Voittokulku

Markku Paasosen uudessa runokokoelmassa Voittokulku mies ryömii sieraimestaan päänsä sisään, kiertelee tunneleissa ja nousee sitten kadulle, kirjailijan pää kelluu formaliinissa luonnohistoriallisessa museossa ja vapauden jumalattaresta on jäljellä vain huulet.

Paasonen kirjoittaa villisti assosioivaa proosarunoutta. Aiempiin kokoelmiin verrattuna runojen rytmi on puheenomaisempi, ja runot sorvautuvat nyt enemmän kertomuksen muotoon. Tyylillisesti Paasonen rakentaa omalakista surrealismia.

Voittokulun johtoteemaksi nousee kaupunki. Paasosella on ollut tapana muovata kokoelmansa yhden tai useamman pääteeman ympärille; näiden laskoksista sivuteemat soljuvat ja sekoittuvat kuten klassisessa sinfoniassa. Aiemmissa kokoelmissa, Aurinkopunoksessa ja Verkossa, oli meri lähes koko ajan läsnä – vähintään aavistuksena. Kaupunki-tematiikkaa Paasonen on kehitellyt aiemminkin, mutta vasta Voittokulussa se loikkaa kateederille.

“Puhun ruumiista joka on kaupunki, nesteistä jotka aaltoilevat katujen alla, maanalaisista vesistä.“ Moderni suurkaupunki on sekä runojen maisema että ihmisen ruumis. Kaupunki metaforisoituu äärimmilleen. Ihmisen ruumis – kuollut tai elävä – kaupunki sekä sen läpi siintävä historia ovat jatkuvassa metaforisessa suhteessa toisiinsa. Paasosen tapa rakentaa kuvia on muodonmuutoksen tapa. Myös koneet elollistetaan – niilläkin on aineenvaihduntansa. Ihmisen ja kaupungin ruumiintoiminnot ovat kuitenkin olennaisia: katujen suolenmutkat, metrotunnelien suonisto, veden-ja sähkönkierto. Ruumis, subjekti, läpäisee kaiken. Voittokulun maailmassa ruumiillisuus ja suhde omaan ruumiiseen eivät ole politiikkaa – ne ovat suorastaan ontologinen selitysmalli.

Paasonen ottaa myös kantaa. Runot puhuvat suurkaupungin sosiaalisista ongelmista ja kritisoivat modernia teknologista sivilisaatiota. Ryppyotsaisia runot eivät kuitenkaan ole. Siellä täällä särähtävät huumori ja ironia. Voittokulku on hauskempi kuin Paasosen aiemmat kokoelmat.

Paasosen poetiikka hylkää selkeästi 1990-luvun suomalaiselle runoudelle tyypillisen kielifilosofisen pohdinnan. Hänen runoutensa ponnistaa ehdottoman konkreettisista lähtökohdista. Kieli on aistivoimaista ja värikylläistä, tarkkojen havaintojen kieltä. Metaforat ovat enemmän kerrostaloja kuin pihamökkejä. Arkinen sanasto sekoittuu tieteen kieleen, korkea runollinen tyyli yhtyy irvokkuuksiin.

Kolmannella kokoelmallaan Markku Paasonen laajentaa edelleen runoilijakuvaansa ja antaa yhä aukottomamman näytön runollisista kyvyistään.Voittokulun katharttinen kanuunankuularalli syöksyy eteenpäin, mäkiä ylös ja alas, malttamatta edes pysähtyä mittaamaan pulssiaan.