmisaivoa pilaamaan/ ja mitä kaikkea se harmaudellaan/ haluu salata. Antaa ruohon kostaa, puitteen kääntyä vatsastaan”, Kurtto maalailee aristoteelisen kategorisoivasta ja hierarkioita luovasta harmaasta möhkäleestä vapaan vyöhykkeen.

Kalliot eivät kasva ymmärrettäviä tunteita, Kurtto muistuttaa maisemamaalareita ja luonnon inhimillistäjiä.

Runoilija ammentaa luonnon ja kulttuurin vastakohtaisuudesta jo esikoiskokoelmansa Eksyneitten valtakunta (WSOY 2006) ironisissa luomiskertomuksissa ja absurdistis-eksistentiaalisessa maailmankaikkeuden ja ihmisten välisen etäisyyden mittailussa.

Uutuuskokoelman toiseksi viimeinen sikermä menee ongelmien alkulähteille, länsimaisen tieteellis-teknisen edistysuskon historiaan. Sen minä on 1800–1900-luvun positivistinen tiedemiestyyppi, omasta kaikkivoipaisuudestaan humaltunut eläintenkeräilijä, suurriistan metsästäjä ja konservaattorien kaveri. Mestariaan herkeämättä kuuntelevat oppilaat muistuttavat syyhyisiä jäniksiä vitriinissä.

Darvinismista on lyhyt matka sosiaalidarvinismiin. Kurtto viittaa Heckin veljesten yrityksiin risteyttää ”uusi alkuhärkä” sukupuuttoon kuolleen rodun nykyjälkeläisistä. Kolmas valtakunta tuki puoskarointia avokätisesti.

Kulttuurihistoriallisissa viidakoissa

Entäs sitten paikat, joihin mennään ”vapautumaan”? Huvipuistossa on hirveää, jos joku syö hattaraa keskellä jonoa. Lapsikin tietää, että laitteissa on säännöt. Etelän lomakohteisiin matkattaessa turvatarkastus haistaa romantiikan, sellainen pitää unohtaa.

Jos menemme eläintarhaan, niin kummat ovat häkissä, savannin avaruuteen vain unissaan pääsevät kissapedot – vaiko sittenkin ihmiset käsityksineen?

Luddiittista koneensärkijää tai rousseaulaista jaloa villiä Kurtosta ei saa tekemälläkään. Hän on sellaisiksi liian viisas, leikkisä ja läpeensä kulttuuritietoinen. Kaupunki ja metsä, kulttuurihistoria ja inhimillinen kokeminen menevät limittäin ja lomittain. Helsingin yliopiston englantilaisen filologian oppiaineesta valmistunut Kurtto etsii ”As If” –viidakostaan pimeyden sydäntä Joseph Conradin tapaan, pistää reippaan apinan raapustamaan shakespearelaisia sonetteja.

Seuraavassa siteeraamani runo lienee yhdellä tasolla William Blaken (1757-1827) kuulun runon The Tyger (1794) kulmikkaan humoristinen ja vimmaisen vitalistinen uudelleenkirjoitus.

”Tiikerikokeepupillintäy/ deltätuskaa.Tiikerillähuo/ nopäiväeihuvita,miksiau/ rinkopaistaa,miksiaurin/ koei,tiikeritorkkuumow/ glinlöyhkävatsassaanjaha/ vahtuu:”

Teknoretroilua ja Ultra Bra

Kokoelman nimessä on viehättävää teknoretroilua. View-Master viittaa 1950-60-lukujen hittituotteeseen, laitteeseen, jolla pystyy katsomaan pahvikiekolla olevia kolmiulotteisia kuvia. Kun purkaa sanat osiinsa, tullaan näköalaan, kuviin – ja hallintaan: View-Masterin takakannessakin mainittuihin ihmiskunnan surkuhupaisiin keinoihin pyrkiä ottamaan maailma haltuun.

Osansa saavat niin elämysmatkat, taidemuseot kuin verinen elokuvahistoria. Jo sikermien nimet, kuten ”Lentävä marsu”, ”Pähkinä joka saa tuntemaan” tai ”Lunni tahtoo kuolla” viittovat Kurtolle ominaiseen tyylilajiin. Seepra aivastaa, tulikärpänen nolaa tuikullaan viidakon.

Runojen soundtrackiksi voisi hyvin kuvitella Ultra Bran.

Runojen soundtrackiksi voisi hyvin kuvitella Ultra Bran. Niin yhtyeen melankoliset, haikean ironiset tunnelmapalat kuin Anni Sinnemäen sanoitusten naivistis-absurdistisen irrottelun.

Sillä Kurttokin lähestyy nuorten aikuisten ihmissuhdekarikkoja ja minäkipuilua savannin, Korkeasaaren eläinten ja maauimalan kautta. Proosan puolelta hengenheimolaiseksi voisi mainita Tuuve Aron (s. 1973) kulmikkaan lyhytproosan elokuvaviittaukset, viiston huumorin ja myötätunnon.

Kokeiluista normiksi

Sanomisen lahjaa ja rytmin tajua Kurtolla epäilemättä on – jopa niin, että kielellinen leikittely menee paikoin yltiöcooliksi poseeraamiseksi.

Timo Hännikäinen jättää esseekokoelmassaan Taantumuksellisen uskontunnustus (Savukeidas 2007) jäähyväisiä kielen hybrikseen, itsetarkoitukselliseen kokeellisuuteen, ”autistiseen mölinään” ja ”kaoottiseen pinnallisuuteen” juuttuneelle postmodernille runolle.

View-Masterissakin on piirteitä, jotka epäilemättä saisivat Hännikäisen poistamaan esseekuularuiskustaan varmistimen. Typografiset kokeilut, kuten sanojen katkominen ja yliviivaaminen, alkavat olla sen verran yleisiä nuoren runoutemme kielitietoisessa siivessä, että voisi puhua jo normista.

Pidän Kurton tähän mennessä onnistuneimpana teoksena kolmatta kokoelmaa Auringon koko voimalla (WSOY 2011). Se on aistivoimainen tulkinta Napoléon Bonaparten ja hänen ensimmäisen vaimonsa, Technicolor-saaren kasvatti Joséphine de Beauharnaisin epäsuhtaisesta rakkaudesta – ja vallan myrkynvihreästä patologiasta, kaipuusta, vankeudesta ja unelmista, jotka ovat liian suuria tähän maailmaan. Auringon koko voimalla on myös kylmäpäinen irtiotto nuoren nykyrunoutemme koneilevasta ja googlettavasta odotushorisontista. Hiljaisuus ja säkeiden välit totisesti painavat.

Sanalennokki 1950-luvulta

Silti View-Master on tähänastisen suitsutuksensa ja Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden Tiiliskivi-palkintonsa ansainnut. Kurton omimmat, satuttavimmat säkeet syntyvät sittenkin modernistisen kirkkaista havainnoista. Silloin kun pysähdytään hetkeen, ei tekstaroida ja chattailla drive-in-elokuvateatterissa Ray-Banit huurussa.

Kun pysähdytään hetkeen, ei chattailla drive-in-elokuvateatterissa Ray-Banit huurussa.

Kuten runossa, jonka minä taittaa rakkaalleen sanoista paperilennokin – ja miettii ilmalennon aikana taiteen tekemisen ehtoja. Sitäkin, että runo ei ole mitään ilman merkitysleikkiin mukaan lähtevää vastaanottajaa.

”(…) On kuvioita joista et saa selvää. Koska ne ovat/ minussa ja tänään. Tahdot käden, minä annan sinulle saven.”

Kun Saarikoskesta on aloitettu, häneen myös lopetettakoon. ”Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi,/ missä asennossa tahtoo olla kuollut”, tuleva The Poet of Finland muotoili kokoelmassaan Toisia runoja (1958).

”(…) Kuka tahansa voi tapahtua ja kuolla. Sellaista on elämä johon/ sinut – ota se vastaan – on tuomittu”, Kurtto komppaa 2010-luvulla.

Dela artikeln: