Haralan elämäkertoja

Mats Traatin Haralan elämäkertoja on mainio kirja, se paikkaa, juuri niin kuin sen suomentajat Merja Aho ja Hannu Oittinen jälkisanoissa huomauttavat, selvän aukon virosta käännetyssä kaunokirjallisuudessa. Traat on kirjoittanut haraloitaan jo vuosikymmenien ajan, niitä on ilmestynyt kaikkiaan kuutisensataa kappaletta. Tämänkertaiseen suomennosvalikoimaan on mahtunut mukaan ensimmäinen vuonna 1976 ilmestynyt haraloiden kokoomateos Harala elulood kokonaisuudessaan, sekä jokunen jälkeenpäin ilmestynyt irto-harala.

Jo tämmöinen on hyvin viehättävää: puhutaan ”haraloista”, nämä runot ovat leimallisesti omaa itseään. Haralat elävät ja hengittävät omassa genressään, ne elävät yli ajan. Toki ne ovat muodossaan, pohjaidiksessään velkaa genren alkuäidille Edgar Lee Mastersin Spoon river antologialle, mutta ovat siitä eteenpäin täysin itsellisiä, juuri semmoisia kuin voisi ajatella ihmisten ja elämänkohtaloiden olleen veden tuolla puolen.

Spoon riveristä hiukan, kirjallisuudessa on aika ajoin tämmöisiä isoja kirjoja. Muistetaan vaikka Raymond Carverin Oikopolkuja. Sillä oli ennennäkemättömät vaikutukset, proosan ja novellin raja hämärtyi, alkoi pulpahtaa ”oikopolkuja”, niitä pulpahtelee edelleen. Ja sitten carverismi itse – sanalla sanoen, näyttää helpommalta kuin mitä itse asiassa on.

Haralat elävät ja hengittävät omassa genressään, ne elävät yli ajan.

Suomalaisen kirjallisuuden eräs oma ”carveri” tai ”spoon river” on ollut tietysti Täällä Pohjantähden alla. Varsinkin, koska Linna meni kirjoittamaan sen trilogiaksi. Muistettaneen, että erääseen aikaan et ollut epiikassa mitään, ellet kirjoittanut sarjaa. Ja semmoinen pölvästeily kyllä osaltaan jähmetti lajia.

Kohtalo ja tarina

Mutta nämä haralat etenevät kyllä mielestäni aivan omia polkujaan. Traat on selvästi kirjoittanut näitä huomattavasti enemmän kuin mitä kirjoihin on päätynyt, tämmöiseen luontevuuteen ja asian selkeyteen ei muutoin yllä kuin tekemällä töitä. Mutta tämä on kirjallisuutta syvimmillään, parempi hallita idea kuin tehdä semmoista mikä vain näyttää vängältä.

Haraloita lukiessa mieleen tulee jollain tapaa Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun runot. Ne myös etenevät yhtä luontevasti, ne myös ovat samalla tavoin tiettyyn aihekehykseen nivoutuneita, yhtä lailla lämpimiä ja ymmärtäviä – ja henkilöilleen vähän kujeilevia. Ja niin kuin tiitiäiset meillä, ovat myös haralat löytäneet paikkansa virolaisten kirjallisuuden ystävien sydämissä. Eikä yhtään syyttä.

Toki osa haraloista on aikansa lapsia, joidenkin runopuristien mielestä kenties vanhahtavasti sommiteltuja, ehkä jokunen vähän yllätyksetönkin. Minusta tämmöisiä pikkuseikkoja ei pidä jäädä nipottamaan, reippaasti eteenpäin vain, seuraava sivu, seuraava runo. Haralan elämänkertoja pitää lukea kokonaisuutena, päästettävä oma lukija sisällään näiden hautakivien lehtoon, antaa runojen kertomusten, sattumusten ja juttujen olla peili ja näkymä elämänkohtaloihin, kuvitteelliseen ja silti hyvin todenmakuisen Haralan kylän tarinaan.

Mitä ovat asuttaneet ihmiset ja asuttavat yhä.

Sattuma

Eräs juttu muuten, minun ei pitänyt alun alkaen arvostella tätä kirjaa, mutta posti toi paketin ja Harala paketissa oli. Sain toki myöhemmin sen oikeankin, mutta sitä ennen olin jo alkanut lukea tätä ja mieltynytkin lukemaani aika lailla. Tämmöinen kertoo hyvin ylipäänsä koko kirjan ilmapiiristä. Harala kuuluu genreen jota voi lähestyä vaivatta, luontevasti, missä on kertojan ilo, hyvä tarinan ja jutun hahlo ja muoto.

Ja mikä tulee postissa väärin ja josta on myöhemmin ihan mielissään.

Sattuu tähän kirjaan toinenkin oikku, tilanteenheitto. Tartuin haraloihin taannoisten Helsingin kirjamessujen aikoihin. Viro oli messujen teemamaa ja sattumoisin näin telkkarista, kun Hannu Oittista haastateltiin. Eivät nämä kuitenkaan lukemiseeni mitenkään vaikuttaneet. Tulinpahan vain funtsineeksi eteläistä naapurikansaa taas yhdeltä uudelta kantilta, verranneeksi niihin omia tuntemuksia ja vaikutelmia kun olen Virossa käynyt ja maisemia katsellut.

Ja ollut, mitä luultavimmin, jossain päin Haralaa.