Pohjakosketus
Nina Honkanen
Into 2019
284s.
Sukellus henkisen väkivallan voimaan
Pohjakosketus on kertomus avioliitosta, joka on alusta saakka huutoa ja mykkäkouluja. Mies ei säästele sanojaan ja nainen ei löydä sanoja hiljentämään miestään. Avioliittoja ja lapsia molemmilla on jo takanapäin, mutta siitä huolimatta he saavat vielä yhden yhteisen lapsen. Pienen lapsen kanssa valvominen yli 40-vuotiaana syö molempien jaksamista ja erityisesti nainen on voimiensa äärirajoilla. ”Naisella ei ollut siinä kohtaa vielä aavistustakaan, että pahanmakuinen viina olisi pienin paha, mihin hänen piti tottua tulevaisuudessa.” (s. 18)
Uusioperheen ja pikkulapsiarjen sovittaminen on jo haaste sinänsä, mutta miehen narsistinen luonne ajaa avioliittoa kohti loppuaan. Pohjakosketus on kertomus henkisen perheväkivallan uhrista, jolla ei ole voimia lähteä, ennen kuin jotain arkea suurempaa tulee kohdalle – rintasyöpä.
”Mutta sairaus voi olla myös siunaus, polttoaine, jonka avulla uskalsi muuttaa olosuhteita, joita terveenä piti kiveen hakattuna.” (s. 199)
Pohjakosketus on Nina Honkasen kolmas romaani. Hän on lisäksi kirjoittanut tietokirjoja ja toimittanut ja käsikirjoittanut radio- ja televisio-ohjelmia.
Dekkariko?
Teos asetetaan kiinnostavaan dekkarimaiseen kehykseen heti ensisivuilla. Nainen on mökillä miehen kanssa, ja mies on kuollut. Miten tähän päädyttiin? Miten mies kuoli? Nämä kysymykset kiusaavat ja ohjaavat lukijaa kirjan loppuun saakka.
Lukijalle annetaan tiedonmuruja yksi kerrallaan. Mennyt peilautuu lukijalle vahvasti rikospaikkamaisen alkuasetelman kautta. Alussa luotu jännite ei kuitenkaan valitettavasti kanna loppuun asti. Jää vaikutelma, että dekkarikehystä ei ehkä ole mietitty ihan loppuun saakka. Alun lupaus jännityksestä ja draamasta ei aivan täysin täyty.
Metaforista leikittelyä teoksen nimellä
Teos leikittelee mielenkiintoisesti nimellään. Pohjakosketuksen voi nähdä metaforisena vertauksena epäonnistuneelle avioliitolle, mutta se myös kuvastaa naisen tarinaa. Toisaalta vasta lopullinen pohjakosketus elämässä, syöpädiagnoosi, saa naisen ponnistamaan pohjalta pois.
Pohjakosketuksen voi nähdä metaforisena vertauksena epäonnistuneelle avioliitolle, mutta se myös kuvastaa naisen tarinaa.
Teoksessa pohjakosketus muuttuu myös konkreettiseksi, kun nainen miettii veteen putoamista. Lukijalle tämä pohdinta näyttäytyy kiinnostavana metaforisena kuvana siitä, miksi nainen ei lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta aiemmin. Pohjakosketusta kun on lopulta vaikea huomata. Honkanen onnistuu luomaan teoksen nimeen monikerroksisen ja monimerkityksisen kudelman.
”Pohjakosketuksen lähestymistä ei huomannut veteen pudotessa. Ei silloin kun jalat jämähtivät mutaiseen pohjaan niin ettei pystynyt enää liikkumaan. Tai kun kaiken huomion vievä paniikki salpasi hengen.” (s. 227)
Uusi avaus perheväkivallan pitkään kaanoniin
Parisuhde- ja perheväkivaltaa käsittelevää kirjallisuutta ilmestyy kotimaisessa kirjallisuudessa aika ajoin. Näistä väkivaltakuvauksista Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina (1978) on varmasti tunnetuin. Pohjakosketus lähestyy aihetta hieman uudesta vinkkelistä, kun varsinaisia lyöntejä ei olekaan. Aiemmat teokset eivät ole syventyneet henkiseen väkivaltaan näin voimakkaalla intensiteetillä.
Satuttavat sanat on vaikea saada tekstissä koskettamaan yhtä vakuuttavasti kuin brutaali pahoinpitely. Tässä myös ehkä syy sille, että Pohjakosketus ei onnistu koskettamaan. Jostain syystä uhrin asemaan on vaikea samaistua, vaikka aviomiehen raivokohtaukset saavat karvat pystyyn.
Aiemmat teokset eivät ole syventyneet henkiseen väkivaltaan näin voimakkaalla intensiteetillä.
Teos myös tuntuu toistavan itseään, joten lukuisten riitojen jälkeen viiltävät sanat eivät enää viillä niin syvälle. Toisaalta tämä puuduttava toisteisuus luo sitä realismia, mitä henkisen väkivallan uhri kohtaa: huuto on loputonta ja puuduttavaa. Lopulta satuttavat sanat ja pelko ovat niin arkipäivää, ettei niitä kyseenalaista.
Teoksen kieli voi myös olla syy sille, että dramaattisesta ja kipeästä aiheesta huolimatta teos ei täysin vakuuta. Kieli on hieman kömpelöä, kielikuvat ja metaforat ovat osittain kuluneita ja ennalta arvattavia. Toisaalta ihan oivaltaviakin kielikuvia teokseen mahtuu: ”[N]aisen ja miehen yhdessä rakentama todellisuus oli kuin mätä hammaskalusto, joka vei yleiskunnon niin alas, että lopulta sydänkin petti.” (s. 34)
Uhri vai tekijä?
Ajassa pomppiva kerronta koostuu naisen näkökulmasta, miehen viesteistä ja heidän yhteisen poikansa terapiakäynneistä. Vaikka kerronta keskittyy naisen näkökulmaan, saa mieskin välillä äänen. Hänen ajatuksensa tulevat esiin naiselle suunnatuissa kirjeissä, tekstiviesteissä ja ystävien kanssa vietetyissä illoissa.
Kertojaääneksi mies ei kuitenkaan pääse, joten ”riidan” molempia osapuolia lukija ei täysin kuule. Tämä luokin kiinnostavan asetelman tarinalle, sillä naisen näkökulmasta käsin tarina tuntuu välillä yksipuoliselta ja nainen epäuskottavalta. Tämä on kuitenkin teoksen hieno oivallus siitä, miten henkinen väkivalta yleensä näyttäytyy. Uhrin on vaikea saada ääntään kuuluville, kun mustelmia ei ole näyttää.
Nainen itsekin turhautuu omaan raukkamaisuuteensa olla lähtemättä suhteesta, jossa häntä kohdellaan kaltoin päivittäin: ”Ihminen osasi olla kaikessa epäjohdonmukaisuudessaan aika toivoton surullinenkin tapaus.” (s. 76)
Tämä onkin teoksen ydin. Uhri ei kykene irtautumaan, vaikka ulkopuolisen korvissa jatkuvat solvaukset tuntuvat jo kertaluontoisena olevan liikaa. Teos tuo esiin vallankäyttäjän toiset kasvot. Raivokohtauksiaan pidättelemätön mies on myös menestyvä kirjailija, rakastava isä ja oman lapsuuden traumojensa tulos. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia.
Teos tuo esiin vallankäyttäjän toiset kasvot.
Pohjakosketus onnistuu kertomaan rehellisen tarinan henkisen väkivallan uhrista, mutta samalla tuomaan esiin sen, kuinka helposti yhteiskunta tuomitsee uhrin, eikä tekijää. Toisaalta se nostaa esiin uusia ulottuvuuksia tekijästä, joka monesti näyttäytyy vain yksioikoisena hirviönä. Avioero on usein pitkä ja tuskainen prosessi, vaikka syy eroon olisi kristallinkirkas.
”Älä itke enää. Mä olen meidän perheen kovin huutaja ja voin huutaa isälle että mä en pelkää sitä. Uhri vai tekijä – siihen ei kahden toisiaan vahingoittavan aikuisen välisessä todellisuudessa löytynyt vastausta vaikka jokainen eteen tipahtanut riita olisi purettu palasiksi.” (s. 152)