Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta

Mikä saa Sandelsin jättämään ruokapöytänsä ja hyppäämään ulos salonkiupseerin roolistaan? Mitä yhteistä on Topeliuksen sadun lappalaistytöllä ja Veijo Meren pystyyn kaatuneella vihollissotilaalla? Näihin kysymyksiin Markku Envall tarjoilee vastauksia viimesyksyisessä esseekokoelmassaan. Sen suhteessa kirjallisuuteen on jotain ”vanhanaikaista” ja kunnioitusta herättävää. Herrasmieskirjoittajan pohdiskelut lunastavat paikkansa heikoista kohdista huolimatta.

Jouduin kerran radiohaastattelussa määrittelemään ”esseen”. Sanoin, että se on muistin ja toivon yhteiseen hämärään suuntautuva tutkimusretki, joka saattaa osoittautua harharetkeksi. Joskus kirjoittaja haluaa selvittää itselleen, mitä ajattelee jostain asiasta. Silloin kirjoitetaan essee. Kirjoittajan löytämisen iloa huokuva essee kääntyy myös lukijan löytämisen iloksi. Siihen nähden Envall kirjoittaa turhankin varman päälle.

Aforistikko ja kirjallisuudentutkija on panostanut viime aikoina esseistiikkaan ja julkaissut kuuden vuoden aikana viisi kokoelmaa. Ehkä väsymystä on havaittavissa? Minun on hieman vaikea nähdä, mihin esimerkiksi ’Kuka Palmua auttaa’ -esseellä lopultakin pyritään. ’Jäsenkirjan lisälehti’ lienee tarkoitettu vitsiksi, mutta ei se juurikaan huvita. Kirjan keskeistä antia ovat kolme peräkkäin sijoitettua esseetä ’Hullunrohkea ja hullunväkevä’, ’Tähtisilmä’ ja ’Soi laulu hiljaa’. Ne ovatkin sitten oikein hyviä.

”Sandels suistuu äkkiä esikristillisen katsomuksen piiriin. Nykylukija riisuu liian helposti hänen toimintansa pelkäksi rohkeusnäytteen antamiseksi. Tosiasiassa hän taantuu ritariksi, jonka on kysyttävä jumalilta tai kohtalolta tai sattumalta – sana ei ole tärkeä -, kuka on oikeassa. Sitä riittiä pastori ei voi toimittaa, koska se ei ole kristillinen riitti.” Komeaa. Vertailemalla

Cajanderin ja Mannisen käännöksiä alkutekstiin Envall saa meidät ”Vänrikkejä” vain suomeksi lukeneet punastumaan häpeästä.

Kun Envall päivittelee Döbelnin tapaa puhua Jumalasta veljenä ”taatusti…kristilliselle uskolle ja käytännölle vieraana”, hän ei muista yhtä Lutherin keskeisistä korostuksista: Jumalan syntymistä ihmisten veljeksi. (Kaunis esimerkki tästä ajattelusta on Hemminki Maskulaisen ”Ecce novum gaudium” -joululaulussa.) Paremmin tietämisen kyseenalaisen ilon lisäksi lukija saa myös uusia vinkkejä.

Einari Vuorelan tuotanto pitää nyt katsoa uusin silmin. ’Tuikkikaa, oi joulun tähtöset’ -laulun odottamattomasta syvyydestä olemme tehneet samansuuntaisen havainnon.

Kokoelma sisältää esseitä kirjallisuudesta. Mitä on ”kirjallisuus” envallilaisessa mielessä? Alustava vastaus: ihmisen metafyysisen alueen oppikirja ja merikortti. Tässä ajattelussa tärkeää eivät ole tyyli ja sanomisen tapa vaan perimmäiset kysymykset. Ehkä se näkyy myös Envallin omassa kirjoittamisessa. Tyyli on kauttaaltaan selkeää, mutta esimerkiksi rekisterinvaihto nimiesseessä epäonnistuu. Toisaalta ’Jumalan opettajan’ loppunousu on hieno, ja ’Tähtisilmä’ liikkuu komeasti kuin Martti Haavion kansanrunousessee. Räväkkyyttä kaipaavien on turha vaivautua.

Jokaisen olisi syytä laatia itselleen envallilainen suunnitelma, hengenpitimiksi. Ei riitä, että hirviö on surmattu. Labyrintista pitää vielä löytää ulos.