Emmekö voisi elää sovussa? – Esseitä ajastamme

Emme voi ilmeisesti elää sovussa, vaikka kirjailija ja tutkija Merete Mazzarella (s. 1945) sitä tuoreissa esseissään toivookin.

Yhteiskunnat ovat kaikkialla maailmassa yhä jakautuneempia. Kilpailevat leirit taistelevat resursseista, kuten rahasta ja vallasta, joskus yhtä naurettavasti kuin Mad Max-elokuvien raakalaisjengit välttämättömyyksistä eli polttoaineesta ja vedestä.

Tällaisen kuvan osa mediasta ainakin haluaa meille antaa. Todellisuus lienee mutkikkaampi ja monisyisempi, mutta yksinkertaistaminen on sekä keltaisen lehdistön että sosiaalisen median mieleen.

On mukavaa, että hysterian ja pessimismin keskeltä löytyy Mazzarellan kaltaisia rauhallisia ääniä. Hänen vakautensa ja vakaumuksensa ovat ehkä vanhanaikaisia, mutta niitä voi ihailla.

Mazzarella edustaa vanhaa suomenruotsalaista älymystöä, Jörn Donneria, Claes Anderssonia ja kumppaneita, jotka ovat jo poistuneet tai poistumassa näyttämöltä. Heillä on kaksikielinä jalka kahden maan kulttuurissa, mikä antaa perspektiiviä. Heidän ajattelunsa on usein kansainvälisempää kuin ”pelkillä” suomalaisilla tai ruotsalaisilla. Niinpä Mazzarellakaan ei käsittele esseissään ainoastaan Suomea tai Ruotsia, vaan näkee maittemme yhteiskunnalliset haasteet, kuten loputtomat vaatimukset työn tehostamisesta, osana suurempia ilmiöitä.

Mazzarella kuuluu toisen maailmansodan jälkeen varttuneeseen suureen ikäluokkaan, joka kasvoi materialistisessa optimismissa, ja jota päädyttiin syyttämään itsekkyydestä. Mutta kuten hän huomauttaa: ”Me kaikki olemme kuitenkin aikamme lapsia, joudumme kaikki jälkimaailman tuomittaviksi. Menneisyyden mestaroimisen sijasta meidän pitäisikin kysyä itseltämme, mistä meidätvaaditaan aikanaan tilille.” (s. 12)

Mazzarellan tyylitaju pettää harvoin. Näin on käydä hänen sohiessaan poliittisen korrektiuden ampiaispesää ja yrittäessään toimia senkin suhteen sovittelijana.

Eksyksissä informaatioyhteiskunnassa

Emmekö voisi elää sovussa? kertoo tästä päivästä, eikä kurota pitkälle menneisyyteen tai tulevaan. Siinä kysytään, mitä me voisimme tehdä maailman pelastamiseksi tässä ja nyt.

Jotkin kirjan teksteistä on julkaistu aiemmin ruotsinkielisissä lehdissä, kuten Svenska Dagbladetissa ja Hufvudstadsbladetissa, mutta näitäkin ajatelmia on laajennettu ja paranneltu. Merete Mazzarella on ahkeroinut vuosien varrella muun muassa kolumnistina.

Hänen esseensä ovat sekä asiallisia että yhtenäisiä, mutta eivät mielikuvituksellisia tai yllätyksellisiä. Samaan tapaan kultaista keskitietä kulkeva Mazzarella toivoo lähinnä pysyvyyttä ja rauhaa.

Teoksen nimi tulee Kaliforniassa valkoisten poliisien pahoinpitelemäksi joutuneelta mustalta Rodney Kingiltä, joka ihmetteli amerikkalaisten niin rakastamassa televisiossa: ”Can we all get along?”

Punavihreästi ajatteleva Mazzarella ilmoittaa, että avarakatseisuuden pitäisi olla Suomenkin keskeisiä arvoja. Humanistina hän tarkoittaakin yhteiskunnalla nimenomaan ihmisiä. Entä mitä kertoo omasta luonteestani, että ajattelin ensin sanan tarkoittavan järjestelmiä? Kenties olen teknologian ja sen lupaaman kahleettoman kehityksen pauloissa, mistä Mazzarella varoittaa.

Valitusta ja nostalgista puhetta Emmekö voisi elää sovussa?-esseissä riittää, mutta myös yhteishengen rakentamista ja puolustuspuheita järkevämmän, siis ihmiskeskeisen ja demokraattisen, ympäristön puolesta. Mazzarella korostaa, ettei oikeusvaltiokaan ”pysy ikuisesti, vaan vaatii jatkuvaa ylläpitoa” (s. 80).

Yksi kiinnostavista esitetyistä ajatuksista on se, että tieto lisää erimielisyyksiä eikä suinkaan vähennä niitä, kuten helposti kuvitellaan. Esimerkiksi lukiessamme kiinnitämme eniten huomiota olemassa olevia käsityksiämme tukeviin kohtiin ja siirrämme muut sivuun. Tieto voi siis johtaa sekä itseymmärryksen lisääntymiseen että kokonaisymmärryksen vähenemiseen. Tätä tapahtuu etenkin informaatioyhteiskunnassa.

Edelleen utelias

Merete Mazzarella ei ole luopunut uteliaisuudestaan. Emmekö voisi elää sovussa? ei sisällä taantumuksellisia mietteitä, vaan vieraisiin ihmisiin ja uusiin kehityskulkuihin suhtaudutaan siinä varovaisen ymmärtäväisesti.

Mazzarellan tyylitaju pettää harvoin. Näin on käydä hänen sohiessaan poliittisen korrektiuden ampiaispesää ja yrittäessään toimia senkin suhteen sovittelijana. Varmemmalla pohjalla hän on käsitellessään muita asioita, kuten totaalisen valvonnan ja sosiaalisen median vaaroja.

Diplomaattisuutta tavoitteleva kirja osoittelee maailman vääryyksiä ja älyttömyyksiä, mihin essee sopii genrenä hyvin. Teoksen sisältö tulee tuskin kestämään aikaa, mutta se onkin tarkoitettu luettavaksi tänään, kuten alaotsikko ”Esseitä ajastamme” ohjeistaa.

Aivan koronaan asti ei tosin päästä, sillä kirja on päivätty Tammisaaressa jouluna 2019. Donald Trumpin eräät viimeiset sekoilut Yhdysvaltojen presidenttinä ehditään sentään mainita.

Mazzarella keskittyy suuriin linjoihin. Olen hänen kanssaan samaa mieltä etenkin siitä, että yhteiskuntia ja jopa ihmiskunnan olemassaoloa koskevat ongelmat on mahdollista ratkaista vain mittavilla toimilla, ei nysväämällä.

Tuntuu kuitenkin, että Emmekö voisi elää sovussa? on suunnattu vanhemmille lukijoille, ei murroksesta kiinnostuneille nuorille. Jälkimmäiset tuskin innostuvat tällaisesta: ”Meidän on tajuttava yhteiskunnan olevan jotain, minkä me luomme yhdessä ja millä – tohdinko sitä sanoakaan? – on myös moraalinen ulottuvuus.” (s. 271)

Emmekö voisi elää sovussa? sisältää diplomaattista ajattelua, joka tuskin loukkaa pahasti ketään jo valmiiksi punavihreästi ajattelevaa. Esseet käännyttävät tuskin toisin ajattelevia, mutta on hienoa, ettei Mazzarella ole vaiennut. Häntä, järjen ääntä, kannattaa kuunnella.

P.S. Hiljattaiset tapahtumat Washingtonissa osoittivat, että yhteiskunnalliset esseet tulisi tosiaan sekä lukea että arvostella tuoreeltaan. Todellisuus liikkuu usein tekstiä nopeammin. Toisaalta on hyväksi, jos myös ajankohtaisiksi tarkoitettuihin esseisiin tarjotaan tällainen jälkiviisas ja punnittu näkökulma. Myöhäinen kritiikkini Mazzarellan teoksesta puolustaa näin paikkaansa.