Piru ja muita kertomuksia (Sobranie sotsinenii v semi tomah, Tom 5)

Vaikka Marina Tsvetajevan monimielisen kertomuksen alaotsikko kuuluu ”Piru sekaantui lapsukaiseen”, on piru kaikkea muuta kuin saatanallinen. Se on lastenkamarin turvallinen koirankuono, mielikuvituksen airut, jolle kirjailija vannoo uskollisuutta. Se asuu ”Lyyrisen runouden ullakolla”. Paholaisenpalvojana Tsvetajeva on samaa maata kuin Egon Friedellin esittelemä jumalankieltäjä-Nietzsche: tällaisia kristinusko tarvitsee lisää. Pahuuttakin on näiden kertomusten täyteläisessä maailmassa, mutta ei sisaren huoneessa istuvasta Pirussa, vaan ulkoa historiasta ja kohtalosta; ne tulevat pyytämättä ja koputtamatta.

Tsvetajeva on meillä tuttu, vaikkakin Anna Ahmatovan varjossa. Orient Express julkaisi 90-luvun alussa romaanin Sonetska. Kymmenisen vuotta sitten Tsvetajevan runouden suomennosvalikoima sai melko penseän vastaanoton. Elina Kahla nimittää Pirun suomentajan jälkisanoissa Tsvetajevan lyriikkaa ”alku- ja sisäsointujen, riimien, kielileikkien, sitaattien ja alluusioiden eläväksi kudokseksi”. Ei ihme, ettei siirtäminen toiselle kielelle onnistu.

Proosassa ongelmat ovat pienempiä. Kyllä novellitkin näyttävät kootun samalla tyylillä kuin runot: saksan- ja ranskankielisiä sitaatteja, ajatussiirtymiä, väliin lähes sietämätöntä koristeellisuutta. Kysymyksessä on kuitenkin pikemminkin kulttuuri- ja aikakausiraja kuin kieliraja. Tsvetajeva itse puhuu aikakauden soinnista, joka saneli kirjoittamaan tietyllä tavalla. Kun lukija saa ylitetyksi tämän rajan, Tsvetajevan kieli vie vastustamattomasti mukanaan. Koristeellisuus muuttuu koskettavuudeksi, sitaatit muistutuksiksi kulttuurin jatkuvuudesta.

Pirusta ja muista kertomuksista siis näkee, että kirjoittajan vanhemmatkin ovat asuneet kalustetuissa huoneissa. Taidehistorianprofessori-isä oli tosin köyhän kyläpapin poika, mutta hänen ensimmäisen vaimonsa isä oli kuuluisa monarkistihistorioitsija Ilovaiski. Marinan äiti puolestaan oli epäonnistunut konserttipianisti.

Näiltä juurilta perheen repäisee irti ensin kohtalo, äidin keuhkosairaus, jota hoidetaan Italiassa, Sveitsissä ja Saksassa. Marina matkustaa mukana ja muistelee liikuttavasti muun muassa saksalaisen sisäoppilaitoksen ankeutta. Äiti kuolee tautiinsa. Toisen kerran, ja entistä peruuttamattomammin, kaiken rikkoo maailmanhistoria hegeliläisen teuraspenkin muodossa. Vallankumouksen Tsvetajeva kirjoittaa isolla alkukirjaimella, personoi sen kuin korostaakseen epäpoliittisuuttaan. Samalla hän tulee korostaneeksi vallankumouksen sokeutta.

Teoksen avaavassa ”Omaelämäkerrassa” Tsevetajeva mainitsee ensimmäisen kerran tutustuneensa vallankumouksen käsitteeseen ja vallankumouksellisiin kymmenvuotiaana Genovassa ja julkaisseensa kumouksellisia runoja Genevessä. Samoihin aikoihin liikuskeli samoissa maisemissa Lenin ja mietti Mitä on tehtävä.

Kun näkönsä menettänyt, lähes satavuotias isoisä Ilovaiski joutuu vallankumouksen puhjettua salaisen poliisin kuulusteluihin, siinä on kaksi sokeaa vastakkain.

En tarkoita kritiikkini otsikolla mitään pahaa; Piru ja muita kertomuksia näyttää, mihin kirjallisuus pystyy. Se herättää kuolleista. Tsvetajeva herättää kokonaisen aikakauden, ja vielä enemmän – kokonaisia ihmisiä: sukulaisia, rakkaita, ranskalaisen pianonsoitonopettajan, kehitysvammaisen Vanja-pojan. Ilman tätä kirjaa he jäisivät unohduksiin. Kaikkein voimallisimmin Tsvetajeva kirjoittaa kuitenkin eräästä kuuluisuudesta, nimittäin Rainer Maria Rilkestä, joka ”vuodatti meihin oman verensä”. Tsvetajeva ei onnistunut tapaamaan häntä mutta kirjoittaa unohtumattomat muistosanat.

Tsvetajevan traaginen kohtalo on tiedossa: emigrantti palaa Neuvostoliittoon, joutuu eristyksiin, menettää läheisensä ja tekee itsemurhan 1941. Nyt kun bolsevismi on tiettävästi kuollut, mutta Rilke elää, Tsvetajevan voi sanoa veikanneen sittenkin oikein.