REC on hyvällä tavalla vaikea kirja. Sen sivupoluilla tapahtuu sellaistakin, mikä jää helposti kirjailijan itsensä tai kriitikoiden katseilta piiloon.

 

Tuttavapiiriissäni on ollut erimielisyyttä siitä, onko Marisha Rasi-Koskisen REC (2020) vaikea kirja. Minun mielestäni se on hyvällä tavalla vaikea, enkä sosiaalisen median perusteella ole ollut ainoa.

REC pakenee perinteisiä romaanin muotoa, yhtenäisiä tarinoita, juonta. Sen lukeminen vaatii uudelleen orientoitumista, aiemmin luetun kyseenalaistamista. Kustantajan luonnehdinta kaleidoskooppimaisuudesta on osuva. Asetelmat kiepsahtavat ympäri, avautuu uusia näkökulmia. REC on sanoja, mutta sitä on vaikea kuvailla sanoilla.

Toisaalta: ehkä tätä teosta ei pitäisi lukea pyrkien ymmärtämään sitä. Parempi olisi antautua sen vietäväksi, nauttia alati muuttuvien vaikutelmien tulvasta, antaa ajatusten tulla asettamatta niitä erityisemmin järjestykseen. Silloin se ei ehkä tuntuisi vaikealta, vaan seikkailulta.

Muuten RECin vastaanotto on ollut yksimielistä hehkutusta. Marisha Rasi-Koskista on useampaan otteeseen nimitetty kirjailijaneroksi. Kirjaa on pidetty vuotensa tärkeimpänä ja vaikuttavimpana teoksena. Se voitti Tulenkantajat- ja Runeberg-palkinnot. Tulenkantajat-palkinnon perusteluissa arvellaan, että teoksessa on aineksia maailmanluokan kirjallisuudeksi, ajattomaksi klassikoksi. Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen jälkeen esiintyi tyytymättömyyttä siihen, että REC puuttui listalta.

Yksimielisyys vallitsee siitä, että REC rikkoo rajoja. Sen kirjallinen muoto on kokeileva ja romaaniksi jokseenkin epätyypillinen, mutta rajojen rikkominen on silti enemmän sisällössä kuin muodossa. Se yhdistelee erilaisia teemoja, pysähtyy tutkimaan rajapintoja ja kysyy missä raja milloinkin kulkee.

REC kysyy, kuka omistaa tarinat, kuka saa kertoa tarinoita.

Fotoaseesta kertomuskritiikkiin

RECin päähenkilöt Luca ja Cole ottavat valokuvia sekä kuvaavat dokumenttielokuvia. He rajaavat kuvia, rakentavat tarinoita. He valitsevat, mitä jää taustalle ja mitä kuvan ulkopuolella. He voivat halutessaan muokata kuvia miten tahtovat. Kuvaajina ja tarinankertojina heillä on valtaa ja vastuuta jopa silloin kun kysymys on satunnaisista kuvista. Heillä on välineet kuvata ja mahdollisuus kertoa tarinoita.

”Valokuvaaminen on tappamista”, aivan kirjan alussa julistetaan. Tästä ajatus lähtee ensin sivupolulle, Eduard Uspenskin lastenkirjaan Fedja-setä, kissa ja koira (1973, Дядя Фёдор, пёс и кот, suom. Martti Anhava, 1975): koira haluaa metsästää muttei tappaa ja hankkii siksi fotoaseen, siis kameran.

Sitten tulee olennaisempi mielleyhtymä: Kertomuksen vaarat -hanke. Yksi hankkeen teemoista oli kertomuksen valta. Pahimmillaan kertomus on samalla tavalla tuhoisa kuin kuva. Se saattaa pelkistää monimutkaiset ilmiöt vaarallisiksi, jättää olennaisia asioita sanomatta, esittää suoranaisia valheita.

REC arvostelee tarinataloutta ja tarinoiden valtaa kertomalla muokatuista kuvista ja kyseenalaisista uskomuksista. Se kysyy, kuka omistaa tarinat, kuka saa kertoa tarinoita. Kuva ja tarina pysäyttää ikuisen liikkeen, joka on elämä.

 

REC ei pelkää kantaaottavuutta

Samaan aikaan kun REC arvostelee tarinoita, se on ylistys fiktiolle. Fiktion ei tarvitse kysyä, mikä on totta, mutta se kuvaa monesti parhaiten todellisuutta. Vaara ei piile kuvittelemisessa tai tarinoissa yleisesti, vaan siinä että keksitty esitetään totena, että sillä alistetaan ja tehdään pahaa.

Kaleidoskooppimaisuus ja asioiden kääntely eri asentoihin voisivat olla kiertoilmaus sille, ettei oteta kantaa, kierrellään ja kaarrellaan ja pyritään esittelemään tasapuolisesti kaikki näkökulmat. Sillä lailla päätyy olemaan sanomatta mitään.

RECin kohdalla näin ei ole, vaan se ottaa voimakkaasti kantaa, kuten kirjan alun voimakkaasta lainauksestakin voi päätellä. Marisha Rasi-Koskinen on haastattelussa sanonut, että REC on vastalause objektiiviselle totuudelle. Kääntäessään kaleidoskooppia se vahvistaa esittämiään väitteitä, rakentaa niiden pohjaa kantavammaksi. Se ei jätä asettumatta heikomman puolelle, vaikka suhtautuu kaikkiin osapuoliin empaattisesti.

Toinen RECin esine on peili. Peili on heijastaa minut, mutta myös kaksoisolentoni. Peiliin katsominen on vertauskuva itsensä ja sisimpänsä kohtaamisesta. Yhtä hyvin se voi olla leikki: mitä jos olisikin joku toinen minä, jolla olisi toisenlainen elämä?

Kaksosuus, heijastumat, toisiaan muistuttavat asiat muodostavat yhden RECin kantavista teemoista. Siinä ihminen näkee itsensä kulkevan ohitseen, toinen väittää olevansa joku muu. Tästä teemasta minun on vaikeinta innostua, vaikka pidän mystisestä vivahteesta, jonka se tuo RECin kokonaisuuteen. Monille muille se on RECin parasta antia.

Miksi kirja tekee oletuksia minusta? Mistä se tietää mitä minä siltä haluan?

Kun kirja olettaa

Itse kiinnitin RECissä huomiota aivan erilaisiin asioihin kuin muut kriitikot, kirjabloggarit ja kirjailija itse. Se saattaa johtua siitä, että aloin lukea kirjaa ennen kuin luin esimerkiksi kustantajan esittelyn siitä. Kiinnitin huomioni siivupolkuihin, siihen mihin kirjailija ei ole tarkentanut. Mikä sopisi paremmin RECin henkeen! Mietin sukupuolia: miksi REC on niin miesvaltainen? Mietin irrallisuutta: tätä teosta on vaikea sijoittaa tiettyyn aikaan ja paikkaan.

Vammaisuuden parissa työskentelevänä en voinut olla pohtimatta Nikiä, joka on yhtä aikaa pelottava ja kiehtova, outo ja mystinen hahmo. En tiedä, eikä minun tarvitsekaan tietää, onko Nik vammainen, mutta hän voisi olla. Hänet toiseutetaan konkreettisesti ja käsitteellisesti niin kuin vammaiset usein toiseutetaan.

Nikiin heijastetaan häntä ympäröivien henkilöiden tunteita ja odotuksia. Jää jopa hieman epäselväksi onko hän olemassa. Toisaalta hänen kokemuksensa pääsee keskiöön pitkin kirjaa, viimeisen kerran varsin dramaattisesti. Tästä voisi ottaa oppia: on mahdollista kirjoittaa niin, että yhtä aikaa tulee selväksi sekä ympäristön hämmennys että hämmentävän ihmisen oma näkökulma.

Hätkähdin kirjan harvinaisen voimakkaasta itseymmärryksestä: se tekee selväksi, että tietää hämmentävänsä lukijaa. ”EXIT. Yksi varauloskäynneistä on tässä. Voi olla, että olet nähnyt jo riittävästi. Mieli haluaa tasapainoa ja se mitä seuraavaksi näet, ei ehkä ole sitä mitä tulit täältä hakemaan. Siinä tapauksessa hyvästelen sinut nyt.” (s. 313.)

Lukijana tämä piirre teoksessa hieman ärsyttää minua. Miksi kirja tekee oletuksia minusta? Mistä se tietää mitä minä siltä haluan? Mistä se tietää, mitä koen? Ihan kuin se aliarvioisi kykyäni kestää vähemmän perinteistä muotoaan.

Yksimielisiä ollaan myös siitä, että REC kannattaa lukea monta kertaa, koska se avautuu joka lukukerralla erilaisena. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Oma seuraava lukukertani saa odottaa jonkin aikaa, koska kahdesta ensimmäisestä on vielä paljon pureskeltavaa.

Dela artikeln: