Ihminen ilmestyy holoseeniin

Holoseeni on geologinen aikakausi, joka alkoi vajaat kaksitoista tuhatta vuotta sitten jääkauden loputtua. Ilmasto alkoi lämmetä ja ihminen muuttua metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi. Holoseeni on ihmisen aikakausi – muun elollisen luonnon kustannuksella. Ihminen tuhoaa metsät, muuttaa planeettansa ilmastoa, on ajanut tai ajamassa sukupuuttoon koko ajan kasvavan määrän eliölajeja.

Kuitenkin holoseeni on vain pisara Maapallon historiassa. Planeetallamme on ikää 4,5 miljardia vuotta, elämän taas arvellaan syntyneen 3,5 miljardia vuotta sitten. Holoseeni on ihmisen valtakausi – ehkä ihmisen häviämisenkin hetki, mutta Maan kivikuorta ja metallisydäntä yhden lajin nousu ja tuho ei hetkauta. Koko maailmankaikkeudella ikää onkin sitten jo lähes neljätoista miljardia vuotta.

Max Frisch (1911–1991) hioi vuonna 1979 ilmestynyttä romaaniaan Der Mensch erscheint im Holozän yli kuuden vuoden ajan. Lopputuloksena ei ollut tuhatsivuinen, eeppinen, kaiken selittävä lukuromaani vaan sadankolmenkymmenen sivun mittainen, rauhallisesti hengittävä pohdinto yhden ihmisen sijasta maailmassa, jota muokkaavat paljon ihmistä mahtavammat voimat.

Herra Geiserin ongelma

Sataa, tulva on katkaissut vuoristokylään johtavan tien. Herra Geiser on vanha, yksin asuva mies, jonka elämän jatkuva sade muuttaa. Kun vesi muokkaa puutarhaa ja lähiympäristöä, herra Geiserille syntyy tarve etsiä tietoa – kaikenlaista tietoa maalajeista, maaperää muokkaavista voimista, ihmisen synnystä ja paikasta eliökunnassa, lajien kohtalosta. Hän ottaa sakset käteensä ja ryhtyy leikkelemään kirjojaan. Kodin seinät peittyvät leikkeiden alle: ”Alussa loi Jumala taivaan ja maan. 2 Ja maa oli autio ja tyhjä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.”

Herra Geiseria kiinnostavat erityisesti dinosaurukset sekä maankuoren liikkeet. Miksi juuri nämä? Jälkimmäiselle on ilmeinen syy: maankuoren takiahan koko kylä on eristyksissä. Sateiden aiheuttama eroosio on hajottanut kylän yhteydet ulkomaailmaan.

Geologiset muodostumat ovat tärkeässä roolissa herra Geiserin elämässä muutenkin: vuoret ympäröivät kotikylää, vuosikymmenien takainen kiipeäminen Matterhornille jätti herra Geiserin mieleen muistijäljen, jota vanhuuskaan ei pyyhi pois.

Miksi dinosaurukset kiinnostavat herra Geiseria? Ne katosivat aikanaan – niin katoaa herra Geiserkin. Hän nostaa edesmenneen vaimonsa muotokuvan pois seinältä, jotta saisi lisää tosiasioille. ”Solut, joista ihmisruumis muodostuu, aivot mukaan luettuna, ovat suurimmaksi osaksi vettä.”

Herra Geiserin muistot osoittautuvat kuitenkin yllättävän sitkeiksi. Hän pakkaa reppunsa ja lähtee kävelemään, nukahtaa vuorenrinteille, palaa vähin äänin kotiin. Kotikylää ympäröivien Alppien tulisi olla pelkkä ”nuori poimu- eli peitevuoristo”, mutta jostain herra Geiserin aivopoimujen kätköistä tunkeutuu kuitenkin muisto – ehkä herra Geiserin ydinmuisto? – veljen kanssa tehdystä kiipeilyretkestä Matterhornille. Kirjan muusta viipyilevästä kerronnasta poiketen tuo muisto on intensiivinen ja jopa kiihkeä.

Geologisilla muodostelmilla on siis herra Geiserin ajatuksissa kaksi roolia. Niistä on tarjolla paljon yksityiskohtaista tietoa: ”Diluviaalinen jäävirtaverkko, joka ulottui matalien solienkin yli, sulki siten jään täyttämät laaksot ja salli vain korkeimpien harjojen kohota saarina esiin, alkoi hävitä jo lämpiminä interglasiaaliaikoina ja hävisi lopullisesti postglasiaalisella kaudella.” Toisaalta ne esiintyvät hänen tärkeimmässä muistossaan – siinä joka määrittelee hänet itsensä.

Kriitikko Kari Hukkila on kirjoittanut Frischin teokseen jälkisanat, joissa hän yhdistää herra Geiserin tarinan ihmiskunnan kouristeluun ilmastonmuutoksen kynsissä. En yhdy tähän näkemykseen – minulle Ihminen ilmestyy holoseeniin oli tarina yksilöstä, joka oman kuolemansa kynnyksellä haluaa tuntea itsensä osaksi luontoa ja sen jatkuvaa muutosta. Herra Geiser mitätöi kuoleman laittamalla sen sille kuuluvalle paikalle luonnollisten välttämättömyyksien joukkoon. Ei ole luopumista, ei surua – on vain vääjäämättömyyttä. Vakuuttelemalla itselleen geologisten muutosten voimaa, mannerlaattojen liikkeiden ja eroosion ylivoimaisuutta herra Geiser haluaa unohtaa omat tunteensa ja muistonsa. Niillä ei ole mitään merkitystä, koska luonto tulee lopulta tuhoamaan ihmisetkin. Itsestäänselvyyksiä ei kannata harmitella.

Viimeiseksi huhuilee pöllö

Herra Geiser pyrkii olemaan tyyni ja rauhallinen, jättämään minuutensa huomiotta. Kirjan loppupuolella hänen on pakko huomioida sekin: ”Halvaus, aivohalvaus, apoleksia, aivojen erisuuruisten osien toiminnan äkillinen estyminen, mihin useimmiten liittyy tajuttomuus ja halvausoireet, usein myös puhekyvyn menetys (afasia),” hän leikkaa talteen, paistaa kissansa takassa ja ihmettelee kiristävää tunnetta ohimollaan.

Kerronta on viipyilevää. Frisch onnistuu yhdistämään etäisen kolmannen persoonan kerronnan herra Geiserin tauottomaan ajatteluun ja assosiointiin. Avara taitto kehottaa hitaaseen, uppoutuvaan lukemiseen. ”Onkohan Jumalaa olemassa sitten kun ei enää ole ihmisaivoja, jotka eivät osaa ajatella luomakuntaa ilman luojaa, miettii herra Geiser,/ Tänään on keskiviikko./ (Vaiko torstai?)” Lopussa kertoja jättää herra Geiserin, erkanee siniselle taivaalle, viikunapuihin, öiseen pöllön huhuiluun.

Max Frisch oli Sveitsin merkittävimpiä kirjailijoita. Maanmiehistä hänen rinnalleen on usein nostettu Friedrich Dürrenmatt (1921–1990). Frischiltä on aiemmin suomennettu romaanit Homo faber, Olkoon nimeni Gantenbein, Minä en ole Stiller, Montauk, Siniparta sekä näytelmät Andorra ja Tuhopolttajat. On ilahduttavaa, että Basam Books on nostanut julkaisuohjelmaansa kohta kolmenkymmenen vuoden ikäisen teoksen. Aiemminkin Frischiä suomentanut Markku Mannila on tavoittanut hyvin alkuteoksen viileän asiallisen mutta kauniin kielen.