Ohjaajalegendan parhaimmistoa esittelevä teos ei laita Vertigoa ykköseksi.

Listojen tekeminen on eräs cinefilian yleisimmistä oireista. Se on myös noloa, masturbatorista toimintaa ihmisille, joille elokuvien katsominen ei riitä.

Tiedän mistä puhun, sillä olen hinkannut erilaisia elokuvalistoja koko ikäni.

Me listaihmiset laitamme pakonomaisesti järjestykseen vuoden parhaita elokuvia, vuoden huonoimpia elokuvia, isoimpia pettymyksiä, ohjaajien tuotantoja, ikisuosikkejamme, Oscar-voittajia, festivaalien satoa, elokuvia, joita emme ole vielä edes nähneet.

Listat herättävät meissä vahvoja tunteita, ja niistä käydään verisiä riitoja toisten elokuvaan sairastuneiden kanssa.

Lista luo oman pienen järjestelmänsä, jossa kysymys elokuvan sijoittumisesta seitsemännelle tai kahdeksannelle sijalle todella merkitsee jotain. Listat ovat siis hallintaa, valheellista tunnetta oman kulttuurinkulutuksen rationaalisuudesta.

Listoista käydään verisiä riitoja toisten elokuvaan sairastuneiden kanssa.

Mutta ei se aina niin vakavaa ole. Listoja on myös yksinkertaisesti hauska tehdä – ja lukea. Niiden avulla löytää uutta katsottavaa ja muistutuksia elokuvista, jotka ovat pitkään odottaneet uudelleennäkemistä.

Aikaisemmin muun muassa tieteis- ja rakkauselokuvista kirjoittaneen Markku Soikkelin Hitchcock: 30 klassikkoa on suositeltavaa lukemista listaihmisille. Kirjassa Soikkeli esittelee legendaarisen Alfred Hitchcockin (1899–1980) tuotannosta kolmekymmentä elokuvaa löyhässä paremmuusjärjestyksessä, tai kuten hän itse muotoilee, nuo elokuvat ”levittäytyvät muistojeni takapihalle kuin vaaralliset naapurit filmihullun tirkistelijän silmäiltäviksi” (s. 9).

 

 

Nero, hirviö

Jännityksestä (suspense), hirtehisestä huumorista ja omasta pyylevästä kuvastaan brändin tehnyt Hitchcock ohjasi 53 pitkää elokuvaa, minkä lisäksi hän juonsi vuosina 1955–1965 suosittua Alfred Hitchcock esittää -ohjelmaa.

”Yhteistä Hitchcockin tuotannolle on se, että ihminen on aina lähtökohtaisesti syyllinen, kunnes toisin todistetaan”, Soikkeli summaa ohjaajan kantavan tematiikan (s. 20). Universumia hallitsevat vihamieliset ja läpinäkymättömät voimat, joita esivalta ja muut ylemmät auktoriteetit Hitchcockin elokuvissa edustavat.

Hitchcock saavutti Hollywoodissa taiteellisen itsenäisyyden, joka on edelleen elokuvaohjaajille varsin harvinainen. Visiotaan toteuttaessaan hän kohteli usein kaltoin näyttelijöitään, erityisesti naisia. Nykyvalossa Hitchcockia onkin helppo pitää liikaa valtaa saaneen ohjaajahirviön perikuvana. Misogynistin leimaa on vaikea pyyhkiä pois, vaikka hänen elokuvansa ovatkin seksuaalisuuden ja sukupuolen suhteen useille tulkinnoille avoimia.

Hitchcock lienee elokuvaohjaajista analysoiduin (koetapa lukea Slavoj Žižekiä ilman Hitchcockiin törmäämistä), mutta hänestä ei ole julkaistu vähään aikaan kirjaa suomeksi. Edelliset suomennokset ovat John Russell Taylorin Hitchcock. Elämä ja elokuvat (1978, suom. 2001) ja Charlotte Chandlerin Se on vain elokuvaa (2005, suom. 2007), elämäkerrallisia teoksia molemmat.

Hitchcock lienee elokuvaohjaajista analysoiduin.

Ikonisin Hitchcock-aiheinen kirja on tietenkin François Truffaut’n fanin ja uteliaan kollegan näkökulmasta kirjoitettu haastatteluteos vuodelta 1966. Siinä Truffaut ja Hitchcock käyvät läpi elokuva kerrallaan ohjaajan koko siihenastisen tuotannon. Soikkeli huomauttaa, että Truffaut-suomennoksesta on kulunut neljäkymmentä vuotta eikä uutta painosta ole otettu. Sitä löytyy korkeintaan yksittäisinä kappaleina divareista.

Soikkelin kirja on lähtökohdiltaan erilainen mutta antaa Truffaut’n kirjan tavoin keskittyneen kierroksen Hitchcockin tuotantoon. Samalla toki olisi hienoa, jos elokuvakirjallisuuden klassikoihin kuuluvasta Truffaut’n teoksesta saataisiin vielä jonain päivä uusi suomenkielinen painos.

 

 

Parhaasta alaspäin

Elokuvien esittelyn Soikkeli aloittaa johdantoluvun jälkeen suosikistaan Epäilyksen varjosta (1943), jonka pääosassa nähdään Joseph Cotten ”iloisten leskien” sarjamurhaajana. Lista päättyy Frenzyyn (1972), Hitchcockin avoimimmin väkivaltaiseen trilleriin, jossa Soikkelin mukaan iäkäs ohjaaja ei ”enää välittänyt omista taiteellisista tavoitteistaan” (s. 197).

Elokuvia esittelevät luvut ovat tiiviitä, keskimäärin neljä tai viisi sivua pitkiä. Juonipaljastuksia Soikkeli ei vältä vaan olettaa ”lukijan tuntevan klassikkofilmit niin hyvin, ettei esimerkiksi suihkumurhaajan henkilöllisyyttä tarvitse peitellä” (s. 9). Ihannelukijalla on siis ainakin jonkinlaista elokuvasivistystä. Heti seuraavalla sivulla Soikkeli ilmoittaakin: ”Suuren yleisön Hitchcock-tietämys on ollut yksipuolista” (s. 10).

Listan ulkopuoliset elokuvat, mukaan lukien Hitchcockin brittiläiset mykkäfilmit Vuokralaista (1927) lukuun ottamatta, Soikkeli käsittelee pikaisesti kirjan viimeisessä luvussa. Niistä uudelleenlöytämisen arvoisena hän pitää erityisesti varhaista äänifilmiä Epäiltynä murhasta (1930), joka ”täytyy katsoa useampaan kertaan pysyäkseen mukana siinä, millä todellisuuden tai esityksen tasolla ollaan menossa” (s. 202).

Samassa luvussa Soikkeli esittelee yhtä lailla kursorisesti Hitchcockin elokuvista innoittuneita ohjaajia. Heistä amerikkalainen Brian De Palma osoittaa Soikkelin mukaan parhaimmillaan ”hitchcockmaisen viileää halveksuntaa yleisön viihdeodotuksia kohtaan” (s. 210), kun taas ranskalaisen Claude Chabrolin rikoselokuvat ”eivät ole […] moraliteetteja eivätkä myöskään satiireja” (s. 211).

Kun edetään kauemmaksi Soikkelin suosikki-Hitchcockeista, kirjan sisäinen jännite alkaa hieman lässähtää. Vähemmän kanonisoiduista teoksista on tässä vaiheessa usein kiinnostavampaa lukea kuin vaikka Takaikkunasta (1954), joka mainittaneen kaikissa elokuvallista ”katsetta” käsittelevissä esseissä. Parhaasta alkavan järjestyksen vuoksi vaikutelma on kuitenkin samanlainen kuin jälkiruoan syömisessä ennen muita ruokalajeja.

 

 

Vaikea Vertigo

Listaihmisenä ja suurena Alfred Hitchcockin elokuvien ystävänä voisin helposti kääriä hihani ja ryhtyä nyrkkeilemään Soikkelin valitseman kolmenkymmenen klassikon järjestyksen kanssa.

Miksi Psyko (1960), oma suosikkini ja tiukalta audiovisuaaliselta konstruktioltaan Hitchcockin nerokkaimpiin kuuluva elokuva, on vasta kahdeksannella sijalla? Onko Linnut (1963) kiistatta vanhentuneine tehosteineen todella niin ”koominen” ja ”lapsellinen” (s. 161), että se ansaitsee paikkansa kirjan loppupuolella?

Miksi Psyko on vasta kahdeksannella sijalla?

Soikkelin kiinnostavimpana ja parhaiten perusteltuna valintana pidän Vertigon (1957) asettamista seitsemännelle sijalle. Sehän nimetään nykyään yleisesti Hitchcockin syvällisimmäksi teokseksi, ja Sight and Sound -elokuvalehden vuoden 2012 kyselyssä se kruunattiin kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi.

Jo esipuheessa Soikkeli kertoo olleensa pettynyt, kun näki Vertigon (josta hän ei ollut aiemminkaan erityisesti pitänyt) ensimmäistä kertaa valkokankaalta. Soikkelin arvostus Vertigoa kohtaan alkoi kuitenkin kasvaa, kun hän perehtyi enemmän Hitchcock-tutkimukseen, jota hän käyttää lähdemateriaalina myös kirjassaan. Näin ollen turhautuminen klassikkoelokuvaan auttoi kirjoittajaa luomaan jotain uutta: ”Tämän kirjan tarkoitus on jakaa löytämäni tieto ja ymmärrys, jotta katsoisimme Hitchcockin elokuvia elävinä klassikkoina” (s. 8).

Vertigoa käsittelevässä luvussa Soikkeli muistuttaa, että elokuva ei alkujaan juuri miellyttänyt kriitikoita saati yleisöä eikä siitä vielä 1970-luvullakaan ollut helppoa löytää katsottavaa kopiota. Vertigon nykyistä asemaa hän tulkitsee kiinnostavasti makaaberin cinefiilisen symboliikan kautta: se paitsi heijastaa kunkin katsojan elokuvateoreettista viitekehystä, myös ”edustaa elävien kuvien lumousta ja sitä tavallaan nekrofiilistä rakkautta, jota me filmihullut tunnemme valkokankaalla häilyviä aavemaisia ihmisiä kohtaan” (s. 74).

Oman termistönsä kanssa tulevan ekspertiisin ja lukijaa palvelevan yleistajuisuuden tasapainottaminen on tuttu ongelma monille taiteesta kirjoittaville. Soikkeli onnistuu tehtävässä. Hän on asiantunteva ja selkeä eikä jää jumiin teoreettisiin rämeikköihin, joita Hitchcockin teokset ovat vuosikymmenien mittaan elokuvatutkijoille tarjonneet. Toisaalta hänen esittämänsä tulkinnat eivät aina ole erityisen omaperäisiä, ja esseiden lyhyt mitta tuntuu pintaraapaisulta.

Vertigoa käsitellessään Soikkelin kirjan tarkoitusperät toteutuvat parhaiten: lähtökohta on kirjoittajan subjektiivisen näkökulman tiedostava ja teksti helposti lähestyttävää, mutta analyyttisyys tulee ensin.

Jos kirjan löytää pukinkontista parikin sellaista lukijaa, jotka se saa perehtymään syvemmin elokuva-analyysiin ja ehkä tekemään omia leffalistojaan, sitä voi pitää menestyksenä.

 

Dela artikeln:

 

Sakri Pölönen

Kirjoittaja on tamperelainen kriitikko ja toimittaja.