Naarassarjat – Täydellinen kokoelma

Naarassarjat syntyi 1990-luvun alussa foorumiksi naistekijöiden sarjakuville. Kokoomateos sisältää lehden kaikki seitsemän numeroa sekä taustoittavaa materiaalia.

Sarjakuvakenttä oli pitkään huomattavan miehinen. Naistaiteilijoiden penkominen sarjakuvahistoriastakin on tapahtunut kaivelemalla aikakauslehtikenttää monipuolisemmin, sillä suurten sanoma- ja aikakauslehtien piirtäjät olivat lähes järjestään miehiä. 

Vuonna 1973 ja 1983 järjestettiin Iloisten kuvien piirtäjien päivät. Myös niiden tapahtumien valokuvien nuorista saa etsimällä etsiä naisoletettuja. 

Siitä sukupolvesta kuitenkin nousivat julkaisut ja tekijät, jotka alkoivat muuttaa ajatusta sarjakuvien piirtämisestä ja varsinkin julkaisemisesta. 1970- ja 1980-luvuilla Suomea kutsuttiin yhdistysten maaksi, ja eri puolille putkahtikin sarjakuvaseuroja, jotka julkaisivat omaa lehteä neljä kertaa vuodessa. Myös yksittäisten tai kymmeniin numeroihin päässeiden omakustanteiden määrä oli punk-ajan tee se itse -hengessä melkoinen. 

Naarassarjojen voi katsoa tulleen tuon aallon jälkilaineelle – tai voi yhtä hyvin ajatella lehden ottaneen vauhtia ja lähteneen omalle aallolleen. Osa lehden tekijöistä oli piirtänyt aiemmin vuonna 1981 aloittaneen Suuren Kurpitsan kaltaisiin julkaisuihin, mutta iso osa oli tuntemattomia sarjakuvajulkaisuja tiiviistikin seuraaville.

Syynä oli, että Johanna ”Roju” Rojola uskoi, että kysymällä saa. Hän kutsui naistekijöitä mukaan Naarassarjoihin ainakin Suuressa Kurpitsassa, Sarjarissa, Suomi-lehdessä ja Naisten Äänessä. Lisäksi toisten lehtien kanssa julkaistiin vaihtoilmoituksia.

Alun perin tarkoituksena oli julkaista yksi antologia. Rojola itsekin arveli, että kiinnostuneita löytyisi kourallinen ja hän tuntisi heidät kaikki. Lähetetyistä sarjoista nousikin seuraavan kolmen lehden teemat ja ainekset. Antologian sijaan syntyi neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti, jonka esikuvina olivat muun muassa yhdysvaltalaiset Wimmen’s Comix (1972–92) ja Twisted Sisters (1976, 1991–94). Rojolan jälkeen Naarassarjoja toimitti vielä Kata Koskivaara, mutta lehti lakkasi jo vuoden 1993 lopussa. Lyhyt mutta näyttävä kiito.

Roju

Omaehtoisia ylityksiä

Muutos tapahtui hitaasti, mutta vaikuttaa jääneen pysyväksi. Alan sukupuolijakauma alkoi jo 2000-luvun alussa normalisoitua, mikä näkyy myös laajempana teemojen ja estetiikkojen kirjona. Moni Naarassarjojen julkaisema nuori taiteilija on sittemmin tehnyt mainittavan uran sarjakuvien parissa, Katja Tukiaisesta Terhi Ekebomiin. Jossain määrin kokeneita sarjakuvantekijöitä olivat 1990-luvun alussa jo Kati Kovács ja Tiina Pystynen.

Jälkimmäinen sai valmiiksi teoksen Onnenkoukku (WSOY) samana vuonna kuin ensimmäinen Naarassarjat ilmestyi. Myöhemmin Pystysen tuotanto on sisältänyt niin kuvan ja sanan kokeellista yhteiskäyntiä (Lemmentanssit), omaelämäkerrallisen romaanin (Häpeähäkki), esseistiikkaa (Runousoppi: Teoria ja käytäntö) kuin kirjaksi sidottua lehtisarjakuvaakin (Jos ei lintu laula sinulle, laula sinä linnulle).

Kuvasin Tiina Pystysen tuotantoa näinkin pitkällä virkkeellä paitsi sen sisältämän laadun myös kuvaavuuden vuoksi. Monille Naarassarjojen taiteilijoista lehti oli väliaikainen kokeilu, osan uraa se määritti vahvemmin. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin voi mielestäni esittää perustellun väitteen, että se kannusti jatkamaan omaehtoisella ja lajirajoja ylittävällä, ohittavalla tai niistä vähät välittävällä tavalla.

Tiina Pystynen

Kaikki muuttuu eikä mikään muutu

Naarassarjat – Täydellinen kokoelma sisältää faksimile-uusintapainoksen hengessä kaikki lehden julkaistut numerot sellaisinaan, kansia ja (erittäin kiinnostavia) ilmoituksia myöten. Sen lisäksi kirjassa on Rojun esipuhe ”Seksismiä vitulla päähän!” ja sarjakuvatutkija Leena Romun artikkeli ”Säyseän feminiinisyyden ihanteita murskaamassa”, joissa henkilökohtainen ja taustoittava taso kohtaavat hienolla tavalla. Romu vie feministisen vastarinnan ja huumorin käsittelynsä 2000-luvulle asti, myös muihin naisten tekemiin sarjakuvalehtiin 1990-luvulla ja 2000-luvulla. 

Hän myös tiivistää Naarassarjojen olemuksen hyvin: ”sarjakuvat ovat lyhyitä tilannekuvia, jotka luottavat lukijan kykyyn tunnistaa, kuinka sukupuolijärjestelmä toimii jokapäiväisissä ja yhteiskunnassa normalisoiduissa ja idealisoiduissa arvoissa, asenteissa ja käyttäytymismalleissa. […] Niiden huumori rakentuu patriarkaalisten rakenteiden absurdiuden tunnistamiselle.” (s. 26.)

Rosa Liksom 

Tässä mielessä Naarassarjat on aikansa kuva, palanen kulttuurihistoriaa ja keskustelee nykyhetkenkin kanssa. Kolmenkymmenen vuoden takaiset esimerkit, huumoriksi kehystetyt tapauskertomukset saavat miettimään sekä muutosta että muuttumattomuutta. Jos lähdetään siitä, että huumori muuttuu käsittämättömäksi siinä vaiheessa, kun sille ei enää löydy vastinetta yhteiskunnasta, Naarassarjat on vielä ikävän hauska.

Jo ensimmäisen numeron etu- ja takakansissa Kati Kovács irvii klassisella miessika-aiheella antamalla naisen ottaa tuotantovälineet (siveltimet) haltuun ja elukan keitellä kahvia. Katzu Kujalan ja Annu(kka) Leppäsen ”Ruma lepakonpoikanen” on yhä letkeä kuvaus naisten perhe-elämästä, Rosa Liksomin nimettömäksi jätetty kolmisivuinen sarjakuva-absurdismia par excellence, ”varsin subaa kamaa” (s. 122). Anne Strengin sarjakuvista huumori tuntuu lähes loistavan poissaolollaan, mutta hänen fantasiakerrontansa poikkeaa oikeastaan kaikista aikalaisista.

Ennen kaikkea lehdessä näkyy kulttuuri- ja mielipidelehdille ominainen energisyys, joka säilöytyy parhaimmillaan vuosikymmenten päähän. Puuttuu pönötys, tilalla nopeat huomiot ja hiomattomimmillaankin omintakeista ilmaisua. Nämä sarjakuvat on pitänyt tehdä.

Anne Streng