Tämän maailman tärkeimmät asiat

Markku Pääskysen uusimman romaanin Tämän maailman tärkeimmät asiat muistelijakertoja odottaa läpi romaanin tapaavansa äitinsä, kertailee Oidipus-myyttiä ja kantaa itsessään muistoa äidin sylistä. Aikuisen miehen kaipuu takaisin äidin helmoihin – sekö synnyttää kirjailijan?

Markku Pääskysen aikaisemmissa romaaneissa silmiinpistävää on suomalaisessa nykykirjallisuudessa harvemmin tavattu kaikkitietävä, maailmaansa jumalankaltaisesti hallitseva persoonaton kertoja. Polveilevin virkkein tämä liikuttaa hieman paperinmakuisia henkilöitään. Maailmalla esimerkiksi Peter Høegilta tuttu kertomistyyli on virkistävää vaihtelua enemmistön suosimaan lakoniseen ja ytimekkääseen minäkerrontaan tai näkökulmatekniikkaan. Pääskysen uusi romaani tuntuu ensi silmäyksellä radikaalilta askeleelta lähemmäs valtavirtaa, yhdeksi omaelämäkerralliseksi pikku kirjaksi sankkaan joukkoon.

Kirjallisuus luo jännitteen

Vaikka Pääskynen vaihtaa ulkopuolisen kertojansa minäkertojaan, ei muutos lopulta ole suuren suuri. Kertoja läpivalaisee yhä henkilöitään: naapurin poika saa paljastaa likinäköisen ylpeytensä mestarinovelliksi kutsumansa tekeleen äärellä ja joutuu pölyttymään varaston hyllyjen välille trukkinsa ohjaimiin. Entisen tyttöystävän elämänmurhe on vihata äitiään ja rakastaa isäänsä kuin antiikin tarinoiden sankaritar. Kirjallisuudessa on lupa nähdä kauemmas ja syvemmälle.

Todellinen elämä voi sisältää palasia kunnon tarinasta, mutta vasta kirjallisuus luo jännitteen, komposition ja merkityksen. Kertojan isän tarinassa on pieni hitunen Oidipus-myyttiä, mutta vain hitunen. Kertoja ei halua jättää äitinsä syliä, mutta rakastaa yhtä lailla isäänsä. Silloinkin kun joutuu katsomaan äidin ja isän huoneen suljettua ovea.

Pääskysen kertoja toteaa, että tavallinen elämä riittää kirjailijalle ja kertoo tavallisen elämän tarinan. Kovin pitkälle ei vielä päästä, koska kertoja on vasta 27-vuotias lopettaessaan kertomuksensa. Hän kertoo lapsuudestaan, jossa puukko ei heilu eikä pulloon turvauduta. Tavanomaisesta elämästä tulee kirjailijan elämä, kun peliin laittaa leikin, mielikuvituksen ja unen.

Minä ja peilipoika

Tavallinen elämä riittää, kunhan kirjailija unohtaa itsensä. Paradoksi romaanissa, jossa on Pääskysensä lukeneelle tuttua ainesta. Kertojaa pohdituttaa Pääskysen Etanat-romaanista tutulla tavalla raitiovaunuonnettomuus, kummalliset yhteensattumat ja paikkojen muisti. Esikoisromaani on tulollaan: kertooko se juuri näistä asioista? Sitä meille ei kerrota mutta annetaan olettaa.

Paitsi vihjaisut kirjailijan suuntaan myös Helsingin katuja ikuistavat valokuvat yhdistävät Pääskysen romaanin todelliseen maailmaan. Kuin todisteena siitä, että todella olin täällä, kertojan kävelyretket on dokumentoitu valokuvan kera. Vain itse kertoja puuttuu kuvasta. Aivan kuten W. G. Sebaldin Austerlitz-romaanissa valokuvat saavat todistaa Austerlitzin retkistä, mutta itse herraa ei näy missään. Onko häntä edes olemassa? Paremman puutteessa lukija voi astua kokijaksi kuvaan.

Nimettömän kertojan kaverina on peilipoika: taivaan toisella puolella elelevä poika, ”minä se olin enkä kuitenkaan ollut” (s.12). Täsmällisemmin: ”Poika oli varjo, ja varjot ovat sukua peilikuville, kaksoisolennoille ja sellaisille kaiuille, jotka vastaavat vaikkei kukaan huuda” (s. 12). Samankaltainen asetelma on muistelijakertojalla itseensä nähden: kirjoitettu minä on kytköksissä itseen mutta ei kuitenkaan sama vaan samankaltainen. Yhdellä tasolla peilien poika liittää kertojan elämäntarinan kirjallisuuteen, jossa varjot ja kaksoisolennot ovat identiteetin kuvastajina tiuhaan käytettyä kalustoa.

Äidin syli

Ja mistä kirjallisuus syntyy: ikävästä takaisin äidin syliin. ”Minä rakastin äitiä, äiti minua, minulla oli äidin nivelet, nikamat ja selkäydin, minä olin hän ja hän minä, synnyin sinisenä poikana maaliskuisena päivänä, rakastimme toisiamme ja se oli yksi tämän maailman tärkeimmistä asioista” (s. 150). Kirjoittaminen ja äiti ovat yhteydessä toisiinsa: ”Äiti otti minut syliin ja minä sain hengittää äitiä niin kuin täytyy hengittää voidakseen sukeltaa syviin vesiin, kivijalasta sisään, kellariin” (s. 149).

Tiedostamattomaanhan kertoja tässä kurkistaa. Julia Kristevan mukaan tiedostamaton saa energiansa äidin ja lapsen kadotetusta symbioosista. Sieltä löytyy hengästyttävän pitkiä virkkeitä ja syklisesti etenevä tarina, jota ohjaa intuition logiikka. Tuula-Liina Variksen yleistykset nais- ja mieskirjailijoiden erilaisesta kielestä, miesten ytimekkäästä kielestä ja naisten polveilevasta lauseesta, eivät päde Pääskyseen. Ranya Paasosen, entisen ElRamlyn, vuolas tyyli muistuu mieleen paikka paikoin.

Konkreettisestikin kirjassa odotetaan pääsyä äidin seuraan. Kirjan nyt-hetken aika on vain muutama tunti, jonka aikana poika odottaa äitinsä saapuvan tapaamaan häntä. Ja vaikka yhä uudelleen palataan spekuloimaan, mitä asiaa äidillä voisi olla, lukijalle sitä ei paljasteta. Jokainen keksiköön sen itse tai ajatelkoon, että juuri se ei ollutkaan maailman tärkein asia.

Lukijan paikka

Tämän maailman tärkeimmät asiat on Pääskysen aikaisempia romaaneja helpommin lähestyttävä. Nyt päähenkilöön on jopa mahdollisuus samastua. Kolmikymppinen, minäkin, muistaa kotinsa karvalankamaton ja sen, miltä pitkä karva tuntui kiskovan sormissa. Ja jokainen varmaan muistaa hapuilevat rakastumisensa, kiihkon ja sen sammumisen. Helsinkiä rakastava saa kirjasta kipinän lähteä kävelemään kaupungin kaduille.

Kirjallisuudentulkintaan intohimoisesti suhtautuvalle Tämän maailman tärkeimmät asiat antaa Pääskysen aikaisempien romaanien tapaan pähkinää purtavaksi. Se, miten suhtautua 27-vuotiaaseen kertojaminään, joka laukoo elämänohjeita itseään vanhemmalla äänellä, jää itse kunkin päätettäväksi.