Pitkän marssin askeleita

Helsinkiläinen runousaktiivi Markku Aalto on edennyt urallaan jo kahdeksanteen teokseensa. Pitkän marssin askeleita -kokoelman punaisena lankana on suru.

Siinä missä edellinen kokoelma Maailmanlopun takuumies (2017) sisälsi räväkkää yhteiskunnallisuutta, tässä teoksessa Aalto ikään kuin vetäytyy mietiskelemään katoavaisuutta ja kuolemaa. Vaikka nämä teemat olivat läsnä jo kokoelmassa Siinä kaikki, kirkassilmä (2010), Pitkän marssin askeleita on kokonaisuutena vielä hillitympi ja melankolisempi. Hautausmaat ja erilaiset tuonpuoleiset vilahtelevat pitkin kokoelmaa. Uskonto ja rakkaus – ja molempien perimmäinen valheellisuus Aallon silmissä – nivoutuvat nekin luontevasti osaksi tätä tematiikkaa, samoin koko maailman horjuminen oman tuhonsa partaalla.

Teeskentelemätön, brutaali rehellisyys tekee runoista vahvoja.

Ilmeisesti Pitkän marssin askeleita on saanut inspiraationsa Aallon oman isän kuolemasta; kokoelman viimeinen osio, ”Arkussa näköisesi mies”, on jo vereslihaisen henkilökohtaista tilitystä.

”sydän uupunut levon sai
no voi jumalauta
kerronko mihin saavat tunkea
sen ikuisen sunnuntainsa
ja muut loukkaavat lohdutuksensa
minun suruani latistamasta
 
ei sinun sydämesi väsynyt ollut
se vain meni rikki
kesken kiireitten joista nautit
kirvoitti soittimen käsistäsi”
(s. 81)

Kuolemaa ei edes yritetä enää älyllistää eikä käsitellä sarkasmin kautta – on vain paljas voimattomuus sen edessä. ”Isä en minä arvannut / että elämäni ensimmäiset / vilpittömät rakkausrunot / kirjoittaisin juuri sinulle”, toteaa Aalto lakoniseen tyyliinsä (s. 78). Niin yksinkertaista, mutta hiljaiseksi jättää. Isän ja pojan suhde näyttäytyy kulmikkaana, se tuodaan esiin arjen pienten yksityiskohtien kautta, mutta juuri tämä mitään teeskentelemätön, brutaali rehellisyys tekee runoista vahvoja. Vahvempia kuin yksikään sadalla ironisella nokkeluudella (tai vaihtoehtoisesti tiedostavalla itsereflektiolla) maustettu ”henkilökohtainen” vuodatus voi milloinkaan olla.

Oppinut rappiolla

Aalto puhuu itsestään goliardirunoilijana, ja jonkinlaisena myöhempien aikojen sellaisena häntä voikin pitää: hänhän on teoreettisen filosofian oppiaineesta valmistunut maisteri, joka on siirtynyt kirjoittamaan rouhean rahvaanomaista runoutta. Goliardit olivat kuljeskelevia nuoria oppineita, jotka kirjoittivat runojaan maanläheisistä aiheista – kuten seksistä ja juopottelusta – ja pilkkasivat auktoriteetteja.

Runoissa tuntuu selkeä rytmi ja niiden kieli on verraten yksinkertaista.

Aallon kirjoitustyyli on puhemaista, muttei varsinaisesti puhekielistä, vaikka suorasukaista kylläkin. Aiemmissa kokoelmissa taajaan viljelty slangi on tästä kokoelmasta suureksi osaksi kadonnut. Runoissa tuntuu selkeä rytmi ja niiden kieli on verraten yksinkertaista, niin että ne ovat kuin luotuja luettaviksi säestettyinä kapakassa.

”halusin nielaista auringon
sain vain kulauksen Lasolia
että terve vaan ja onnea
nähdään jos ei tulla sokeiksi
 
täydessä pimeydessä
sitä alkaa pian kaivata
vaikka hennosti lepattavaakin
inhimillisyyden liekkiä”
(s. 36)

Mitään kovin syvällisiä pohdintoja elämästä Aalto ei esitä, vaikka hän tuntuu siihen välillä pyrkivän tai näkevän itsensä pohtivana runoilijana. Enemmänkin hänen tekstinsä koostuvat irrallisista huomioista, väitteistä tai vastakkainasetteluista, jotka vaihtelevat ympäripyöreästä pikkunäppäryydestä aidosti hätkähdyttäviin oivalluksiin: ”sienipilvellä mielessäni / elämänpuun muoto” (s. 37). Pitkään luettuna Aallon tekstit alkavat käydä monotonisiksi, jopa hieman ennalta-arvattaviksi: muutama säkeistö, alatyylisyys siellä, nokkela kulttuuriviittaus täällä, sopivasti itseironiaa mausteena. Näistä olisi varsin helppoa kirjoittaa pastisseja tai parodioita.

Kulunutta kyynisyyttä

Silmiinpistävin ero Aallon ja alkuperäisten goliardien välillä on se, että jälkimmäisten lauluissa esiintyvä hilpeä hedonismi loistaa poissaolollaan Aallon teksteissä. Eikä tämä johdu yksinomaan Pitkän marssin askeleiden suruteemasta: ensinnäkin carpe diem ja vanitas vanitatum ovat usein kulkeneet käsi kädessä. Toiseksi sama pätee myös muihin Aallon kokoelmiin, vaikka hän niissä puhuukin suorasukaisesti esimerkiksi seksistä.

Paradoksaalisesti kyynikko on usein vain kaappimoralisti. Aalto ei ole poikkeus.

Aallon tai ainakin hänen runoilijaminänsä asenne on nimittäin negatiivissävytteisen kyyninen. Tämä on eri asia kuin huolettomasti haistattaa pitkät kaikelle tekopyhälle ja luulotellulle; paradoksaalisesti tällainen kyynikko on usein vain kaappimoralisti. Aalto ei ole poikkeus.

”myötätunto hylkytavaraa
muodissa nyt tylymmät hyveet
vihdoinkin koittanut ihmisparoille
luonnollisen moraalin aika
 
tässä epätoivon noususuhdanteessa
jokainen on vähän horo
ei saatana vakavasti puhuen
minähän rakastan ihan kaikkia
uupumatta unelmoin
paremmasta maailmasta
Baabelin porton lakanoissa
 
kun kaikki tahtovat kasvaa
parhaaksi versioksi itsestään
on valontuojalla loistobisnes
se siipensä polttanut pirulainen
kirjoittaa taivaslauluja madoille”
(s. 20)

Jos tällainen nykyajan kauhean irstauden ja hirveän narsismin paheksunta – unohtamatta muissa runoissa esiintyvää maailmanloppupaasausta – ei kristillisen kuvastonsa ohella ole juuri sitä kristillistä etiikkaa, jota goliardit vastustivat, niin en tiedä mikä on. Aaltoa tuntuu ärsyttävän uskonnossa nimenomaan halu johonkin suurempaan ja halu uskoa ihmiseen – sellaisellehan ei hänen maailmassaan toki ole tilaa, vaan se näyttäytyy itsessään ylpeyden kuolemansyntinä. Kunnon 2010-luvun kyynikon tavoin Aalto puhuu ”ihmiseläimestä” ja viittaa halveksuen ”nyyhkyiskelmiin”, ”banaaleihin lemmenloruihin” ja ”surkuhupaisiin sankarihymneihin”.

Aallon runoissa on hyvinkin paljon aitoa tunnetta.

Vakuuttavimmillaan Aallon antikristillisyys onkin sivun 59 runossa, joka kuuluu muutenkin kokoelman väkevimpiin. Se pitäisi oikeastaan siteerata kokonaisuutena, mutta se on siihen hivenen liian pitkä. Toivon, että nimenomaan tämä runo esitetään joskus lavalla sataprosenttista vihaa ja raivoa kipinöiden.

Aalto väittää ”saaneensa romantikolta palautetta”, ettei hänen runoistaan saa ”edes rivien välistä tiristettyä / pisaraakaan aitoa tunnetta” (s. 55). Se voi johtua siitä, että olen romantikko sanan laajemmassa merkityksessä, mutta minusta Aallon runoissa on hyvinkin paljon aitoa tunnetta. Niissä on sitä yksinkertaisesti silloin, kun hän antaa itselleen hetkeksi luvan myöntää sittenkin välittävänsä jostain – ja juuri silloin hän on runoilijana parhaimmillaan. Oli kyseessä sitten suru, huonon ihmissuhteen synnyttämä viha tai mikä hyvänsä, joka tulee suoraan selkäytimestä eikä katu-uskottavan misantrooppisen älykön valmiiden ajatusten kirjasta.