Tuuliatlas

Tässä ajassa on tullut tavaksi kirjoittaa ensyklopedioita ja sanakirjoja, mutta runoilija Mikael Bryggerpä teki kartaston. Tuuliatlaksessa on kuvituksena kirjaimia ja sanoja, eikä kartasto ole painava ja paksu, vaan kevyt ja miellyttävä. Silti en sanoisi Bryggerin teoksia ”minimalistisiksi”, ellei minimalismilla tarkoiteta sitä itsestäänselvyyttä, että runokirjassa on paljon tyhjää tilaa. Juuri tuollaista höpinää ei millään jaksaisi, sillä Brygger on Tuuliatlaksensa myötä (on merkkejä ollut ilmassa jo ennenkin) siirtynyt mystiikan piiriin. Se on Suomessa aivan outoa aluetta: täällä kun ollaan realisteja eikä uskota joulupukkiin.[1]

Bryggerin edellisessä teoksessa, Valikoima asteroideja (2010), oli idullaan se, mikä Tuuliatlaksessa jo aivan rehottaa, nyt Bryggerin sanakehikot ovat niin taidokkaita kuin hän osaa, eikä voi sanoa, että runoilija on jäänyt puolitiehen. Suoraan sanoen en olisi kirjoittanut tästä teoksesta sanaakaan, ellei asiaintila olisi tällainen, koska rahvaan raivo on kokemuksena inhottava.

Muoto

Tuuliatlaksen mitat ovat 148 x 210 mm, mutta lukiessa sivujen koko ei riitä, teksti velloo marginaaliin ja siitä yli maailmaan. Tarkoitan nyt erityisesti sivun 57 sanakehikkoa, joka ei aivan heti tyhjene ja joka sinkoutuu väkisinkin avaruuteen, mistä Brygger tunnetusti mielellään puhuu. Hän lainaa sivulla 49 Saint-John Perseä: ”Taivaan Liittoutuneet Kuninkaat käyvät sotaa kattoni yllä ja leiriytyvät sinne yöksi, korkeuksien herrat.” Tämä upea lainaus solahtaa Bryggerin rakennelmaan ja on osaltaan tekemässä Tuuliatlaksesta hurmaavaa osiensa summan ylittävää kokonaisuutta. Motot ja lainaukset kun usein ovat vain vähän sinne päin tai kyseessä olevaan kirjaan nähden aivan liian taidokkaita.

Taivaan Liittoutuneet Kuninkaat käyvät sotaa kattoni yllä ja leiriytyvät sinne yöksi, korkeuksien herrat.

Osuuskunta Poesian kirjat ovat järjestään ulkoasultaan tyylikkäitä. Poesialla on linja, tyyli, ja se on korkea tyyli. Usein Poesian kirjan ulkoasua määrittelee vaaleus, jopa valkoisuus, ja vaaleita ovat Tuuliatlaksenkin pehmeät kannet. Etukannessa on vaalealla pohjalla vaaleanharmaa kohosteinen kuva, joka on kuin tahra tai kukka muinaisesta käsikirjoituksesta. Alla lukee kirjan nimi, sen alla tekijän nimi, ja alimmaisena on kustantajan miellyttävä logo. Takakannessa on musta karkeahko kuva, kenties sivukuva kasvista ja sen kukasta, tai sitten kuva kertoo putoamisesta ja sen päättymisestä. Kannet on tehnyt Olli-Pekka Tennilä ja Raisa Marjamäki, ja kannet on tehty vanhalla painokoneella Kuopiossa Puijon rinteellä. Taiton on tehnyt runoilija yhdessä Marko Niemen kanssa. Tekemisen jäljestä näkyy pieteetti.[2]

Sivut eivät ole valkoisia, vaan hieman kellertäviä. Valkoinen sivu on toisinaan luotaantyöntävä, mutta keltaisen sävy tuo lämpöä ja kotoisuutta, ja erityisesti käsillä olevaan teokseen lämpö ja kotoisuus sopivat. Johonkin Villoniin taas sopii erinomaisesti valkoinen paperi. Poesialla on oma kirjasinkin, mutta mitä muuta runouteen vakavasti suhtautuvilta voi odottaa, ja myös kirjasin on erinomainen. On hämmästyttävää, että tässä maassa voi olla tällaista, ja kyllähän rakkaudellinen meno vielä muutama vuosi sitten jupinaa aiheuttikin, ennen kuin Poesia hyväksyttiin kaanoniin. Tänä päivänä enintään yksityisesti vähän kompaillaan.

Tuuliatlaksessa ei ole sivunumerointia, mikä on pelkästään hyvä asia, sillä sivunumero määrittelee tekstiä turhaan tullen lukijan ja tekstin väliin hämäämään. Ja vievät sivunumerot tilaa lukijan merkinnöiltäkin, sanoilta, merkeiltä, piirustuksilta ja miltä kaikelta; tai sitten lukija voi numeroida sivut ihan itse ja oman mielensä mukaan, jos hänellä mieli sattuu olemaan. Luin Tuuliatlasta kotona, kahviloissa ja kirjastoissa. Aikaa siihen meni, ja lukemista voisi yhä jatkaa. Tässä arvostelussakin puutun vain muutamaan kohtaan, ja nämä kohdat ovat sattumanvaraisia, olisin voinut kirjoittaa aivan muista kohdista.

Onneksi Tuuliatlaksessa on paljon tilaa merkinnöille (tämä on sitä ”minimalismia”). Tilaa on niillä sivuilla, joilla on tekstiä, ja lisäksi on paljon tyhjiä sivuja. Heti viides sivu on tyhjä, samoin kuudes, vasta sivulta seitsemän alkaa ensimmäinen prologiruno. Toinen prologiruno on sivulla yhdeksän. Sivu 10 on tyylikkäästi tyhjä ja sivulla 11 ilmoitetaan ensimmäisen jakson / osan nimi: ”siitepöly”. Hienoa, että nimi on pienellä alkukirjaimella, eikä siinä ole mitään senkaltaisia selityksiä kuin ”Osa I” tai pelkkä ”I”. Sivu 12 on taas tyhjä ja sivulta 13 jatkuu teksti, joka jatkuu sivulle 25 saakka, jonka jälkeen tulee tyhjä sivu 26, joka aivan vastustamattomasti kutsuu kirjoittamaan kommentteja jo luetusta ja aavistelemaan mitä kohta on tulossa. Sillä aavistuksia todella tulee! Mieli on herkkänä kokien itsensä maailmankaikkeudessa varsin pieneksi. Se on aina hyvin ihastuttava kokemus, ja maailmankaikkeudesta Brygger on kiinnostunut kvarkeista galakseihin. Se on uusbarokkista mystiikkaa, missä ”yrityksemme nimi on Maapallo – / yrityssaneeraushakemus / poistuu aurinkokunnasta / vuonna 2048”, mikä on se vuosi, kun Erkki Kurennniemi herätetään henkiin arkistojensa pohjalta.

Olisiko tällaisiin kirjoihin syytä liittää mukaan kynä? Ainakin voisi olla pieni lenkki vaikka takasisäkannessa, johon kynänsä voi kiinnittää, ettei kynää tarvitse aina olla etsimässä kun on kiire.

Sivu 33 on jälleen tyhjä sivu, samoin 34. Sivu 35 kertoo toisen jakson nimen: ”anomalia”. Sivu 36 on tietenkin tyhjä sivu ja vasta seuraavalta sivulta jatkuu teksti. Sitten mennään aina sivulle 62 saakka ennen kuin sivu 63 on tyhjä, samoin sivu 64. Sivulla 65 on Tuuliatlaksen viimeinen teksti tai runo, mutta itse suosin taiteellisen yksikön käsitettä, sillä taiteellisia yksiköitä nämä Tuuliatlaksen runot ja tekstit ovat. Puhumalla runosta tai tekstistä lukijan näkökenttä taas kaventuu, hänelle tulee odotuksia, mutta taiteellinen yksikkö pitää erityisesti suomalaisen fasismiin taipuvaisen lukijan näkökentän edes vähän aikaa edes vähän

Puhumalla runosta tai tekstistä lukijan näkökenttä taas kaventuu, hänelle tulee odotuksia.

Olisin ollut taipuvainen sanomaan, että Tuuliatlaksessa on 65 sivua, mutta onneksi kerrankin luin kustantajan kirjan mukaan liittämää paperia, jossa ilmoitetaan Tuuliatlaksen pituudeksi 69 sivua [huomautus toimittajalle: ylle olen merkinnyt tietoihin Tuuliatlaksen pituudeksi 72 sivua, mikä siis ei ole väärin, ehkä, mikä tulee tekstistä aivan kohta ilmi]. Näin ollen Tuuliatlas jatkuu vielä kaksi aukeamaa viimeisen taiteellisen yksikön jälkeen, mutta tämän jälkeen on kolme tyhjää sivua, vasta sitten sivut loppuvat ja seuraa takakansi. Tämä on hyvin kiehtovaa. Miksei Tuuliatlaksen pituudeksi ilmoiteta 72:ta sivua? Mitä virkaa noilla kolmella sivulla on? Millaisia merkintöjä kirjoitamme niihin? Onko runoilija sitä mieltä, että kaikki tyhjät sivut, kaikki tyhjä tila, onkin hänen temmellyskenttäänsä, se siitä ”minimalismista”, ja vasta noille kolmelle viimeiselle sivulle lukijan sopii kirjoitella mieleenjohtumiaan? Tämä viimeinen epäily saattaa olla oikea, vaikka tuskin on, mutta vaikka olisikin niin ei runoilija sille mitään mahda, että lukija kirjoittelee marginaalit ja muut tyhjät tilat täyteen, vaikka hänelle mielisairaasti on koulussa opetettu ettei kirjaan pidä kirjoittaa, ettei kirjaan pidä kirjoittaa kuin Kirjailijan. On totta, että kirjailija on nimenomaan Kirjailija, muttei lukijankaan ole syytä hävetä, kyllä kirjoihin saa kirjoittaa, itse asiassa niihin pitää kirjoittaa paitsi jos on aivan kammottava pölvästi.

Teksti

Onneksi Penjami Lehto kertoi yksityisessä keskustelussa, että prologirunot ovat boforiasteikon suomenkielistä kuvailua, mikä löytyy esimerkiksi Wikipediasta. Ensimmäinen prologiruno kuvaa tuulen vaikutusta merellä, toinen maissa. Boforiasteikko oli käytössä vappuaattoon 1976 saakka, ja nyt sää maissa ja merellä ilmoitetaan metreinä sekunnissa. Boforiasteikko on kolmetoistakohtainen alkaen nollasta ja päätyen kahteentoista. Nollassa ei tapahdu mitään siitä, mitä asteikossa sitten tapahtuu. Nolla vain on, mitä esim. kreikkalaiset eivät tainneet käsittää, vasta Intiasta tuli Arabian kautta nolla Eurooppaan. Nollassa ”meri on peilityyni” ja ”savu nousee pystysuoraan”. Yhden boforin kohdalla sitten on ”pieniä kareita meren pinnassa” ja ”tuulen suunnan huomaa savun liikkeestä; tuuliviiri ei käänny”. Tästä jatketaan eteenpäin kunnes ollaan kahdessatoista boforissa, jolloin on ”koko merenpinta valkoisena; näkyvyys erittäin huono” ja ”perinpohjaista tuhoa”. Boforiasteikon voi nähdä myös vain vähän vertauskuvallisena entropiana, valkoistumisena ja tuhon tasaistamisena. Kaikki menee tasan ja sekaisin.

Brygger on runollistanut, runoistanut suomenkielisen boforiasteikon, tehnyt niistä kaksi runoa. Osoittuu, miten luonnon kuvaaminen vähän väkisinkin on runoa ja olisi mielenkiintoista tietää, kuka tai ketkä ovat tehneet ns. alkutekstin. Boforiasteikko on määritelmällisesti kuvaileva asteikko, ja kuvailu perustuu katsomiseen, siihen, mitä nähdään. Runottamalla boforiasteikon Brygger on ikään kuin luonut tai ”kustannustoimittanut” materiaalista taiteellisen yksikön, tehnyt taidetta, nähnyt kauneutta, ja osoittaa tuon kauneuden nyt meille.

Brygger on runoistanut suomenkielisen boforiasteikon. Osoittuu, miten luonnon kuvaaminen on väkisinkin runoa.

Ensimmäisen jakson nimi ”siitepöly” viittaa näihin lopun aikoihin, kun luonto kostaa ihmiselle hänen syntinsä. Ja siitepölyä on kaikkialla, sitä on jo aivan tasaisesti ihmisen maailmassa entropioituneena. Kuitenkin toisen jakson nimi on ”anomalia”, poikkeus ja epätavallisuus. Kaikki ei olekaan vielä tasaista siitepölyä, vaan jostakin pilkistää mahdollisuus, toivo. Luonnollisesti anomalia on tähtitieteellinenkin termi, mitä muuta Bryggeriltä voi odottaa, ja taloudenkin parista anomalia löytyy, hetkestä, kun rationaalisuus pettää ja lohdullisuus alkaa.  Tietenkin anomalia löytyy jo ensimmäisen jakson lopulta runosta / taiteellisesta yksiköstä ”Mikä on elämän tarkoitus”: ”yritän pitää huolta kaikista / metsän anomalioista” (kirjoitin ensin ”animalioista”). Eikö metsä ole samaa kuin siitepöly ja avaruus, ihmeellinen, tuhoamaton levittäytyvä luonnollisuus? Metsää saa kaataa, mutta kyllä se heti on tulossa takaisin. Silti metsästä on syytä pitää huolta, vaikka toisaalta metsä alkaa olla ihmisen sairaassa maailmassa anomalia. Tosin on sanottava, että heijastelen tässä omaa masentunutta ihmiskäsitystäni, kun taas Brygger ei ole näin toivoton sielu. Joka tapauksessa Brygger viittaa metsän, pilvien ja tähtien yhteyteen: ”metsän takana / pilvien metsä / metsän takana / tähtien metsä”. Ja syntyy yhteys myös näin: ”veden suomuissa lintujen kukinto // tähtikuvio työntää säärensä merestä // rouvan on nyt levättävä”. Ja tässä on metamorfoosi: ”pilvet muuttuvat puiksi // veden varista & väristä”.

Bryggerin runous on siis barokkista. Vähän kaikkea on haalittu kasaan sieltä sun täältä. Läpi kirjan jatkuu 24-osainen runosarja, jonka kohdassa 11 ilmoitetaan: ”paikoista / joista elämä yrittää / sammuttaa janonsa / voi nähdä vedenalaisen / ryömivän taivaankannen alta”. Tässä on mennyt jo aivan ylösalaisin. Ja heti perään: ”toisinaan tuli on avaruus / ja lukitsematon”. Elementit kohtaavat ja menevät toistensa yli ja ali.

Ilmeisesti, vaikken tosiaan ole varma, muutamat muutkin kuin prologirunot ovat löytörunoja tai (internet)keskusteluista poimittuja sanoja. Esimerkiksi toisen jakson ”Beatrice” voisi olla runoistettua talouspuhetta, johon on lisätty ironisoivia, huvittuneita kohtia: ”vuosi on alkanut odottavissa tunnelmissa / mutta aina löytyy reikä / josta pääsee sisään eli kun ilmassa näkyy / vaaran merkkejä / on paras olla varuillaan ja tutkia perustaa // että kävelee sisään tietämättä mitä tapahtuu // että talo on tulivuoren juurella // että suurin osa markkinoista indeksoi juuri nyt”. En ole aivan varma, toimivatko nämä aina, talouspuhe on jo niin kammottavaa, että ehkä se pitäisi vain unohtaa. Toinen pieni epäilykseni kohdistuu sivuihin 30 ja 42, runoihin ”Kerron hiukan itsestäni” ja ”Kerron hiukan sinusta”. Olen tosikko enkä enää jaksa tämmöistä silmukointia, vaikka se taatusti huvittaa nuorempaa kaartia. Kuitenkin runot sitovat, silmukoivat, kasaan jaksoja, koska nämä toisiinsa viittaavat runot ovat jakson ylittäviä. Ne kuuluvat kokonaisuuteen, mutta en minä niitä menisi lavalle esittämään ja miksi pitäisikään mennä.[3]

Tuuliatlaksessa on kuusi sanakehikkoa ja ne on tehty eri kirjasimella kuin muu teksti lukuun ottamatta ensimmäisen jakson päättävää ”Ikiliikkujaa”. Minusta Poesian kirjoissa on joskus ilmoitettu käytetty kirjasin, mutta tässä kirjassa näin ei ole. Toivoisin että kaikissa kirjoissa kerrottaisiin käytetty kirjasin, käytetyt kirjasimet, ja taittajatkin pitäisi mainita. Kustannustoimittajat.[4]

Onko sanakehikko tai muu sommitelma, esimerkiksi sananeliö, runo? Tätä on minulta kysytty ja olen vastannut myöntävästi, sillä kaikki on runoa, maailma voidaan vaikka kokonaan runoistaa, estetisoida. Niin pitäisi tehdä. Brygger on näitä harvinaisia kauneuden näkijöitä, mutta eihän sille mitään voi, jos joku ei näe sanakehikon kauneutta. Tähtitaivasta meidät on opetettu ihastelemaan, mutta vielä kun opetettaisiin, että voi ihan opettamatta ihailla.

Tähtitaivasta meidät on opetettu ihastelemaan, mutta vielä kun opetettaisiin, että voi ihan opettamatta ihailla.

Bryggerin yli Tuuliatlaksen levittyvät sanakehikot alkavat rauhallisesta ja yksinkertaisesta, mutta monimutkaistuvat kirjan edetessä. Erityisesti jo mainitsemani sivun 57 viides sanakehikko on aivan ihastuttava rakennelma, joka luullakseni elää omaa elämäänsä tekijästään välittämättä. Siitä voi lukea ihan omiaan ja sanoisin että tämä on taiteen tehtävä ja merkitys; tekijä on antanut teoksensa kokijalle, joka tulkitsee sitä niin ettei tekijä olisi voinut ajatellakaan sellaisia tulkintamahdollisuuksia.

Tuuliatlas elää myös itsessään ja itsekseen. Se on kokonaisuus ja sitä pitää lukea niin kuin se on tehtykin, pieteetillä. Sitä pitää ylitulkita ja väärintulkita, mikä tarkoittaa sitä että on mahdollisuus ylitulkintaan ja väärintulkintaan. Se on aina hyvä asia, sillä on hyvin masentavaa, jos taiteilijan tekemisissä ei ole hämääviä ja hämärryttäviä piirteitä. Näitä Tuuliatlaksen sanoja ei olisi voinut tietokone tehdä, vaikka niistä muutamat ehkä ovat peräisin virtuaalisesta maailmasta ja tässä on se ero, joka ei ole lainkaan pieni vaan ääretön vaikkakin rajallinen. On hauska odottaa, mitä Brygger tekee seuraavaksi.

---

[1] Brygger tekee sanakehikoita, viittaa tavan takaa avaruuteen ja klassinen neljän elementin oppikin saa runoilijalla sijansa. Hän ei ole enää lainkaan modernismin traditiossa, mistä hänelle suuri kiitos.

[2] Nämä nimet Olli-Pekka Tennilä, Raisa Marjamäki, Mikael Brygger, Marko Niemi ja kiitoksista jo mainittujen lisäksi löytyvät Harry, Henriikka ja ”erityisesti Kristian” toistuvat Poesian kirjoissa. Ja on tekijä kiittänyt Poesiaakin. Tulee tunne, että ryhmässä ja yhdessä tässä tehdään työtä, tulee tunne rakkaudesta asiaan, joka tässä tapauksessa on runous.

[3] Hämmästyttävää kyllä en ole milloinkaan kuullut Bryggerin esiintyvän, mutta olen kuullut että hän saa hankalankin tekstin elämään. Luullakseni vielä joskus kuulen Bryggerin lausuntaa. Sivumennen sanoen elämme aivan ihmeellistä aikaa, kun Suomessa on useita kymmeniä todella hyviä runonesittäjiä.

[4] Olen kuullut, että joskus johonkin, en tiedä mihin mutta kertoisin jos tietäisin, johonkin Poesian kirjaan olisi suunniteltu laitettavaksi kustannustoimittajan nimi. Näin pitäisi aina toimia. Oikeastaan kustantajan nimi on hyvin toissijainen maininta kirjassa, tärkeämpää olisi tietää tekijät vaikka voi niitä päätellä kustantajan nimestä.