Fjodor Dostojevski (1821–1881) kuuluu venäläisen kirjallisuuden ja maailmankirjallisuuden klassikoiden eturiviin. Hänen vaikutuksensa psykologisen romaanin kehitykseen ja moderniin ihmiskuvaan vaikuttaa samanaikaisesti selvältä ja salaperäiseltä. Jotkut tutkijat pitävät häntä keskustelun yläpuolella olevana mestarina, mutta oliko hän sitä oikeasti? Mikä on kiistellyn klassikon merkitys nykylukijan kannalta Venäjällä ja muualla?

Edellä kuvattuihin kysymyksiin etsivät vastauksia Dostojevski – kiistaton ja kiistelty -esseekokoelman neljätoista kirjoittajaa. Ansiokkaasti toimitettu teos perustuu Venäläisen kirjallisuuden seuran maaliskuussa 2015 järjestämään luentosarjaan.

Pietarilaiskirjailijan elämän ja tuotannon kuvaajana ja erittelijänä antologia on todellinen runsaudensarvi. Kirjoittajat kuvaavat asiapitoisesti, havainnollisesti, monipuolisesti ja jopa kiintoisasti Dostojevskin elämänvaiheita ja laajan kirjallisen tuotannon painotuksia.

Holmbergille Dostojevski oli maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut ainuttakaan näytelmää.

Kirjan toimittajista Martti Anhava (s. 1955) on tunnettu venäläisen kirjallisuuden suomentaja ja Tomi Huttunen (s. 1971) venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Helsingin yliopistossa. Kolmas toimittaja Pekka Pesonen (s. 1947) puolestaan on toiminut venäläisen kirjallisuuden professorina Helsingissä ennen Huttusta.

Muita esseekokoelmaan kirjoittaneita ovat elokuvahistorioitsija Antti Alanen, näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, teatteriohjaaja Kalle Holmberg, tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro, filosofi Tiina Kartano, kirjailija Sirpa Kähkönen, kirjailija Torsti Lehtinen, tutkija Mika Pylsy, kääntäjä Kristina Rotkirch ja tietokirjailija Tommi Uschanov. Pisin teksti on Martti Anhavalla (24 sivua), lyhin Sirpa Kähkösellä (10 sivua).

Teoksen kiintoisimpia tekstejä on syksyllä 2016 kuolleen Kalle Holmbergin kirjoitus ”Epäilyksen evankeliumia Ateneumissa”. Holmberg ehti muokata puoltatoista vuotta aikaisemmin pitämänsä luennon kirjalliseen muotoon, ennen kun kuolema korjasi pois kuuluisan ohjaajan.

Kirjoituksessaan Holmberg kertoo ohjanneensa Dostojevskin suuret romaanit vaellusteatteriesitykseksi, jota esitettiin Ateneumin alakerrassa keväällä 1983. Ohjaaja kertoo samalla Dostojevskin tuotannon päälinjoista, jotka hahmottuivat produktion edetessä. Holmbergille Dostojevski oli maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut ainuttakaan näytelmää. Avain Dostojevskin paradoksaaliseen maailmaan oli groteski ilmaisu, joka ilmensi ylitilaan kiihdytetyn ihmisen mielenliikkeitä.

Kuten tunnettua, nuori Dostojevski joutui vangituksi poliittisista syistä 1849. Hän joutui jopa teloituskomppanian eteen, mutta viime hetkellä teloitustuomio peruutettiin. Kirjailija passitettiin pakkotyöhön Siperiaan neljäksi vuodeksi. Hannu-Pekka Björkman kuvaa tätä ajanjaksoa vaihe vaiheelta onnistuneesti ja jännittävästi.

Björkmanin kuvaus kertoo havainnollisesti myös niistä valtiollisista oloista, joissa Venäjällä elettiin 1840- ja 1850-luvuilla. Jännitteet tsaarinvallan ympärillä kasvoivat jatkuvasti ja ruokkivat vallankumousaktivistien toimintaa. Sensuuri tiukentui, aktivisteja pidätettiin ja heille määrättiin kovia tuomioita. Tuomituksi joutui myös 28-vuotias Dostojevski. Hän oli käyttänyt kohtalokkaan puheenvuoron maaorjuutta vastaan aktivistien suljetussa kokouksessa, johon oli tullut poliisin vakoojia kuunteluoppilaiksi.

Koko vankeusaikansa Dostojevski kantoi kahleita. Hän ei saanut kirjoittaa kirjeitä, mikä kavensi intellektuellin huonoa elämänlaatua entisestään. Siperian ankeissa oloissa kirjailija alkoi saada uudelleen epilepsiakohtauksia, jotka olivat tulleet lapsuudessa tutuiksi ja joista hän kärsi lopun elämäänsä.

Dostojevski oli päättänyt jo nuorena omistaa koko elämänsä ”ihmisen salaisuuden” selvittämiseen.

Jos ennen Siperian-vuosiaan Dostojevski kirjoitti yhteiskunnallista paatosta, vankeuden jälkeen paatoksen syrjäytti kristillinen armeliaisuuden oppi. Kuten Torsti Lehtinen huomauttaa, Dostojevski oli päättänyt jo nuorena omistaa koko elämänsä ”ihmisen salaisuuden” selvittämiseen. Hän pohti juurta jaksain ”kirottuja kysymyksiään”, tietäen ennakolta työn mahdottomaksi:

Miksi olen syntynyt tähän maailmaan? Mikä on elämän tarkoitus? Mistä johtuu ihmisen pahuus?

Dostojevski ja Pietari

”Ne lähes kymmenen vuotta, jotka Dostojevski vietti poissa kotikaupungistaan Pietarista, muokkasivat hänestä sen kirjailijan, jonka tunnemme. Hänen käsityksensä ihmisluonnosta, hyvän ja pahan dialektiikasta, kärsimyksen olemuksesta ja inhimillisten olomuotojen loputtomista muunnelmista kiteytyivät noiden raskaiden vuosien aikana.” (s. 75)

Edellä sanotusta huolimatta Pietari oli Dostojevskille se kaikkein tärkein kaupunki, jossa hän asui suuren osan elämästään. Moskovassa lääkäriperheeseen syntynyt kirjailija muutti Pietariin 16-vuotiaana vuonna 1837.

Pietari esiintyi miljöönä useissa Dostojevskin kaunokirjoista. Dostojevskin suurista romaaneista ainoastaan Riivaajissa (1872) ja Karamazovin veljeksissä (1880) Pietari ei ole miljöönä mukana. Kirjailija vei miljöönkuvauksen myös toiselle asteelle kuvaamalla henkilöiden sielunmaisemaa kaupunkikuvauksen avulla.

Dostojevski oli kirjailijana aikaansa edellä. Sirpa Kähkösen mukaan Dostojevski sekoitti tarkkoihin aistihavaintoihin uskonnollista, metafyysistä ja filosofista aineistoa. Tästä seuraten tekstissä on vuoropuhelujen välissä kosmisia visioita ja paasaavia tekstijaksoja. Tämä sikermä on Kähköselle parasta Dostojevskia.

Erityisesti Dostojevskin problemaattinen henkilökuvaus antoi ajattelemisen aihetta ja esikuvaa tuleville kirjailijoille – myös Suomessa. Monien mielestä Dostojevski on varsinkin psykologisen romaanin klassikko. Tämän käsityksen Dostojevski – kiistaton ja kiistelty kuitenkin kyseenalaistaa raikuvasti. Palaan tähän asiaan tuonnempana.

Tolstoin tavoin Dostojevski puhui suurella äänellä pienten ihmisten asiasta. Venäläiset olivat hänelle maailman paras kansa ja ortodoksinen kirkko ylitse muiden. Vanhemmiten Dostojevskin antisemitismi vahvistui ja tuli kuuluisaksi Kirjailijan päiväkirjan (1873–1881) myötä. Elämänsä loppupuolella Dostojevski oli varsinkin juutalaisen älymystön kauhu.

Tätä kirjailijan pimeää puolta avaa erityisesti kääntäjä ja kriitikko Kristina Rotkirch artikkelissaan. Dostojevskin mielestä juutalaisia oli liikaa sekä Venäjällä että Euroopassa ja heidän valtansa politiikassa, tiedotusvälineissä ja liike-elämässä oli liian suuri.

Kirjailijan päiväkirja oli uudenlaista journalismia, kuin oman aikansa blogi. Dostojevski pääsi kirjallisuutta välittömämpään kontaktiin lukijoidensa kanssa Gražnanin-aikakauslehden palstoilla, joilla hän aloitti Kirjailijan päiväkirjansa. Pian siitä kehittyi itsenäinen julkaisu, josta tuli ennennäkemättömän suosittu.

Rotkirchin mukaan juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan. Ennen tätä julkaisua kirjailijan kaunokirjallista tuotantoa olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat. Kirjailijan päiväkirjasta otettiin 6000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista, ja sitä lukivat kaikki kansanryhmät.

Ateistinen neuvostojärjestelmä kielsi Raamatun, mutta Dostojevskia ja Tolstoita oli vaikea kieltää.

Dostojevski viljeli laajassa tuotannossaan usein ristiriitaisia ja yliampuvia ilmaisuja. Uskonnolliset kuvat löivät poskelle nationalistista aatekuvaa ja päinvastoin. Dostojevskin parhaat romaanit, kuten Rikos ja rangaistusIdiootti ja Karamazovin veljekset, kertovat ihmisessä asuvien vastakkaisten voimien taistelusta. Kirjailijan mukaan uskonto auttaa monesti selviämään sisäisestä jaakobinpainista. Ja paras uskonto tähän tarkoitukseen oli ortodoksisen kirkon edustama kristinusko.

Kalle Holmberg tiivistää Dostojevskin uskonnollisen ohjelman epäilyksen evankeliumiksi, joka on Kristuksen ja Antikristuksen painiottelun lopputulema. Kristus löytyy epäilyn kautta, ja usko vaatii epäilyn läpikäymisen.

Kun Lenin ja Stalin veivät maan Neuvostoliiton lipun alle, huomattiin, että Dostojevski oli neuvostoideologian kannalta pulmallisin 1800-luvun klassikoista. Ateistinen neuvostojärjestelmä kielsi Raamatun, mutta Dostojevskia ja Tolstoita oli vaikea kieltää. Valitettavasti heille raamatulliset kysymykset uskonnosta, Jumalasta ja elämän tarkoituksesta olivat kaunokirjallisen tuotannon lähtökohtia.

Elokuvahistorioitsija Antti Alanen osoittaa, ettei neuvostokauden elokuvateollisuus suinkaan vierastanut Dostojevskia, päinvastoin. Sosialistisen realismin klassikko Maksim Gorki oli sitä mieltä, että Dostojevski kykeni erityisen lahjakkaasti tiettyihin romaanihenkilöihinsä tyypillisesti venäläistä pahuutta sen patologisessa muodossa, olkoonkin, että Riivaajat-romaani mustamaalasi raikuvasti 1800-luvun loppupuolen vallankumousliikkeitä Venäjällä.

Neuvostoajan suuret elokuvaohjaajat Sergei Eisensteinista lähtien halusivat nimensä elokuvahistoriaan Dostojevskin suurromaanien aiheiden käsittelijöinä. Alanen osoittaa monipuolisesti, kuinka ristiriitaisiin tulkintoihin ohjaajat päätyivät omien ambitioidensa, valtion voimakkaan sensuurin ja tarkoitushakuisten elokuvakriitikoiden ristipaineissa.

Moniäänisyyden taakse

Dostojevski oma elämä ilmentää havainnollisesti hänen suurromaaniensa aihepiirejä. Hän kamppaili omien riivaajiensa kanssa vanhuuden päiviin saakka. Pelihimo sai kirjailijan toistuvasti pelaamaan rahat, jotka olisi tarvittu perheen ruokkimiseksi.

Myös erotiikka oli kirjailijalle eräänlaista peliä, kuten Torsti Lehtinen huomauttaa. Dostojevski juoksi rakastajattariensa luokse vanhuuden päivinäänkin. Alituiset lankeemukset ja katumukset seurasivat toisiaan, mikä ajoi kirjailijan hulluuden partaalle.

Kuuluisan Dostojevski-tutkijan Mihail Bahtinin mukaan kirjailija ilmaisi eettisen ja uskonnollisen sanomansa polyfonisen estetiikan keinoin. Dostojevskin suurromaanit olivat erilaisten arvopohjien törmäyskenttä. Kun romaanihenkilöt kannattivat erilaisia arvoja ja kiistelivät niistä, romaanit muuttuivat moniäänisiksi.

Dostojevski juoksi rakastajattariensa luokse vanhuuden päivinäänkin.

Hannu-Pekka Björkmanille Dostojevskin polyfonia on seurausta vankileirin kakofoniasta. Kalle Holmberg puolestaan näki polyfonian jatkuvan kyseenalaistamisen tuloksena ja elämän ainutkertaisten, monta asiaa yhtaikaa sisältävien hetkien kuvaajana.

Bahtin julkaisi 1929 kuuluisan kirjoituksensa Dostojevskin poetiikan ongelmia, jonka Mika Pylsy näkee kvasifilosofisena. Pylsy allekirjoittaa Bahtinilta ainoastaan tulkinnan, jonka mukaan Dostojevski oli ennen kaikkea ideologinen kirjailija, ei niinkään psykologinen. Myös polyfonian ajatus ampuu Pylsyn mukaan väärään suuntaan:

”Niin pontevasti kuin Bahtin moniäänisyyden ajatustaan esitteleekin, äärimmäiset ideologiat käyvät Dostojevskilla vuoropuhelua vain kumotakseen toisensa, sillä Dostojevskilla on viime kädessä vain yksi ainoa absoluuttinen totuus – kristinusko, sen kansallisessa ja ortodoksisessa muodossa.” (s. 139)

Samalla Dostojevski kuin puolihuolimattomasti tuli eksyttäneeksi valtion sensorit, jotka lakkaamatta tarkkailivat romaanien sisältöjä. Romaaneista muodostui niin monitulkintaisia, ettei yhtä sanomaa ollut löydettävissä. Tavallaan Dostojevskin teokset kuvasivat kirjaimellisesti sitä todellista arvojen ja äänien polyfoniaa, mitä hän aisti ympärillään 1800-luvun Venäjällä.

Kiistaton on kuitenkin Bahtinin havainto Dostojevskin omaperäisestä romaanimuodosta, jossa kunkin henkilöhahmon totuus paljastuu monista näkökulmista katsottuna, kuin salapoliisiromaanissa. Bahtin argumentoi, ettei dostojevskilainen sankari ole objektiivinen kuva vaan pikemminkin täysin punnittu ääni, jonka lukija kuulee, näkemättä häntä. Antti Alasen mukaan elokuvateollisuus on harvoin onnistunut kuvaamaan tätä Dostojevskin ominaisuutta täysipainoisesti valkokankaalle.

Bahtin havaitsi Dostojevskin henkilökuvauksessa toisen erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon: ajatus päähenkilön kaksoisolennosta. Tämä esiintyy selvimmillään Dostojevskin alkutuotannon pienoisromaanissa Kaksoisolento (1846), jossa päähenkilö törmää ilmiselvään kaksoisolentoonsa ja saa tästä karmean riesan.

Tämän jälkeen kirjailija sepitti myös kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kulkivat tiettyjä latuja pitkin. Dialogien päättyessä päähenkilöt olivat kypsyneet henkilöinä, ikään kuin löytäen itsensä uudenlaisina.

Epätäydellinen mutta ajankohtainen

Dostojevskin vaikutukset lukijoihin eri puolilla maailmaa ovat huomattavat, mittaamattomat ja pitkäaikaiset. Tommi Uschanov kuvaa perusteellisesti Dostojevskin voimakasta vaikutusta esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin kehitykseen ja ajatteluun. Suuri filosofi jopa opetteli venäjän kieltä lukemalla Rikosta ja rangaistusta alkukielellä!

Kuten tunnettua, kaikki eivät ole Dostojevskista suinkaan pitäneet. Monien tutkijoiden ja kriitikoiden mielestä hän oli esteettisesti ajoittain varsin heikko, jopa kehno. Mika Pylsy osoittaa havainnollisesti ja perusteellisesti, kuinka esimerkiksi Vladimir Nabokov moitti järjestelmällisesti Dostojevskia kolmannen luokan kirjailijaksi, jonka huolettomasti ja nopeasti kirjoitettuja romaaneja ei olisi pitänyt edes julkaista. Muualla Dostojevski mainittiin ”politikoivaksi mystikoksi” (Andrei Belyi) tai kirjailijan maksimalismilla ei nähty olevan mitään kosketuspintaa todellisuuden kanssa (Grigori Landau).

Nabokov moitti järjestelmällisesti Dostojevskia kolmannen luokan kirjailijaksi.

Karamazovin veljekset vuonna 2014 uudelleen suomentanut Martti Anhava toteaa Dostojevskin tekstien olleen tulvillaan epätarkkuuksia, kielellisiä lapsuksia ja virheellisiä rinnastuksia, mikä kirjasta toiseen toistuessaan kertoo jotakin kirjailijan ominaislaadusta.

Oma lukunsa olivat kirjailijan kirjalliset maneerit. Tomi Huttunen lähestyy esseessään Idiootti-romaanin (1868–1869) yllätyskohtia, joita löytyy satamäärin. Dostojevski käytti yhtäkkisyyttä ja ennakoimattomuutta kuvaavia sanoja niin paljon, että siitä muodostui hänelle kerronnallinen tavaramerkki. Pelkästään vdrug-adverbi (suom. yhtäkkiä, äkkiä) esiintyy Idiootissa 630 kertaa ja Karamazovin veljeksissä yhteensä 1165 kertaa!

Venäläisessä kirjallisuudessa vallitsevan tavan mukaan kirjailijoiden keskinäinen kissanhännänveto tuli esille myös näiden kaunokirjoissa. Nabokovin omassa tuotannossa on pitkin nähtävissä matkaa parodisia viittauksia Dostojevskiin, ja näitä Pylsy käy läpi järjestelmällisesti. Myös Dostojevskiltä löytyy kosolti hyvin ja huonosti verhoiltuja piikkejä, karikatyyrejä ja muita viitteitä kirjailijakollegojen suuntaan.

Dostojevski-kriitikoiden tavoin myös Pylsy jää ihmettelemään, mihin Dostojevskin alituinen suosio venäläisen kirjallisuuden klassikkona on oikein perustunut. Pylsyn mielestä Dostojevskin ideakirjallisuus tasapainottelee korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden rajamaastossa, mikä on ajan myötä osoittautunut elinvoimaiseksi konseptiksi.

Toinen suosion salaisuus on se, että Dostojevskia on ollut myös aina helppo kääntää toisille kielille – toisin kuin monia muita Venäjän kirjailijoita. Martti Anhava ruotii omassa esseessään Dostojevskin suomentamisen ihanuutta ja kurjuutta:

”On lukijoita jotka panevat ärtyen tai huvittuen merkille [kirjailijan] tämäntapaiset hoipertelut ja harhaiskut, ja toisia jotka eivät pane, mutta lukijoita kun ovat, he voivat harpata erilaisten tuhrujen yli ja jatkaa eteenpäin. Kääntäjä sitä vastoin joutuu käymään käsiksi myös jokaiseen huonosti mietittyyn ja arvoituksellisuuteen saakka hämärään ilmaisuun ja ratkomaan niiden sisältämät ongelmat tavalla tai toisella.” (s. 214)

Yli 30 vuotta käännöstöitä tehnyt ja Venäjän kirjallisuuteen tutustunut Anhava on sitä mieltä, etteivät Dostojevskin kaikenkarvaiset lapsukset johtuneet niinkään kiireestä, kuten häntä on tähän asti puolusteltu. Dostojevski ilmeisesti jätti osan virheistä tahallaan korjaamatta. Keskeneräisyyden vaikutelma loi tekstiin yllättävästi sellaista potkua, jota muilta, täydellisyyttä tavoittelevilta kirjailijoilta ei löytynyt.

Dostojevskia on ollut aina helppo kääntää toisille kielille.

Toisaalta Dostojevski ei jaksanut hioa ilmaisuaan kovin kauan; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä siihen asiaan samalla tavalla kuin vaikkapa Leo Tolstoilla. Dostojevski paiskoi paperille ristiriitaisia ja huonosti kuosissaan pysyviä kuvailuja. Korjaamisen sijaan hän viljeli ahkerasti täytesanoja (pronomineja, adverbeja, partikkeleita jne), mikä tuotti lukijalle vaikutelman tarkkuuteen pyrkivästä kirjailijasta.

Anhavan lopputulemana on tulkinta, ettei Dostojevski luottanut sanoihinsa ja kieleensä, siis työvälineisiinsä. Paradoksaalisesti hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei sanoja kuvata sanottavaansa.

Venäläiset kirjailijakollegat suhtautuivat Dostojevskin hölmöilyihin todella ymmärtäväisesti, jopa ritarillisesti. Kovaäänisimmistä arvostelijoista Anhavakin nostaa esille Nabokovin, joka siirtyi itse 40-vuotiaana kirjailijaksi USA:han. Anhavaa ihmetyttää syystä se havainto, ettei tarkasta ja eloisasta kielestään tunnettu Nabokov lähtenyt ruotimaan yksityiskohtaisemmin Dostojevskin kielen heikkouksia, vaan ohitti sen kritiikissään kevyesti.

Filosofiset taustat

Dostojevskin kiihkeä suhtautuminen ortodoksiseen kirkkoon ja nationalismiin saa sijansa useassa kirjoituksessa. Yhdessä antologian kiintoisimmista artikkeleista Tiina Kartano osoittaa havainnollisesti kirjailijan yhteyksiä saksalaisen F. W. J. von Schellingin varhaisromanttiseen filosofiaan, joka vaikutti Venäjällä 1800-luvulla voimakkaasti. Dostojevski sai Kartanon mukaan juuri Schellingiltä ponnen kasvattaa Venäjän kansaa venäläiseen identiteettiin ja uskontoon.

Dostojevski oli Kartanon mukaan ”maahenkinen” (potšvennitšestvo). Dostojevskin mielestä venäläisen älymystön ja yläluokan, jotka olivat vieraantuneet melkoisesti kansasta ja venäläisestä kulttuuriperinnöstä, olisi palattava takaisin omalle maaperälleen (ven. potšva). Dostojevskin 1860-luvun alussa muotoilema maahenkisyys oli kompromissi länsimaita ihailevan leirin ja kiihkovenäläisen liikkeen välillä: älymystön oli mentävä kansan pariin oppimaan todellisen venäläisen kulttuurin juuria, mutta tuotava parhaat länsimaisen kulttuurin hedelmät venäläisen kulttuurin osaksi.

Schellingin mielestä hyvä ja paha eivät ole toisistaan erillään, vaan esiintyvät monesti yhdessä, kuin toistensa vastapainoina. Esimerkiksi Jumala on yhtä aikaa sekä hyvä että paha. Hyvä ei voi ilmetä ilman vastakohtaansa pahaa, josta hyvä saa merkityksensä. Jumalan tavoin myös jokainen ihminen on sekä hyvä että paha, Jumalan kuvaksi luotuna.

Tämä ei ollut vaikuttamatta myös Dostojevskin muotoilemiin romaanihenkilöihin. Kartanon mukaan kirjailija ei piirtänyt mustavalkoisia henkilöitä, vaan toi heistä esille sekä kauneuden että kauheuden. Kompleksiset romaanihenkilöt kuvasivat ihmisiä sellaisina kuin he olivat.

Dostojevskille vapaus oli arvoista parhaimpia. Kartanon mukaan vapaus kävi kirjailijalla jopa onnellisuuden edellä, koska todella vapaa henkilö joutuu varautumaan kärsimään vapautensa hinnan. Dostojevskin Kristus oli vapauden sanansaattaja, joka tarjosi mahdollisuutta todelliseen vapauteen.

Parasta antologiassa ovat asiantunteva kirjoitusote, perusteellinen taustatyö ja monipuoliset lähtökohdat.

Dostojevskin suhde ortodoksiseen kirkkoon saa antologiassa paljon huomiota. Kristina Rotkirch tuo esille sen, että Dostojevski ystävystyi 1871 Pyhän Synodin yliprokuraattorin Konstantin Pobedonostsevin kanssa, joka oli Venäjän ortodoksisen kirkon hallintopäällikkö. Pobedonostsev oli Rotkirchin mukaan konservatiivinen taantumuspoliitikko ja Dostojevskin läheisin ystävä kirjailijan viimeisinä elinvuosina.

Parhaimmillaan Dostojevski oli sekavassa mielentilassa olevan ihmisen kuvaajana. ”Näppylä venäläisen kirjallisuuden nenällä” (Ivan Turgenevin luonnehdinta) saattoi onnistua siinä paremmin kuin kukaan muu venäläiskollega ennen ja jälkeen häntä. Dostojevski – kiistaton ja kiistelty kääntelee tämän aspektin kirjailijan elämästä ja teoksista moneen kertaan ympäri ja ansiokkaasti eritellen.

Parasta antologiassa ovat asiantunteva kirjoitusote, perusteellinen taustatyö, kiintoisat havainnollistukset ja monipuoliset lähtökohdat. Koin myönteiseksi sen, että Dostojevskiä lähestytään varjopuolia unohtamatta. Kokoelmasta ei välity ylikriittisiä tai palvovia asenteita, jotka olisivat vääristäneet asiankäsittelyä.

Dostojevski-teoksen ansioksi on myös laskettava teoksen loppuun kootut lähteet ja viitteet. Niistä löytyvät kattavat bibliografiat sekä suomen- ja ruotsinkielisestä Dostojevski-tutkimuksesta että kaikista Dostojevski-suomennoksista.

Kurinalaisesti toimitetussa kokoelmassa myös vältetään kiitettävästi toistamasta samoja asioita kahteen kertaan. Vaikka monet Dostojevskiin liittyvät luonnehdinnat ja värikkään elämän käännekohdat ovat jo ennestään monen tiedossa, ne tuodaan silti esille kuin uutukaisuuttaan kiiltelevinä.

 

 

Dela artikeln: