Marjo Niemi (s. 1978) on romaani- ja näytelmäkirjailija, joka on kirjoittanut neljän vuoden takaisen romaanin Juostu maa ohella viisi näytelmää sekä ohjannut teatterille. Niemen teatteritausta näkyy hänen toisessa romaanissaan kirkkaammin kuin esikoisessa. Miten niin valo on harkiten ohjattu, valaistu ja lavastettu romaani kolmesta elämänhallintansa kanssa kamppailevasta naisesta, joiden reunoiltaan sulavat tarinat tihkuvat toisiinsa näennäisen sattumanvaraisesti.

Juostu maa kertoi rytmikkäästi ja vakuuttavan omaäänisesti yksinäisen pikkutytön ja tämän juoksunopettajan tarinaa. Pienoisromaanin ilmaisu oli hallittua ja tarkkaa ja henkilökuvaus ankaran osuvaa. Niemen toinen romaani rinnastuu edeltäjäänsä paitsi kielen taidokkuuden myös teemojensa kautta. Vaikka tuore teos jättää lapsuuden taakseen keskittyäkseen kolmen aikuisen naisen vaiheisiin, vaivaa myös sen päähenkilöitä liki pohjaton ulkopuolisuuden tunne.

Vaikka tunnot ovat esikoisesta tutut, ovat Niemen kerronnan keinot uutuudessa toiset. Siinä missä Juostu maa koostui kahdesta monologista, Miten niin valo rakentuu kerrontaa säätelevän mutta vallastaan tietoisen kertojan varaan. Valinta on toisaalta haastava ja kiinnostava, toisaalta lukijaa vieraannuttava. Miten niin valo on runsas ja viitseliäästi toteutettu teos, mutta se vaikuttaa syyskesän sateen tapaan viilentävästi.

Naisten luonnottomat asennot

Miten niin valo tuo rakenteeltaan mieleen Robert Altmanin Raymond Carverin teksteihin pohjanneen elokuvan Short Cuts – Oikopolkuja.. Romaanin naisten kulkureitit risteävät – tai paiskautuvat yhteen – sattuman oikusta juuri, kun kunkin olemisen perusta on alkanut toden teolla murentua.

Niemen romaanin kolme päähenkilöä ovat asettuneet, osin pakosta, osin tarpeesta, aikamme tarjoamiin ahtaisiin, luonnottomiin naisrooleihin. Avioliiton ansaan langennut Anni, kuvilleen elävä Kristiina ja päänsä kylmänä pitävä Siven ovat ahdistuneita nykynaisia kliseisimmillään. Niemen naiset saavat ihmettelemään, eikö heidän olisi jo korkea aika oppia toisiltaan. Ihme sen sijaan ei ole, että juuri näin romaanissa käykin.

Naisten kohtaamiset ovat haparoivia ja hämmentyneitä, mutta se riittää muutoksen voimaksi, sillä: ”Jokainen jonka kohtaat, liittyy elämääsi. Jokainen hehkuu virtaa, se kohtaa sinun jännitteesi ja aiheuttaa värähtelyä. Sinä olet vastuussa jokaisesta ja jokainen sinusta. Älä ole varovainen, ole rehellinen.”.

Vesi kaikissa olomuodoissaan toistuu Annin, Kristiinan ja Sivenin tunnemaailmojen keskeisenä, muuntuvana kuvana. ”Vaikka sitä ohjaillaan putkistojen muotoisesti, vivusta vääntäen päästetään vapaaksi, hetken kuluttua karkotetaan taas, niin se on hurja, aivan oma itsensä, omansa aina. Vesi osaa elää.” Feminiininen elementti milloin jähmettyy jääksi, milloin on vaarassa hukuttaa tai viedä mukanaan. Jokainen romaanin kolmesta päähenkilöstä alkaa tarinansa aikana vähitellen nauttia veden voimasta: paitsi luottaa veteen myös säädellä sitä. Veden varaan antautuminen auttaa etenkin Annia ja Siveniä irrottamaan luonnottomista, jäykistyneistä asennoistaan. Kristiinan on puolestaan tärkeää löytää jalkojensa alle jotain tukevaa.

Kertojan vallassa

Miten niin valo on kertojan, kerronnan romaani. Teos tekee näkyväksi romaanin keinotekoisen luonteen ja kertojan vallan henkilöhahmoihinsa. Tulkitsen eleen eettiseksi. Niemen ratkaisu muistuttaa ensinnäkin, että suhde toiseen voi olla todellinen, vaikka toinen olisikin sepitettä, silkkaa kielen ja mielikuvituksen tuotetta. Valinta on samalla kädenojennus lukijalle, sillä eihän ole samantekevää, millaisiin hahmoihin ja tarinoihin lukiessa tutustuu ja samastuu.

Nimetön minäkertoja astuu näyttämön etualalle romaanin viimeisillä sivuilla ja hyvästelee tai vapauttaa naiset, joita ja joista on juuri kertonut. Päättämällä naisten aikaan ja paikkaan sidotut tarinat kertoja antaa tilaa toisille, toisten tarinoille.

”Nämä tilat joihin valon kautta voi sukeltaa sisään ja ulos, nämä välitilat joissa minun on nyt hyvästeltävä Anni, Kristiina ja Siven ja nähtävä toiset. — Oli siis talvi ja tammikuu kun tämä alkoi. Palaset olivat liikkeessä, valoa niiden välissä, oli tilaa muutokselle, kurssin korjaamiselle ja korkeuden ottamiselle. He tekivät sen kaiken ja pääsivät ulos.”

Romaanin motto on lainaus Virginia Woolfilta. Ei liene sattumaa, että Niemi on halunnut siteerata naiskirjailijaa, joka tunsi joutuneensa elämässään lopulta niin ahtaalle, että valitsi virran ja veden tuskallisen todellisuuden sijaan. Mikä onni, että Niemellä on mahdollisuus kirjoittaa tosia naistarinoitaan toisessa ajassa, toisessa valossa.

Dela artikeln: