Siantappajat

Mirja Kuivaniemeen sopii hyvin määritelmä ”pitkän linjan kirjailija”. Hänen itsenäiseen tuotantoonsa, joka alkoi 1980-luvun alussa, kuuluu runsaasti näytelmiä, runoja, novelleja, nuortenkirjallisuutta ja romaaneja. Lisäksi hän on toiminut muillakin kirjallisilla aloilla kuten toimittajana, kriitikkona ja kolumnistina. Kuivaniemen tuotanto lokalisoituu usein Pohjanmaalle, ja teosten dialogeissa käytetään runsaasti paikallista murretta.

Romaani Siantappajat on virkistävä teos osin juuri siksi, että pohjalaismurre antaa siihen oman leimansa, mutta ennen kaikkea siksi, että se vierailee usean eri genren alueella. Tämä tekee lukukokemuksesta hyvin vaihtelevan.

Kirjan kansiteksti lupailee ”mustan huumorin sävyttämää tarinaa” sekä ”psykologisen rikosromaanin piirteitä”. Ja miksikäs ei? Juonen punainen lanka nimittäin on, että päähenkilö, sosiaalitoimistossa työskentelevä Maria, ampuu tarinan alkajaisiksi miesystäväänsä Jarkkoa hetkellisen raivon vallassa. Rikosgenreen kuuluvan ampumistapauksen seurausten selvittelyssä kirjailija käyttää runsaasti vähältä piti -tilanteita, jotka välillä muistuttavat lähes slapstick-komiikkaa. Erityisesti päähenkilön epätoivoiset yritykset peittää rikoksensa jäljet ovat täynnä epäonnisia sattumuksia.

Melankolinen pohjavire

Rikos- ja komediagenren lisäksi kirjassa kuuluu myös taiteilijan oma tyyli – ainakin jos Siantappajia vertaa edelliseen teokseen Sudenkuopat (2009), joka on novellikokoelma. Uudessa teoksessaan kirjailija kehittelee edellisen novellikokoelmansa teemoja ja tapahtumia. Yhteisiä aineksia ovat esimerkiksi luonto, joka nähdään melko mystisenä. Siinä on uhkaavia elementtejä, kuten vuolas joki, joka vie mennessään, suuri metsä, johon voi eksyä ja suo, jossa on vaarallisia suonsilmäkkeitä.

Molemmissa teoksissa on läsnä aiemmin, usein lapsuudessa tapahtuneita ennenaikaisia tai selvittämättömiä kuolemia, jotka varjostavat nykyisyyttä. Nämä ainekset tuovat tekstiin melankolisen pohjavireen.

Päähenkilöille yhteistä on, että he yrittävät saada selvyyden menneisyyden tapahtumista, jotta voisivat vapautua henkisestä ahdistuksesta ja paineesta. Välillä siinä onnistutaan, välillä ei.

Marian sisäisen puheen ristiriidat on kuvattu erittäin hyvin.

Siantappajien tarinan edetessä selviää, että kirjan alun ampumisessa purkautuu Marian pitkäaikainen turhautuminen miessuhteisiin. Ne ovat epäonnistuneet erilaisista syistä, eikä päähenkilö tunnu pääsevän henkisesti eroon yhdestäkään rakastajastaan:

”Kun Jarkko oli tullut elämääni, olin ajatellut, ettei hän tullut Paulin sijaan, eikä komean hulttion sijaan, ei kenenkään muun paitsi Kyöstin. Vasta Jarkon myötä tunteeni Kyöstiä kohtaan olivat haalistuneet. Välillä olin unohtanut hänen olemassaolonsa. Vai kuvittelinko senkin?”

Miehet ovat siis päähenkilön Marian suuri ongelma, mutta niin ovat myös omat lapsuusmuistot. Päähenkilö on isoäitinsä kasvattama, sillä omat vanhemmat olivat kuolleet varhain. Kirjan tapahtumahetkellä kuuluva Marian päänsisäinen ääni on kuolleen isoäidin, joka kommentoi päähenkilön ratkaisuja:

”Mutta ekkös sinä ollu varma Paulinkin pysymisestä, ja kuinkas sitten kävi? Millähän seulalla sinä oot ne miehes valinnu? Kauas oot kosolalaasista jautunu. Se suku häpee sua silimät päästänsä, jos niistä vielä sellaasia elääs, jokka sun tuntis.”

Tässä ovatkin Marian sisäisen infernon ainekset: onnettomat miessuhteet, traumaattinen lapsuus ja pikaistuksissa tehty väkivallanteko.

Kirja etenee monessa eri ajassa. Välillä käydään Marian lapsuudessa, välillä ajassa juuri ennen ampumista, välillä ollaan nykyhetkessä.

Kerronta löystyy

Rikosgenreen kuuluvan tai sitä koskettavan teoksen arvioinnissa on tavanomaista jättää paljastamatta loppuratkaisu. Ei siitä kannata tässäkään kertoa muuta kuin että osin Kuivaniemi onnistuu hyvin, osin jää toivomisen varaa. Kirjailija pitää lukijaa hyvin otteessaan tarinan alussa, mutta tiivis kerronta löystyy loppua kohden, kun juonen aikaperspektiivi väljenee.

Kirjan päähenkilöihin kuuluvan Kyöstin kohdalla loppuratkaisu on epäuskottava ja liiankin oikoinen. Kirjailija onnistuu paremmin Marian ja Jarkon suhdesopan selvittelyssä, mutta olisin toivonut siihen vielä enemmän elämän makua.

Parasta kirjassa on se osa tarinaa, jossa päähenkilö Maria pakenee autollaan heti ampumisen jälkeen ja tarina etenee trillerimäisen hitaasti kuin kellon tikitys. Marian sisäisen puheen ristiriidat on kuvattu erittäin hyvin. Toinen äänistä on Marian omista oikeuksista kiinni pitävän nykyaikaisen naisen tahto, toinen taas kuolleen, patriarkaaliseen kulttuuriin kuuluneen isoäidin.

Teemoista osuvimmin käsiteltyä on rakastuneen naisen aseman kuvaaminen sellaisessa suhteessa, jossa mies on naimisissa toisen naisen kanssa. Toisen naisen osa ja siitä seuraava epätoivo ja kaipaus on esitetty onnistuneesti: ”Piinaavat ajatukset pöyhivät hädän, ikävän ja nöyryytykseen sekoittuvan vihan tunteita. Kiduttavinta oli, että viha tuntui olevan niin lähellä rakkautta, että ei ollut sen varjo eikä peilikuva vaan toinen kaksosista, joilla oli yhteinen sydän ja verenkierto.”

Kirjan ulkoasu ei tee oikeutta sisällölle. Kannet, joissa käytetään valmiita kuvapankkeja, onnistuvat harvoin. Niin on käynyt nytkin. Kustantajat säästänevät rahaa tällaisilla kansilla, mutta miten ratkaisu vaikuttaa kirjan myyntiin?

Kun lisäksi kanteen valitut fontit ovat tyylittömiä ja sisällyksettömiä, lopputulos on valju. Mirja Kuivaniemi olisi ansainnut paremman kohtelun kustantajaltaan, sillä kyseessä on kelpo teos. Kirjan nimeäkin olisi kannattanut miettiä vielä paremmin tarinaan sopivaksi.