Pudonneet uskaltaa nuortenkirjaksi haastaa lukijaa, vaikka välillä tämä saattaa olla hukassa koukeroisten hahmosuhteiden verkostossa. Kielen ja keinojen rikkaudessa teos muistuttaa, mitä nuortenkirjallisuus voi myös olla.

 

Vaikka lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat täyttyivät viime vuonna alle kymmenvuotiaille suositelluista teoksista, oli ehdolla onneksi kaksi nuortenkirjallisuuden edustajaa. Näistä toinen oli Marisha Rasi-Koskisen Pudonneet (2022).

Rasi-Koskinen voitti ensimmäisellä nuorille suunnatulla teoksellaan Auringon pimeä puoli (2019) lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2019. Pudonneet -teoksessaan Rasi-Koskinen lähestyyrinnakkaisulottuvuuksia, sattumaa ja valintojen vaikutuksia.

 

Hahmoviidakon selvittämisurakka

Pudonneet tutkii Turnaround-kadun tapahtumia kolmen päähenkilön, Ianin, Eliaksen ja K:n, näkökulmista. Alussa hahmot vaikuttavat toisistaan irrallisilta, mutta pikkuhiljaa tarinat risteävät, milloin internetissä kokoontuvan ystäväkerhon, milloin tuntemattoman työilmoituksen välityksellä.

Eliaksen roolipelin pohjalla toimiva filosofia kiteyttää teoksen teeman: ”’Me vaikutamme toistemme elämään’, sanoin hiljaa itsekseni ääneen. Siinä se oli, pelini ydinkysymys.” (s. 177.) Rasi-Koskinen on onnistunut rakentamaan hahmoistaan monipuolisia unohtamatta samaistumisen tärkeyttä.

Lukija huomaa pian, että kuva hahmosta on erilainen näkökulmasta riippuen. Teos vilisee epäluotettavia kertojia, ja lukija joutuu töihin koostaessaan järkevää kokonaisuutta kerrotuista faktoista. K:n hahmosta tavataan useita kirjoitusmuotoja, kuten K, Koo tai Kay. Tämä koettelee lukijan keskittymistä sekä mielikuvan muodostamista. Hahmoja erotellaan kertojien vaihtelun lisäksi myös taiton kannalta mielenkiintoisilla valinnoilla, kuten erilaisilla fonteilla sekä sanojen asettelulla.

Hahmot ovat kuin Eliaksen roolipelissä: ”…ei olisi hyviksiä ja pahiksia vaan tavallisia monimutkaisia ihmisiä, jotka olisivat samaan aikaan rakastettavia ja kusipäitä” (s. 115). Pää- ja sivuhenkilöiden hyvät ja huonot puolet tuodaan esiin häikäilemättä. Vaikka kukaan ei ole suoranaisesti paha, huonojakaan puolia ei turhaan piilotella kenestäkään. Näkökulmatekniikan ansiosta hahmot pääsevät ääneen ja voivat kertoa mielipiteensä toisistaan, eli liian pyhäksi ei kukaan pääse itseään kehumaan.

Ja viimein käsillä on teos, jossa hahmot edustavat eri sukupuolia rakastumatta toisiinsa. Yllättävän usein erityisesti nais- ja mieshahmot päätyvät nuortenkirjallisuudessa seurustelemaan ennemmin tai myöhemmin, mutta tässä teoksessa näin ei tapahdu. Vaikka juoni toisinaan antaa muuta olettaa, hahmot pysyvät hyvinä ystävinä, mutta juonenkäänteet pitävät lukijan valppaana.

 

Salaperäisyys hahmojen määrittäjänä

Hahmoista annetaan juuri riittävän paljon yksityiskohtia. K vaikuttaa päähenkilöistä salaperäisimmältä, mikä johtuu paljolti muiden hahmojen antamista vähäisistä tiedoista. Koska K ei ole tuttu muille teoksen hahmoille, jää yksityiskohtien määrä pieneksi myös lukijalle.

Eliaskin huomaa vaisut tietonsa K:sta lyhyen tuttavuutensa jälkeen: ”Jotain hän salasi, se oli ilmiselvää. Jos tarkkoja ollaan, hän salasi kaiken mikä liittyi mitenkään häneen itseensä.” (s.117.) Ei kuitenkaan tule olettaa, että K olisi ainoa mysteeriksi jäävä hahmo. Lukija havahtuu pian myös tietämättömyytensä Ianiin ja Eliakseen liittyen.

Kun pääosassa ovat Ian, Elias ja K, lukijan on haastavaa muodostaa kuvaa usein mainituista sivuhenkilöistä. Jokainen päähenkilö kohtaa samat hahmot teoksen aikana ja muodostaa toisista omat näkemyksensä.

Kun sivuhenkilöillä ei ole omaa ääntä, ne on helppoa sekoittaa toisiinsa. Mikäli esimerkiksi Elias korostaa erään hahmon ystävällisyyttä, hahmo sekoittuu lukijan mielessä nopeasti toiseen, Ianin arvostamaan ystävällisyyden edustajaan. Lukijan hämääminen sivuhenkilöiden monimutkaisuudella saattaa olla tarkoituksella tehtyä kirjailijan leikittelyä, mutta tässä teoksessa se vaikeutti teoksen seuraamista tarpeetta.

Arvostan monimutkaisia hahmosuhteita, mutta hämäryyttä lisätessä tulee kirjailijan olla varovainen kohderyhmänsä kanssa. Vallankin kun kirja on suunnattu nuorille, eivätkä nämä välttämättä ole kovin kokeneita lukijoita tai perehtyneet kirjallisuuden eri keinoihin. Vaikka Rasi-Koskinen on taitavasti rakentanut päähenkilöistä omalaatuiset ja kiinnostavat persoonat, olisin toivonut sivuhenkilöihin selkeyttä.

Teos ei keskity selkeästi seurattavaan kronologiseen juoneen, vaan tärkeintä on yrittää ymmärtää.

Ennakkoluuloja tuomitsemassa

Teos ilkkuu herkullisesti myös lukijan ennakkoluuloille. Hahmoista annetaan pieniä makupaloja läpi teoksen, mutta epäluotettavat kertojat horjuttavat mielikuvia toistuvasti. Juuri kun lukija on vakuuttunut hahmon perusteluista ja päätöksistä, seuraavassa luvussa toinen hahmo kumoaa edellisen loogiset järkeilyt. Kuten rouva Angel, yksi teoksen mystisimmistä sivuhenkilöistä, toteaa Kaylle: ”Ihmiset ovat niin ennakkoluuloisia ja väärissä käsissä tulevaisuus muuttuu helposti menneisyydeksi” (s. 288).

Ennakkoluuloille naureskellaan jo ensimmäisillä sivuilla. K:n jättämää työilmoitusta käsittelee ”…ensimmäisen talon omistaja, mies joka tunnetaan nimillä Korttelipoliisi ja Koirantappaja, vaikka hänen oikea nimensä on Atkinson ja eläköitymistä edeltävä ammattinsa arkistonhoitaja eikä hän tiettävästi ole tappanut ainoatakaan eläintä, vaikka kannattaakin koirien haittaveroa” (s. 23). Tämä turnaroundilaismiehen ennalta tuomitseminen muistuttaa tapoja lukijankin yhteiskunnassa, ja toimii harvinaisen selkeänä esimerkkinä yhteiskuntakritiikistä nuortenkirjassa.

 

Rikkonaisuutta paikataan palapelin paloilla

Nuortenkirjallisuudelle harvinaisesti teos on myös erittäin rikkonaisesti rakennettu. Ensimmäiset parisensataa sivua tarinaa kuljetetaan muutaman hahmon näkökulmasta ennen kuin se pyöräytetään uudelleen alusta muiden hahmojen kautta.

Uskoisin, että luvut voisi lukea lähes missä tahansa järjestyksessä ilman tarinan sotkeentumista, sillä juoni toimii lähes kuin Eliaksen roolipeli: ”Pelillä on alku mutta loppua sillä ei ole. Sillä se mikä jollekin on loppu, on alku jollekin toiselle, ja suurimmalle osalle pelkkä keskikohta, jokin melko merkityksetön piste jossain kohden elämää.” (s. 401.)

Pienistä raoista juonen väleissä pilkahtelevat viittaukset menneisiin tai tuleviin tapahtumiin, jotka palkitsevat lukijaa tarkasta lukemisesta. Kay kiteyttää teoksen läpi vallitsevan teeman teoksen loppupuolella: ”Ehkä sen aiheutti onnettomuus, ehkä alkava hämärä, mutta minusta tuntui kuin kaikki tapahtumat olisivat näkymättömillä säikeillä kytköksissä toisiinsa” (s. 301).

Jokaisessa luvussa lukijalle ikään kuin annetaan uusi palapelin pala, joka täytyy sovittaa aikaisempiin paloihin tai siirtää sivuun odottamaan yhteensopivia. Palasten kerääminen tekee teoksen lukemisesta palkitsevaa.

Pikkuhiljaa lukija kerää kasan toisiinsa sopivia palasia, joista muodostuu sumea, mutta tulkittavissa oleva kuva. ”Kun oivallus lopulta tapahtuu, se on räjähdys. Sitä ei voi ennakoida mutta sen tunnistaa.” (s. 122.) Oivallus onkin Rasi-Koskisen teoksessa olennainen tekijä.

Teos ei keskity selkeästi seurattavaan kronologiseen juoneen, vaan tärkeintä on yrittää ymmärtää. Vaikka teos on jaettu päivien perusteella jaksoihin, päivämäärät eivät määritä teoksen tapahtumia. Kuten K ilmaisee teoksen lopussa: ”On vain nyt jota loputtomasti kierrän ja jonka ohi putoan. Päivämäärästä voi kulua viikko tai kuukausi tai vuosi mutta putoaminen ei lopu.” (s. 389.)

 

Shokki

Yksi luku-urani vaikuttavimmista hetkistä tapahtui teoksen puolenvälin paikkeilla. Selvittyäni alun hämmennyksestä teos oli edennyt ymmärrettävälle tasolle, ja ylimielisesti uskoin seisovani monimutkaisen juonen yläpuolella.

Juonenkäänteen kohdatessani jouduin nöyrtymään ja pysähtymään hämmentyneenä lukemani äärelle. Arvostin teoksen erilaisuutta heti alkusanoista lähtien, mutta puolivälin tapahtumat todistivat kirjailijan taidoista entistä vakuuttavammin.

Phoebe Lee astelee Eliaksen olohuoneeseen. Hahmo aiheuttaa hämmennystä, sillä tämä on ainoa hahmo, johon viitataan koko nimellä. Lisäksi hahmojen keskinäiset suhteet asettuvat uuteen valoon, kun Ian kutsuu Phoebeta äidikseen. Tunnelmani olivat samat kuin Ianilla teoksen alkupuolella: ”Jokin pirstoutuu mielessäni eikä sen jälkeen ole muuta kuin sanoja” (s. 70). En ole koskaan ollut hämmentyneempi lukemastani. Muutamalla lauseella teos käänsi luuloni tapahtumien kulusta päälaelleen, ja samalla nousi kunnioitukseni teosta kohtaan.

Lohduttavaa oli huomata myös teoksen hahmojen olevan hämmentyneitä käänteestä. Tapahtuneen jälkeen esimerkiksi Elias pohtii tilannetta yhtä paljon kuin lukijakin, vaikka useisiin näkökulmiin perehtyneellä lukijalla onkin enemmän tietoa tilanteesta. Kun teos jatkui seuraavasta näkökulmasta, oli huojentavaa saada lisätietoa tapahtuneesta ja sen eri ulottuvuuksista.

Teos kätkee sisäänsä näkökulmia sateenkaariperheisiin, pyörätuolilla liikkumiseen ja perhedynamiikkaa muovaaviin onnettomuuksiin.

Haastava teos nuortenkirjallisuuden edustajana

Tällaisen kokemuksen kohtaaminen nuortenkirjallisuudessa on vaikuttavaa, ellei jopa suorastaan järisyttävää. Lajityypille harvinaista monimutkaisuutta tulviva Rasi-Koskisen teos todistaa, että myös nuortenkirjallisuus voi rohkeasti haastaa lukijaa ja vääntää juonen monelle mutkalle mitä erilaisimmilla keinoilla. Monitulkinnaisuudellaan teos avaa lukijoiden välille mahdollisuuden loputtomaan keskusteluun.

Virkistävää Pudonneissa on myös, kuinka selkeästi se on tehty puhuttelemaan hieman vanhempia nuoria. Teos kätkee sisäänsä näkökulmia sateenkaariperheisiin, pyörätuolilla liikkumiseen ja perhedynamiikkaa muovaaviin onnettomuuksiin. Raskaatkin aiheet tuodaan esiin helposti lähestyttävästi ja syyllisiä etsimättä.

Rasi-Koskisen sanavalinnoissa on jotain mielenkiintoista. Oli ilmaisuna sitten ”hänkin hän” (s. 53) tai teoksessa usein esiintynyt ”häthätää” (esim. s. 25), epätavallisemmat sanavalinnat herättivät lukijan etenkin nuortenkirjallisuudessa esiintyessään. Toisinaan harvinaiset ilmaisut suorastaan töksähtävät, mikä voi olla kirjailijan tarkoitus. Myös lukijan tottumuksilla ja mieltymyksillä on osuutta asiaan.

Haastavuutensa puolesta suosittelisin tarttumaan teokseen vasta päiväunien jälkeen ja riittävän ajan kanssa. Kuten Elias suuresta juonenkäänteestä toipuessaan, myös minä totesin kirjan luettua itselleni: ”Ajattelin käydä istumaan, mutta voi olla että putosin” (s. 190).

Dela artikeln:

 

Julia Berg

Kirjoittaja on nuori nuortenkirjallisuuden suurkuluttaja, joka tarttui teokseen ja putosi. Kirjoittajan maailmaan voit tutustua Instagramissa, berg.books-tilillä.