Älä koske perhosen siipiin kuvaa Uuno Kailaan lyhyen elämän, jolta kuolema varastaa huomion. Tietokirjailija valottaa omakohtaista suhdetta kohteeseen, mutta kirjallisuushistoriaan ja yhteiskunnan taso jää uupumaan.

Lyseosivistystä 1940-luvulla saaneen tädin kirjakaapissa oli valikoimat Leinoa ja Koskenniemeä, ehkä Hellaakoskea ja Siljoa, ainakin Sarkiaa ja Kailasta. Lyriikan osalta kokoelmassa ei ollut sattumia. Jos runo oli kaapissa, oli runoilija varmasti kansakunnan kaapin päällä.

Jo pelkkä Uuno Kailaan (1901–1933, vuoteen 1925 Salonen) ”kaislaa” ja ”kuulasta” sekoittava nimi herättää runollisia mielleyhtymiä. Eino Leinon ohella Kailas on klassisen suomalaisen runoilijan arkkityyppi, jonka 1920-luvulla kirjoitettu tuotanto on pysynyt esillä kohtuullisen hyvin. Kauko Röyhkän ja Maritta Kuulan luotsaama 500 kiloa lihaa levytti Kailasta 80-luvulla, Vesa-Matti Loiri teki 90-luvulla Perko-Pyysalo Poppoon kanssa kokonaisen Kailas-levyn. Vuoden 1968 Dipolin Taidetapahtumassa M. A. Nummisen säveltämästä ja Pentti Saarikosken laulamasta Kailas-esityksestä ei taida sen sijaan olla tallennetta; siinä oli joka tapauksessa jatkuvuus ja katkos samassa paketissa.

”Sattuu, vaikkei tapakaan, / mun mieli on kuin Uuno Kailaan”, kirjoitti Juice Leskinen.

Kun ajattelee kaikkea tätä, Marija Vantin (s. 1953) Kailas-kirjan kustantajan tarjoilema tieto hämmästyttää: Älä koske perhosen siipiin (2021) on ensimmäinen Kailas-elämäkerta. Eikä sekään ole oikeastaan elämäkerta – päähuomion vie näet runoilijan kuolema.

Kun kieltolaki astui voimaan, Kailas oli vielä lukiolainen. Kun se loppui, hänellä oli vajaa vuosi elinaikaa. Siinä meni kokonainen taiteilijaelämä.

Verkossa ja aitapaalussa

Frans Uno Salonen syntyi Heinolan pitäjän Kailasessa. Äiti kuoli pojan ollessa parivuotias, neljä sisarusta kuolivat kaikki alle vuodenvanhoina. Isäänsä Kailas ei ollut yhteydessä, vaan kasvoi äidinpuoleisten isovanhempiensa luona Hartolassa. Koulussa Kailas loisti, kiinnostui reaaliaineista ja kirjallisuudesta – ja heimoaatteesta: lukiolainen osallistui kesällä 1919 suomalaisten vapaaehtoisten Aunuksen sotaretkeen. Vuonna 1920 Kailas muutti Helsinkiin, kirjoittautui Yliopistoon ja aloitti taiteilijaelämän. Esikoiskokoelma Tuuli ja tähkä ilmestyi 1922.

Tietokirjailija Marija Vantin matkassa Kailaan teokset ovat kulkeneet kouluvuosista saakka. Hän on kehittynyt Kailas-lukijasta Kailas-tutkijaksi ja vielä pidemmälle. Tutkijan ja tutkittavan suhde on tullut niin läheiseksi, että Vantti on jopa muuttanut asumaan Kailaan kotipitäjään Heinolaan (onkohan Kailas ainoa syy?). Kirjaa varten on kuljettu runoilijan jalanjäljissä itähämäläisissä metsissä, Jyväskylän puistoissa, Helsingin ja Pariisin kaduilla ja ennen kaikkea Nizzan rantabulevardilla.

Kailas kuoli maaliskuussa 1933 viikkoa ennen 32-vuotispäiväänsä. Samaan aikaan kun runoilija teki Välimeren rannalla kuolemaa, hänen kirjallinen maineensa Suomessa sinetöitiin. Runoja-kokoelmateos oli ilmestynyt edellisenä syksynä, ja sen arvostelut olivat jopa ylistäviä. V. A. Koskenniemi lähetti Nizzaan kirjeen ”Suomen eturivin runoilijalle”.

Vantti katsoo Kailaan elämää Nizzan auringon alta, eikä ole mikään ihme, että hän näkee ongelmakimpun. Lapsuuden turvattomuuden kokemukset jättivät yliherkkään mieleen jäljet, joita ei voinut pyyhkiä pois. Kolmen vuosikymmenensä aikana Kailas ehti sairastua niin alkoholismiin, määrittelemättä jäävään mielisairauteen kuin keuhkotuberkuloosiinkin, joka lopulta tappoi hänet. Runoilijan seksuaalisuus poikkesi aikakauden normeista, sosiaalisen stigman uhka oli jatkuva ja omat syyllisyydenpurkaukset alituisia. Kailaan ystävä Bruno Schildt kaatui Aunuksen retkellä, eikä olisi kenties lähtenyt koko sotaan ilman Kailaan painostusta. Syyllisyydentunnon on täytynyt olla musertava. Karkuruudesta Kailasta rangaistiin sitomalla puoleksi vuorokaudeksi kenttäpuhelinjohdolla aitapaaluun. Sitäkin muistoa hän kantoi lopunikänsä.

”Olen verkon silmässä kala. En pääse pois: / ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla”, kirjoitti Kailas kuuluisimmassa runossaan.

Kaikki mitä runoilijan kuolinvuoteen ääreltä menneisyyteen näkyy ei kuitenkaan ole umpisurkeaa. Mukana on myös huvittava yksityiskohta: Nizzassa Vantti ymmärtää, miten paljon kaupunki on 1930-luvulla muistuttanut Heinolaa. Kailaan koulu- ja kuolinkaupunki olivat kuuluja kylpylöistään kumpikin.

Kymmenien muuttojensa yhteydessä Kailas kantoi mukanaan kirjalaatikkoa. Mitähän siinä oli?

Kuumetta ja kysymyksiä

Vantin tapa lähestyä Kailaan elämää – ja ennen kaikkea hänen kuolemaansa – on tiiviydessään ja intohimoisuudessaan riskialtis, mutta ennen pitkää lukija huomaa, että kyseessä on ainoa mahdollinen tapa, jolla juuri tämä teos on voitu kirjoittaa.

Vantti näyttää paljon Kailaasta ja paljastaa paljon itsestään; syntyy eräänlainen kaksoisvalotus. Runoilijan ja hänen vannoutuneen lukijansa elämät solmiutuvat yhteen. Kailaan säkeet ovat virittäneet monta arvoitusta, joihin Vantin elämä on sitten antanut ainakin osittaisen vastauksen. Kirjan lopussa tullaan kyllä tuskastuttavankin lähelle runoilijan kuolinvuodetta. Jos ihminen viruu viikkokausia neljänkymmenen asteen kuumeessa, riittää, kun sen toteaa kerran. Kuume ei toistamalla nouse eikä laske.

Kirjailijan kuumeinen elämä, vaikka lyhytkin, tarjoaa loputtomasti mietittävää. Vantti on läpikäynyt kaiken mahdollisen aineiston, ja lähdekirjallisuusluettelo on pitkä ja runsas. Tummana hohtavan aarteen muodostavat Kailaan omat muistiinpanot – erityisesti omista painajaisistaan. Ne tarjoavat ainutlaatuisen näköalan runoilijan psyykeen.

Älä koske perhosen siipiin on suhteellisen suppea (noin 180 tekstisivua), ja moni asia jää luonnollisesti viittauksen asteelle. Huonosti ranskaa osannut Kailas oli suomentanut Baudelairea ja piti tätä lempirunoilijanaan. Tästä vaikutusyhteydestä olisin halunnut lukea enemmän. Muutenkin Kailaan intellektuaaliset virikkeet jäävät muutaman lähinnä kouluvuosina luetun teoksen maininnan varaan. Kymmenien muuttojensa yhteydessä Kailas kantoi mukanaan kirjalaatikkoa. Mitähän siinä oli?

Kirjallisuushistoriallinen tai muu Kailaan tuotannon analyysi jää elämäkerrassa tekemättä – ehkä se on jo tehty Mauno Niinistön väitöskirjassa Uuno Kailas: hänen elämänsä ja runoutensa. Teos on vuodelta 1956, joten päivittämisen varaa varmaankin olisi. Ja ennen kaikkea: miten Kailaan paljon ja hyvin suomentaman Edith Södergranin tuotanto vaikutti hänen omaan runouteensa, nykyperspektiivistä Södergran kun vaikuttaa niin paljon Kailasta ”modernimmalta”?

Vantti ei myöskään sijoita Kailasta ensimmäisen tasavallan yhteiskunnalliselle kartalle. Herättikö epäonnistunut Aunuksen retki hänessä joitakin poliittisia ajatuksia? Koko Aunus-asian romanttisuuden paljastaa silmiinpistävällä tavalla kirjassa siteerattu Kailaan muistiinpano, joka sijoittaa sikäläiset ihmiset, eläimet ja kasvit osaksi samaa ”luontoa”: ”Paikallisen karjalaisen kansan iloinen politus ja lehmikellojen kilkatus joen rantamilla häipyivät jonnekin kauas… Villiruusut tuoksuivat ympärilläni, pääskyset liitelivät vapaina pilvenhattaroiden välissä leikkien… ” (s. 95). Aunukseen mentiin niin kuin Rimbaud´n runossa luontoon, kauas ja onnellisen tietämättömänä. Helsingissä Kailas on seuraamassa Urho Kekkosen organisoimia venäläisten katukylttien tervaamisia, mutta hänen mahdollisista ”isänmaallisista” reaktioistaan ei juuri kerrota.

Raja railona aukeaa. / Edessä Aasia, Itä. / Takana Länttä ja Eurooppaa; / varjelen, vartija, sitä”, kirjoitti Kailas toiseksi kuuluisimmassa runossaan. Tosin Leino oli kirjoittanut saman asian jo aiemmin.

Vaikka Kailaan oma vaellus korpien kätköistä kansakunnan kaapin päälle todistaa pitkästä luokkaretkestä, hänen yhteiskuntanäkemyksensä jää Vantin käsittelyssä hahmottomaksi. Ehkä runoilijan päätä vaivasivat niin monet asiat, että hän ei voinut vaivata päätään yhteiskunnalla? Ja kenties aatehistoriallinen tai poliittinen sfääri ovat toisen Kailas-kirjan aihe? Kuolemaa tekevän runoilijan kannalta sellaiset asiat ovat tietenkin yhdentekeviä, mutta eivät meidän, jotka emme vielä tee kuolemaa.

Sen sijaan myrskyistä pirtulla terästetyssä teekupissa kerrotaan enemmän, ja ne ovatkin mielenkiintoisempia. Parhaimmillaan kirjalliset piirit äityvät riitaisiksi. Kailas jätti Tulenkantajat taakseen ja liittyi isänmaalliseen Toukokuun ryhmään, jonka kirjallisuushistoria on (armeliaasti?) lähes unohtanut. Kun sitten Kailas oli Uudella Ylioppilastalolla lukemassa runojaan, Olavi Paavolaisen organisoima vihellys- ja buuauskuoro ajoi hänet kadulle asti. Kirjan parhaimpia kohtia puolestaan on kuvaus Kailaan lyhyestä vierailusta Minna Craucherin salongissa.

Kun kieltolaki astui voimaan, Kailas oli vielä lukiolainen. Kun se loppui, hänellä oli vajaa vuosi elinaikaa. Siinä meni kokonainen taiteilijaelämä. Kieltolaki ei tarkoittanut sitä, etteikö viinaa olisi saanut. Mutta miten erilaiselta kielletty viina mahtoikaan maistua sallittuun verrattuna, ja miten tämä asia muokkasi kokonaisen sukupolven mentaliteettia? Sitä on nykynäkökulmasta mahdoton arvioida, mutta asia ei voi olla mitenkään merkityksetön.

Älä koske perhosen siipiin kykenee joka tapauksessa viemään lukijansa arjen huolien keskeltä Kailaan maailmaan – ja ennen kaikkea ”kailasmaiseen maailmaan”. Sieltä lähteminen ei sitten olekaan ihan helppoa.

Muistiinpanoissaan vuodelta 1930 Kailas kirjoittaa, että hänet on vallannut ”jonkinlainen demooninen pakko kiirehtiä yli tämänpäiväisen”. Mutta se, joka kiirehtii päivänsä yli, huomaa, ettei vastassa ole mitään. Huominen on aina tekemättä.

Dela artikeln: