Ellington

Hyvä tarinankertoja, lupaava opiskelija vai mahaansa raapiva, toljottava hullu? Väkivaltainen raiskaaja? Tunteitaan älykkäästi erittelevä intellektuelli? Ellingtonin päähenkilöstä voi lausua yhtä monta vastakkaista määritelmää kuin miehestä, josta lehdet kirjoittivat Anna Lindhin murhan jälkeen. Kun Ruotsissa pohditaan yhteiskunnan liiallisen vapauden johtaneen Lindhin kuolemaan, perustelee Markku Pääskysen romaanin psykopaatti toimiaan sillä, että vapaamielisessä yhteiskunnassa suvaitsevuuden pitää ulottua myös murhaajiin. Pääskysellä tuntuu olevan ennustajan kykyjä. Kertakäyttöisestä romaanista ei kuitenkaan ole kysymys, niin monella tasolla Ellingtonissa liikutaan.

Markku Pääskynen julkaisi vuonna 2002 esikoisromaaninsa Etanat. Romaania kiitettiin arvosteluissa, mutta sitä pidettiin myös vaikeana ja teoreettisena. Uudessa romaanissaan Pääskynen ei ole vaihtanut taktiikkaansa: pelkän juonen takia Ellingtonia ei kannata lukea. Samastumisen kokemuksiakaan kirja ei kovin monelle tarjonne. Näiden sijaan tarjolla on älyllistä pähkinää ja eväitä totuuksien epäilyyn.

Elämäkerta

Romaanissa kerrotaan Sture Stenvallin elämä syntymästä vanhuuteen. Samalla kerrotaan Tomas Fastin ja Ellingtonin elämä, sillä nämä kolme nimeä viittaavat samaan hahmoon.

Tarinan voi tiivistää seuraavasti: Sture Stenvall syntyy vuonna 1950. Perheeseen kuuluu isä ja äiti ja sisarukset Maria ja Ove. Seitsemänvuotiaana Sture joutuu kouluun, jossa häntä kiusataan. Ahdistuksessaan hän alkaa kutsua itseään Tomas Fastiksi. 14-vuotiaana hän raiskaa koulutoverinsa, joutuu mielisairaalaan ja vaihtaa nimensä virallisesti. 14-vuotiaana esille tulee myös Ellington, joka on Tomasin paha puoli. Vuoden päästä Tomas pääsee pois sairaalasta, ja 19-vuotiaana hän alkaa opiskella teologiaa. 1970-luvun alussa hän joutuu taas sairaalaan, jossa rakastuu Peteriin. Peter tekee samana vuonna itsemurhan. Muutaman vuoden päästä Tomas tunnustaa murhanneensa ja raiskanneensa pikkupojan. Hän joutuu taas sairaalaan ja tunnustaa useita muita murhia seuraavien vuosien aikana. Tomas antaa haastatteluja lehdille tekemistään murhista ja kirjoittaa vuonna 1999 omaelämäkerran, jossa ottaa takaisin ensimmäisen nimensä Sture Stenvallin.

Yllä olevan lineaarisen tarinan voi etsiä Ellingtonista. Se on kuitenkin vain yksi mahdollisista tarinoista. Sture Stenvallin elämä on ripoteltu tekstiin kollaasiksi, jonka yksittäisistä paloista esitetään useita versioita. Versioiden taustaksi tarjotaan kirjallisia lähteitä: Ove-veljen kirjoittama kirja, Sturen omaelämäkerta, Sturen kirjeet sisarelleen, erään toimittajan teos, Sturen psykiatrin muistiinpanot. Näissä Sture on vuoroin isonveljensä pikkuveli, veli sisarelleen, julkisuuden henkilö, potilas. Itselleen Sture on toinen siinä missä muillekin, kuten romaanin edetessä tullaan huomaamaan.

Todellisuudesta irrotettu teksti

Toisiinsa rinnastuvat, aina hiukan erilaiset tarinan katkelmat muuttavat kaiken kerrotun epäluotettavaksi. Miksi Sture joutui mielisairaalaan, lukijaa kysyy saamatta varmaa vastausta. Ovatko murhat totta vai kuvastavatko ne vain Sturen syyllisyydentunteita? Mitä perheessä on tapahtunut Sturen ollessa lapsi? Miten Peter kuoli?

Ellingtonin mottona on lainaus Per Olof Enqvistin Henkilääkäristä, jossa labyrinttiin eksynyt menettää aiemmin luomansa selkeän kuvan ja kaikki ympärillä muuttuu kaaokseksi. Samankaltainen prosessi tapahtuu Ellingtonia lukiessa, kun tekstiin saatu järjestys jatkuvasti kumoutuu. Labyrintissä on haparoitava vaistonsa varassa.

Ellingtonia voi pitää postmodernistisena romaanina, joka näyttää suoraan todellisuutta kuvaavan kielen mahdottomuuden. Tämä heijastuu henkilökuvaukseen: tekstistä ei rakennu ihmisiä, joiden kohtalon puolesta jännittäisi. Romaanin kieli on kaunista ja oivaltavaa mutta myös korrektia ja paikoin jäykkää, lähes käännetyn oloista. Repliikeissä hulluinkin hahmo puhuu täydellistä kirjakieltä. Nämä huomiot eivät ole moitteita, koska tavoitteena ei ole realistisen henkilöhahmon luominen. Kieli luo välimatkaa kerrottuun ja korostaa henkilöiden epäluonnollisuutta.

Tekstin sivuhenkilöt ovat osa Sturea, heistä ei kerrota enempää kuin Sturen kannalta on tarpeellista. Sturen hahmoon muiden henkilöiden perspektiivit tuovat liikkuvuuden, joka estää löytämästä henkilön perustaksi pysyvää ydintä. Ellei tyydy paradoksiin: juuri jatkuva liike on Sturen, Tomasin ja Ellingtonin ydin.

Ei vain kirjallisuusteoriaa

Postmodernistinen romaani, siten kuin kirjallisuudentutkija Linda Hutcheon sen määrittelee, ei tuhoa kaikkea kommunikaatiota. Siinä on myös tuttuutta, jota vasten vieraus korostuu. Niin Ellingtonissakin. Kuvattu maailma ei tunnu mahdottomalta, ja se lyödään kiinni todellisuuteen oikeiden paikannimien avulla. Silti sellaiselle lukijalle, joka ei tunne Ruotsia, miljöön kuvauksen uskottavuus on vain mielikuvien varassa. Se näyttää oikealta, aivan kuten Hannu Raittilan Venetsia, mutta takeita todellisesta realistisuudesta ei ole. Lukija ripustaa siis todellisuusnäkemyksensä omaan illuusioonsa Ruotsista, todellisesta maailmasta, mutta illuusiota vasten kirjaa voi lukea muunakin kuin teoreettisena palapelinä.

Ruotsi tunnetaan kansalaisten oikeuksia kunnioittavana maana, jossa ketään ei pidä tuomita ennen tarkkaa tutkimusta. Vanhempana Sture itse puolustaa tekojaan toimintavapauteensa vedoten. Onko siis Sturen terapia parodia yrityksestä selittää pahuus, joka ei ole selitettävissä? Ei ainakaan kokonaan.

Sturen terapia tuo esiin psyykkisen sairauden ongelman: miten lapsuuden traumaattisista kokemuksista voi saada tietoa? Sture syyttää isäänsä insestistä, mutta tasapainotonta poikaa ei uskota eikä kukaan muu vahvista tarinaa. Jotain ehkä on tapahtunut. Tukea voi etsiä Henkilääkäristä, jossa kuningas Kristianin mieli revitään paloihin lapsuudessa tapahtuvalla järjestelmällisellä kidutuksella. Lukija ei kuitenkaan saa varmistusta epäilylleen sen enempää kuin Sturea kuulleet psykiatritkaan. Kun Sturen oireille ei löydy syytä, Sture päästetään sairaalasta. Ja murhia alkaa tapahtua.

Olipa Sture murhaaja tai ei, joku tappaa ihmisiä tekstin maailmassa, aivan kuten meidän maailmassammekin. Romaanin nimi on Ellington, ei Sture tai Tomas. Sturen kolmesta puolesta nostetaan esille vaarallisin, tappava Ellington. Murhia luetellaan romaanissa parikymmentä. Jos Sture ei niitä tehnyt, joku kuitenkin teki. Kuinka monta on tehnyt joku lapsuudessaan kiusattu tai joku muu, joka ei tuntenut olevansa oikeasti olemassa? Ellington on se osa Sturesta, joka tuo hänet olemassa olevaksi. Murhaajasta kirjoitetaan palstametreittäin. Kuka kirjoittaisi tavallisesta miehestä, esimerkiksi Sturen veljestä?

On myös mahdollista, ettei Sture ole tehnyt murhia mutta ottaa syyllisyyden kantaakseen tullakseen olemassa olevaksi. Tässä valossa tragedia näyttää vielä suuremmalta.

Sturen mielen arvoitusta ratkaiseva psykiatri Lång on Sturen jälkeen kattavimmin kuvattu hahmo. Lukija löytää Långista itselleen kumppanin. Lång kamppailee Sturen alati vaihtuvien kertomusten parissa pyrkien näkemään potilaansa mielen ”paljaana kuin luu”. Tehtävä näyttää mahdottomalta. Lukija ponnistelee saman toiveen parissa, mutta hänellä on onneksi enemmän vapautta kuin lääkärillä. Kukaan ei kuole, vaikka Ellingtonia lukiessa jättäisi huomiotta muutaman sivumerkityksellä ladatun sanan. Sen sijaan todellisen maailman terapeutin kannattaa olla varuillaan.