Nimetön intohimo

Vieläkö joku muistaa Marguerite Durasin? Ilmeisen moni. Tänä vuonna vietettiin ranskalaiskirjailijan syntymän satavuotispäivää. Tapausta juhlistettiin Suomessakin esimerkiksi kirjailijan tuotantoon keskittyneellä juhlasymposiumilla. Vuonna 1996 menehtyneen Durasin tekstit ovat säilyttäneet vetovoimansa mainiosti uudelle vuosituhannellekin, vaikka huipussaan suosio taisi olla 90-luvun alkupuolella, jolloin teattereissa pyöri filmatisointi ranskattaren tunnetuimmasta teoksesta Rakastaja (1984).

Suomennoksia jo 1940-luvulla aloittaneen kirjailijan tuotannosta on kertynyt liki parikymmentä, jota voi pitää melko hyvänä käännösmääränä. Keskeisimmät teokset on saatavilla suomeksi, vaikka moni teksti on vieläkin ranskaa taitamattoman ulottumattomissa. Nyt käännettäväksi on päätynyt alun perin italiaksi vuonna 1989 ilmestynyt haastattelukokoelma Nimetön intohimo. Suomennoksen taustalla on viime vuoden tuore ranskannos (2013), joka nosti uudelleen päivänvaloon jo melko unohdetun opuksen.

Durasin tuotanto hämärtää rajaa sepitteellisyyden ja omaelämäkerrallisuuden välillä.

Duras onnistui laajassa tuotannossaan yhdistämään älyllisyyden ja aistikkuuden omaperäisellä tavalla, joka on vedonnut niin lukevaan yleisöön kuin akateemisiin taiteentutkijoihinkin. Duras on tunnettu niukasta, fragmentaarisesta tyylistään, joka jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Kirjailijan tuotanto hämärtää rajaa sepitteellisyyden ja omaelämäkerrallisuuden välillä.

Duras hyödynsi ja käsitteli toistuvasti omaa elämäänsä niin kirjoissaan kuin elokuvissakin. Toistetaan nyt tässäkin pakolliset faktat Durasin henkilöhistoriasta: nuoruus Ranskan Indokiinassa (Vietnam), nuoren tytön ja vanhemman kiinalaismiehen suhde, toiminta Ranskan vastarintaliikkeessä toisen maailmansodan aikana, kommunismi, intellektualismi, alkoholismi sekä koomaan vaipuminen ja siitä toipuminen. Keskusteluissakin nämä tutut asiat nousevat esille, mutta myös muita, ehkä hieman vähemmän tunnettuja asioita ehditään käsitellä

Nimetön intohimo koostuu yhteensä kahdestatoista Leopoldina Pallotta della Torren ja Durasin välisestä keskustelusta. Luvut on jaettu löyhiin temaattisiin kokonaisuuksiin. Haastatteluissa käsitellään niin Durasin nuoruutta, kirjailijan mietteitä kirjoittamisesta ja elokuvista kuin vaikkapa käsityksiä intohimosta ja naisista. Teosta on kiitelty sen laaja-alaisuudesta ja tottahan tämä on.

Teoksen alussa ranskannoksen tekijä René de Ceccatty kiittelee della Torrea selkeydestä ja siitä, että haastattelija on onnistunut välttämään liiallisen kumartelemisen kohteelleen ja saamaan omanarvontuntoisen kirjailijan puhumaan muutakin kuin tyypillistä ”durasia”. Paikoin della Torres vaikuttaa saaneenkin Durasin innostumaan kysymyksistä. Osaan niistä ranskatar on varmasti ennenkin vastauksia muotoillut. Ajoittain haastattelijan kysymykset ovat monin verroin pitempiä kuin vastaukset.

Myös suomentaja Aura Sevón johdattaa esipuheellaan haastatteluihin. Sevón taustoittaa tekstissä esiin nousevia asioita myös kiitettävällä lähdeviittauksella.  Hyvää työtä tehnyt suomentaja tuntee hyvin Durasin jo aikaisempien opinnäytetöidensä pohjalta. Hän valaisee esipuheessaan esimerkiksi Durasin tyylin taustoja nostamalla esiin kirjailijan vähemmän huomioidun kaksikielisyyden ja vietnamin kielen voimakkaan vaikutuksen.

Omaehtoinen kirjoittaja

Duras oli ranskalaisen romaanikerronnan uudistaja, mutta haastattelujen perusteella hän ei arvosta aivan ensimmäisiä teoksiaan. Niukkuudesta hyveen tehnyt kirjailija katsoo vasta Moderato Cantabilen (1958) jälkeen löytäneen oman äänensä. Keskusteluissa hän kuitenkin viittaa toistuvasti esimerkiksi varhaiseen teokseen Un barrage contre le Pacifique (1950), joka pohjautuu hänen nuoruusvuosiensa kokemuksille Indokiinassa. Tämä on yksi niistä kertomuksista, jotka odottavat vielä suomentajaansa.

Kirjailija irtisanoutuu realismista ja perinteisestä balzacilaisesta romaanista, kuten toki moni muukin aikalainen. Yhtenä varhaisena esikuvanaan hän mainitsee esimerkiksi montaa suomalaistakin modernistia innoittaneen Hemingwayn. Jotain Papan vaikutuksesta voi aistia vielä vaikkapa ensimmäisestä suomennoksesta vuodelta 1963 (1960) Puoli yksitoista kesäiltana ja sen dialogeista. Duras painottaa muutenkin dialogin merkitystä omassa proosassaan.

Duras mainitaan usein samassa yhteydessä ranskalaisen Uuden romaanin (Nouveau roman) kanssa. Hän nousikin julkisuuteen samoihin aikoihin kuin kyseiseen termiin yhdistetty kirjailijajoukko (muun muassa Robbe-Grillet, Sarraute ja Simon). Vaikka Duras irtisanoutuu kyseisestä suuntauksesta, on hänen tyylillään jotain yhteneväisyyksiä tämän nimikkeen alle niputettujen kirjailijoiden tekstien kanssa. Kaikkia yhdistää esimerkiksi perinteisen realistisen romaanin konventioiden kuten lineaarisen aikajärjestyksen, kaikkitietävän kertojen sekä miljöön ja henkilöhahmojen ”realistisen” kuvaamisen kyseenalaistaminen.

Duras kiistää abstraktin kirjallisuusteorian koskaan toimineen oman proosansa lähtökohtana.

Siinä missä Uuden romaanin kirjailijat pyrkivät romaanikerronnan tietoiseen uudistamiseen usein teoreettisista lähtökohdista käsin, kiistää Duras abstraktin kirjallisuusteorian koskaan toimineen oman proosansa lähtökohtana. Hän antaa kuvan omasta kirjoittamistaan paljon intuitiivisempana prosessina. Kirjoittamista hän kutsuu ”epätyöksi” ja vapaata tekniikkaansa ”juoksevaksi kirjoitukseksi”.

Duras pyrkii aina jättämään tekstiinsä avaruutta, joka antaa lukijalle tilaa täydentää teksti itse loppuun. Sanataiteilija luonnehtii teostensa syntyneen fragmentti fragmentilta. Yhteydet osien välillä löytyvät myöhemmin. Tekotapaa voisi luonnehtia vaikkapa orgaaniseksi. Kirjoitusprosessia ei ohjaa tarkka suunnitelma, vaan kokonaisuus muokkautuu esiin prosessin aikana.

Ei Duras ehkä varsinaisesti mitään yllättävää kirjoitusprosessistaan näissä haastatteluissa paljasta. Ranskattaren tunnistettavaa tyyliä on käsitelty aiemmin monissa yhteyksissä. Duras painottaa kirjallisuuden omaehtoisuutta, mikä ilmenee niin Uuden romaanin teorialähtöisyyden vierastamisena kuin vaikkapa sellaisenkin kirjailijan kuin Camus´n kyseenalaistamisena: ”Pelkkä ajatus siitä, että kirjallisuutta käytetään välineenä tietyn teesin pönkittämiseen, on minusta typerryttävä.” Kyytiä saavat myös nuoremman polven kirjailijat kuten esimerkiksi Philippe Sollers ja Michel Tournier: ”Kuka niitä lukee?”

Kielletyn kuvaaja?

Vaikka Duras ylti varsinkin Rakastajalla varsin kunnioitettaviin myyntilukuihin, näki hän kirjallisuudella olevan muutakin kuin viihdearvoa. Kysyttäessä Duras määrittää kirjallisuuden tehtäväksi ”kuvata kiellettyä”, vaikka kyllä kirjallisuushistoria häntä itseään rujompia kuvanrikkojia tuntee. Durasin haastatteluista paistaa kuitenkin paikoin jopa hämmentävä piittaamattomuus ympäristön mielipiteistä, mikä voi vaikuttaa ajoittain tarkoitukselliseltakin ärsyttämisen halulta.

Kertoessaan nuoruudestaan sekä tuulimyllyjä vastaan kamppailevasta jääräpäisestä äidistään ei voi välttyä ajattelemasta, että kysymys on osin jo lapsena ja nuorena opitusta mallista. Esimerkiksi nuoren tytön rakastajaksi mainittu vanhempi kiinalainen mies aiheutti perheelle maanmiesten ja -naisten taholta pahennusta, jonka Duras oppi jo nuorena tarvittaessa sivuuttamaan.

Duras ei pelännyt käsitellä tuotannossaan arkoja aiheita. Hän nostaa esiin osallisuutensa ilmiantajan kidutukseen vastarintaliikkeen jäsenenä.

Duras ei pelännyt käsitellä tuotannossaan arkoja aiheita. Esimerkiksi jo Sodan vihoissa (2006) ja Tuskassa (1985) hän nostaa esiin osallisuutensa ilmiantajan kidutukseen vastarintaliikkeen jäsenenä toisen maailmansodan loppukahinoissa. Ei tosin ole varmaa tässäkään tapauksessa, missä kulkee toden ja sepitteen raja.

Journalistinakin toiminut kirjailija kirjoitti aikoinaan myös huomiota herättäneen lehtireportaasin Christine Villeminin tapauksesta. Villeminiä syytettiin nelivuotiaan poikansa surmaamisesta. Duras asettui puolustamaan äitiä, koska näki tässä yksittäistapauksessa signaalin naisten yleisesti kokemasta alistamisesta. Villlemin on Durasin mielestä ”ylevä sankari”, uhri ja esimerkki ”miehisen ylivallan jyräämästä naiseudesta”. Sittemmin Villemin vapautettiin syytteistä.

Murhamysteeri herätti aikoinaan valtavasti huomiota Ranskassa. Villeminin syyllisyydestä vakuuttunut Duras kirvoitti näkemyksilleen myös vastakkaisia mielipiteitä. Vastakkainen yleinen mielipide ei tässäkään tapauksessa saanut Durasia uudelleenarvioimaan kantaansa, vaan hän vaikuttaa päinvastoin pitäytyneen päättäväisemmin omassa näkemyksessään. Tinkimättömyys, oman päänsä pitäminen ja omien ratkaisujen kunnioittaminen ovat varmasti piirteitä, jotka auttoivat Durasin kasvamaan omaehtoiseksi kirjailijaksi ja hienoksi taiteilijaksi, jos ne eivät hänestä välttämättä kunnioitettua moraalista ajattelijaa tehnytkään. Duras lähestyy moraalia pikemminkin taiteilijan intuitiolla kuin kantilaisessa hengessä järjen abstraktioista käsin.

Kaiken kaikkiaan Nimetön intohimo toimii ihan hyvänä johdantona durasilaiseen maailmaan. Ja Durasiin jo aiemmin hurahtaneet ottavat tämänkin teoksen mielellään vastaan. Haastattelut valottavat kirjailijan persoonan, elämän ja taiteellisen tuotannon eri puolia ja yhteneväisyyksiä — ja sivuavat niitä varjojakin. Kaikki kirjailijan huulilta tippuvat sanat eivät välttämättä aivan kullasta kimaltele, mutta himmeämmätkin kappaleet onnistuvat usein pitämään mielenkiinnon yllä. Durasin tapauksessa persoona ja tuotanto yhdistyvät omanlaisekseen taiteilijamyytiksi, joka kantanee rouvan mainetta vielä tulevaisuudessakin.