Oopiumia ja ajatusharjoituksia: kirjoituksia antiikin lääketieteestä ja filosofiasta

Oopiumia ja ajatusharjoituksia -teoksesta Tiedonjulkistamisen valtiopalkinnon saanut Marke Ahonen kirjoittaa, kuinka samat vaivat kiehtovat meitä antiikista nykypäivään. Sanni Purhonen kirjoittaa, kuinka Ahonen tuo tutkimuskohteensa lähelle lukijaa.

Tutkija, tietokirjailija ja suomentaja Marke Ahosen tekstikokoelma Oopiumia ja ajatusharjoituksia pohtii yhtäältä antiikin ihmisten suhdetta kehoon, sairauksien hoitoon ja lääkkeisiin. Toisaalta yhtä tärkeä kuin keho on mieli. Pelkästään fyysisten vaivojen ohella ihminen saattaa vaipua vaikkapa melankolian syövereihin. Ihmisen oloa voi silloinkin koettaa parantaa eri tavoin. Antiikissa monien filosofien päätoimi oli tietysti juuri ihmismielen salojen pohtiminen.

Vaikka käsityksemme lääketieteestä on totta kai muuttunut paljon aikojen saatossa, yksi teoksen keskeisiä viestejä on, että jossain määrin samanlaiset taudit ovat kiehtoneet ja kiusanneet meitä ihmisiä vuosituhansien ajan. Osittain on joko karmaisevaa tai huvittavaa käydä läpi antiikin mielikuvituksellisia selityksiä eri oireille tai merkintöjä nykyään tehottomiksi ymmärtämistämme rohdoista. Kuvaavaa on vaikkapa vesikauhun hoito potilasta väkisin juottamalla tai hänet veteen upottamalla. Yhtä oudolta tuntuu lukea hedelmättömän naisen vaeltavasta kohdusta, jonka uskottiin olevan monen sairauden syy.

Ahonen käy henkilökohtaista dialogia tutkimuskohteidensa kanssa ja pohtii useaan otteeseen kiinnostavasti asemaansa miehistä historiaa dokumentoivana naisena.

Kulkutauti ja ajankohtaisuus

Etäisyydestä huolimatta lukuisat historian vaivat siis tuntuvat nykylukijalle läheisiltä. Meitä mietityttävät yhä unettomuus, seksuaalisuus, alkoholin terveysvaikutukset ja tällä hetkellä mitä suurimmassa määrin myös kulkutaudit. Kun Ahonen toteaa nykytietämyksestämme uusien taudinaiheuttajien synnystä, miten ”mikrobit onnistuvat toisinaan hyppäämään lajista toiseen” (s. 66) ja mainitsee vuoden 2019 lopulla Kiinasta alkaneen koronavirusepidemian, alkaa kirja vaikuttaa varsin ajankohtaiselta.

Ajankohtaisuuden ajatus vain vahvistuu kirjan viimeisessä luvussa ”Ihmiset ympärillämme”. Siinä pohditaan yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyden tärkeyttä ihmiselämälle. Antiikissa tärkein yhteisö toki oli vapaiden miesten muodostama, sillä:

Naisten ja lasten läsnäolo jää usein vaille mainintaa, ja orjiin kirjalliset konventiot suhtautuivat kuin huonekaluihin,joiden läsnäolo lukijan on osattava päätellä – näin siitäkin huolimatta, että antiikin orjat saattoivat olla monipuolisesti koulutettuja ja osaavia, yksilöiden ja perheiden luottohenkilöitä. (s. 247.)

Ahosen esittämistä kysymyksistä eräs kiehtovimpia on, keiden ääni antiikin lääketieteen ja filosofian historiassa lopulta kuuluu ja keiden ei. Tässä kokoelmassa keskeisimpiä ajattelijoita ovat esimerkiksi anatomiaan perehtynyt lääkäri Galenos (129 – n. 215 jKr.) sekä keisari ja filosofi Marcus Aurelius (121–180 jKr.), jonka teoksen Itselleni (161–180 jKr., Ta eis heauton, suom. 2004) Ahonen on myös suomentanut.

Antiikin kirjoittajat puhuvat lukijalle

Kirjoittajana Ahonen käy henkilökohtaista dialogia tutkimuskohteidensa kanssa ja pohtii useaan otteeseen kiinnostavasti asemaansa miehistä historiaa dokumentoivana naisena.

Historia on heittänyt minut, 1900-luvun loppupuolella syntyneen pohjoismaisen naisen, monessa suhteessa samaan koriin antiikin mieskirjoittajien kanssa. Antiikin filosofien ajatukset hyvästä elämästä, hyvästä yhteiskuntajärjestyksestä ja rationaalisuuden arvosta yksityisessä ja julkisessa päätöksenteossa olivat omana aikanaan miesten puhetta miehille. Minun tuntemassani todellisuudessa sukupuoli ei juurikaan rajoita näiden ajatusten tarkastelua ja arvioimista, hyväksymistä ja hylkäämistä. […] Tuntuu luontevalta kokea, että antiikin kirjoittajat puhuvat, kaikesta huolimatta, myös minulle. (s.162–163.)

Ahosen tekstien myötä antiikin kirjoittajat puhuvat myös lukijalle. Osa näistä ajattelijoista ja ajatuksista toistuu, koska juuri heidän merkintänsä ovat säilyneet jälkipolville. Jotkin kirjan luvuista ovat myös ilmestyneet aiemmin tieteellisinä artikkeleina. Akateemisuudesta huolimatta teos etenee varsin viihdyttävästi ja tasapainoisesti eikä siinä ole jankkaavuuden tuntua. Ahonen palkittiinkin teoksestaan juuri tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla. Palkintoperusteissa huomioidaan niin ikään, miten osa antiikin ajan terveyskeskusteluista jatkuu nykyäänkin, kiitetään kirjailijan asiantuntemusta ja kokoelman sujuvalukuisuutta. Luvuilla on kokonaisuudessa perustellut paikkansa kuin kehon ja mielen osilla ikään.