Morfiini ja muita kertomuksia

Morfiini ja muita kertomuksia valottaa Mihail Bulgakovin omaelämäkerrallisia aineksia, vaikka kriitikko vilkuileekin kirjailijan klassikkoteosta.

Morfiini ja muita kertomuksia monipuolistaa kuvaa, joka useimmilla lienee Mihail Bulgakovista (1891–1940). Vasta vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistu Saatana saapuu Moskovaan kun on ylittämätön neronleimaus: vauhdikkaasti eri aika- ja todellisuustasoilla liikkuva satiiri, jossa ei ole säästelty fantastisiakaan elementtejä.

Saatana saapuu Moskovaan on suoraan sanottuna ylittämätön ja ainutlaatuinenkin teos Bulgakovin tuotannossa. Ehkä nimittäin jo nyt rohkenee epäillä, että sitä pidetään 50 vuodenkin päästä klassikkona. Kirjan yhteydet reaalisosialismin kajahtaneisuuteen ovat moninaiset ja ilmeiset, mutta niin surullinen on maailma, että tuollainen kirja ei vanhene. Absurdismilla ei ole viimeistä käyttöpäivää.

Kirjoitan näinkin pitkästi Bulgakovin tunnetuimmasta teoksesta, koska edes Morfiinia ja muita kertomuksia ei voi lukea ajattelematta Wolandia, Begemotia ja kumppaneita. Kirjailijan osana on – jos hyvin käy – jäädä yhden tai huikeimmillaan muutaman teoksen vangiksi.

Eikä ”Morfiini” varsinaisesti mikään teos olekaan. Se on nippu Bulgakovin tarinoita vuosilta 1920-luvulta, ja useimmat lukijat tarttunevat siihen pikemminkin osana Bulgakovin kokonaistuotantoa kuin yksittäisenä teoksena. Se antaa avaimia muiden kirjojen – vaikkapa Kohtalokkaiden munien (WSOY, 1975) kertomusten – lukemiseen.

Absurdismilla ei ole viimeistä käyttöpäivää.

Siinä missä Saatana saapuu Moskovaan on otteeltaan fantastinen ja hyppää aivan tietoisesti arjen – ja suoran arvostelun – ulkopuolelle, Morfiinin novellit ovat usein jopa piinaavan realistisen tuntuisia. Tarinoiden teemat vaihtelevat lääkäritarinoista Ukrainan kansalaissodan tapahtumien ja 1920-luvun Moskovan arjen kuvaukseen.

Lääkärin salaisuus

Teksteissä on selvästi runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia. Bulgakov oli alkujaan lääkäri. Hän valmistui Kiovan yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta ja ehti työskennellä ammatissa vuosia. Hän palveli muun muassa Smolanskin kuvernementissa 1916–17 ja piti Kiovassa yksityistä praktiikkaa 1918–19.

Lääkärin työ jäi taiteen tieltä. Bulgakov muutti Moskovaan, alkoi kirjoittaa näytelmiä ja palvella Poliittisen valistuksen pääkomitean Kirjallisuusosastolla (mikä nimitys!) sekä kirjoittaa toimittajana niin uutisia, pakinoita kuin novellejakin.

Menneisyys näkyi kuitenkin monissa Bulgakovin teksteissä, silloin ja myöhemminkin. Kirjan vuonna 1927 ilmestynyt niminovelli kuvaa morfiinista riippuvaista tohtori Poljakovia. Teoksen esipuheen kirjoittaneen Mika Rassin mukaan teksti kuvaa Bulgakovin omaa huumeriippuvuutta. ”Piru pullossa. Kokaiini, se on piru pullossa”, Bulgakov kirjoittaa ja jatkaa kuvaamalla sen vaikutusta hyytävästi: ”Yhtä piikkiä kaksiprosenttista liuosta seuraa miltei silmänräpäyksessä rauhallinen olo, joka muuttuu heti kohta hurmokseksi ja autuudeksi. Sitä jatkuu vain minuutin tai kaksi. Ja sitten kaikki katoaa jäljettömiin, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Alkaa kipu, kauhu, pimeys.”

Koukussa olemisen kuvauksia riittää kirjallisuudessa Arthur Conan Doylesta William Burroughsiin. Yksin Savukeidas on julkaissut ainakin Fitz Hugh Ludlow’n Hashiksenkäyttäjän ja Thomas De Quinceyn Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustuksia.

Bulgakovin tekstissä tarkka syrjäseutujen kuvaus yhdistyy ammatinharjoittamisen ja huumeiden käytön arjen piinaavaan kuvaukseen. Elokuvakielellä: tehokkaasti leikattu.

”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä!”

Myös muissa novelleissa näkyy ajan karuus. Bulgakovin paikoitellen jopa maanisesti kerrottujen tarinoiden kautta voi tuntea nuoren Neuvostoliiton sekavat olot ja suoranaisen kurjuuden käytännössä. Varsinkin Ukrainan kansallissodan kuvaukset hyytävät.

Monet kokoelman varhaisemmista tarinoista ovat pikemminkin ahdistunutta realismia kafkamaisin maustein kuin myöhemmin tutuksi käynyttä absurdia satiiria. Siihenkin löytyy jo aineksia. ”Kaanin tuli” -novelli kuvaa kotimuseoksi muokattua palatsia, sinne salaa palaavaa entistä ruhtinasta ja uutta neuvostomenoa. Mustaa huumoria ei säästellä.

Kun stalinismi alkoi edetä varmoin askelin, myös varhaisessa Neuvostoliitossa kukoistanut taide-elämä surkastui. Yksittäisten taiteilijoiden kohdalla se merkitsi parhaimmillaankin ankaraa sensurointia. Bulgakov ei juuri saanut tuotantoaan julki 1930-luvulla. Tilattu Josif Stalin -aiheinen näytelmäkään ei päätynyt koskaan teatteriin asti.

Erittäin ikävää kirjailijan kannalta, mutta kuka olisi uskonut tätä: Neuvostoliitto kaatui, mutta Bulgakovin taide elää.