Perintö

Perintö päästää ääneen raivorehellisen kertojan. Ajoittainen laimeus alleviivaa näköalattomuutta elämän kamppailuissa.

Pohjoisia mielenmaisemia ovat erilaisin vivahtein kuvanneet esimerkiksi Timo K. Mukka, Maria Peura ja Rosa Liksom. Heidän joukkoonsa liittyy nyt ruotsalainen Nina Wähä, jonka sukujuuret johtavat Mukan, Peuran ja Liksomin tapaan Tornionjokilaaksoon.

Samoilla seuduilla elellään Wähän kirjassakin, Perinnössä (2019, Testamente, suom. Sanna Manninen, 2020). Tarkemmin sanoen Torniossa, Aapajärven kylässä.

Kotiseudulleen palaa joululomanviettoon tukholmalaistunut Anni, tyttö neljätoistalapsisen sisaruskatraan vanhimmasta päästä. Kotona ei kaikki kuitenkaan ole ennallaan. Tunnelma on normaaliakin raskaampi, ja aiemmin jatkuvasti hyräillyt ja radio-ohjelmia vilkkaasti kommentoinut äiti on oudon hiljainen. Anni ehtii hädin tuskin asettua aloilleen, kun ikävä onnettomuus sysää pinnan alla muhineet muutosvoimat liikkeelle.

Kertoja ilmoittaa kirjan alussa, että käsillä on murhatarina. Joku kuolee ja joku on syyllinen. Pala palalta vyyhti keritään auki, mutta jos odottaa pääsevänsä lukemaan dekkaria, joutuu pettymään. Muuten syytä pettymykseen ei ole: Wähä kuljettaa pulskan romaaninsa hallitusti alusta loppuun saakka.

Nykyhetkeltään 1980-luvun alkupuolelle ja takaumien kautta myös aiempiin aikoihin sijoittuva Perintö tutustuttaa lukijan jokaiseen Toimin laajan pienviljelijäperheen jäseneen. Perheen vanhemmat, Siiri ja Pentti, sekä kukin sisarus – jopa pieninä kuolleet kaksi ensimmäistä lasta – saavat kaikki oman hetkensä kertojan katseen alla.

Kuulostaa ehkä uuvuttavalta, mutta ei ole sitä. Varsinkin, kun sisarusten hahmot alkavat tarkentua, eivätkä nimet enää sotkeudu toisiinsa, Helmin, Valon, Voiton, Tatun, Eskon ja muiden elämänvaiheista lukee alati kasvavalla mielenkiinnolla.

Vuolaana vyöryvä kerronta imaisi epäröivän lukijan nopeasti mukaansa.

Elämän kamppailuja

Lähtökohdat ovat jokaisella karut. Lapsia on yksinkertaisesti liian monta, jotta rakkautta riittäisi tasapuolisesti kaikille. Pentti on isänä (ja ihmisenä) ankara, ja kuten käy aika pian selväksi, suorastaan häiriintynyt. Kasvatusvastuu on jäänyt Siirille, Pentin panos on ollut lähinnä siinä, ”miten ollaan olematta ihmisiksi”.

Kirjan musta ydin onkin Pentti, kaikessa tolkuttomuudessaan. Pentin tekemisistä vihjaileminen ja niiden paljastaminen valjastetaankin yhdeksi romaaniin jännitettä rakentavaksi elementiksi.

Syitä käsittämättömään käytökseen ruoditaan aika vähäeleisesti. Taustalla piilee ainakin sotatraumoja ja lasten menettämisestä syntynyttä pohjatonta surua.

Kotiolojen vaikutus näkyy sisaruksissa hiukan eri tavoin, mutta monilla heistä tuntuu yhteys itseen katkenneen.

Kun kotoa ei saa hyväksyvää katsetta, on helppo ajautua juopotteluun ja väkivaltaisiin parisuhteisiin tai upota rajattomaan seksiin. Ja vaikka lähellä olisi ymmärtävä ja rakastava ihminen, voi tunteeseen olla vaikea nojautua. Välinpitämättömyys tuntuu turvallisemmalta.

Toimin sisarusten elämä ei silti ole pelkkää synkkyyttä, vaan toivoakin pilkahtelee siellä täällä.

Perheen älykköpoika Tarmo esimerkiksi pääsee paikallisen opettajan myötävaikutuksella Helsinkiin lukioon, solahtaa sujuvasti luokkakavereiden joukkoon, ja kokee ensirakkauden lääkäriperheen pojan kanssa. Hiukan nuorempi Lahja taas löytää kesätyökaveristaan sielunsisaren ja pääsee irti epäterveestä seurustelusuhteesta.

Uskonto jää taustakohinaksi

Oletin etukäteen, että romaanissa näkyisi Tornionjokilaaksossakin vaikuttava lestadiolaisuus, mutta uskonto on oikeastaan aika pienessä osassa. Vaikka Toimin perheessä on lapsia merkittävä määrä, syy ei ole uskossa oleminen, vaan jokin muu. Ehkä yhteisön tapa ja esimerkki, ehkä tarve saada lapsia ensimmäisten menetettyjen tilalle.

Pentin lapsuudenperhe on lestadiolainen, mutta Pentti itse ei ole uskossa. Miehen sisarukset ovat sitäkin vahvemmin, kuten eräässä hautajaiskohtauksessa käy ilmi. Karjalaissyntyisellä Siirillä suhde uskontoon on laimea.

Edes yhteisön lestadiolaislaidan ja ”tavallisten” keskinäisiä välejä ja yhteiskunnan kahtiajakautumista ei juuri kuvata. Aihe kuitataan toteamalla, että siinä missä ”Tornionjokilaakson tavalliset ihmiset olivat hyviä kahdessa asiassa, lasten synnyttämisessä ja juopottelussa”, lestadiolaiset olivat sitä vain ensiksi mainitussa.

Kertoja vetelee naruista ja hahmot tottelevat.

Kirjailija pitää pihdeissään

Keskeinen tyylipiirre romaanissa on kertojan ääni ja asema. Raivorehellinen kertoja ei säästele hahmojaan, vaan määrittelee heidät suorasukaisesti ja kaunistelematta, mutta yhtä kaikki myötätuntoisesti.

Niin he loikoilivat sängyllä tupakoimassa ja haaveilemassa yhteisestä tulevaisuudesta ja tulevista rikkauksistaan. Haaveilu oli tärkeämpää kuin mikään muu. Näin tehtäisiin. Olemattoman työmoraalin lisäksi heillä oli toinenkin yhteinen piirre. Jos se heistä olisi ollut kiinni, he olisivat maanneet kaiket päivät sohvalla kehittelemässä päiväunia pienistä ja suurista asioista. Heissä ei ollut sisua nimeksikään. Ehkä niin käy, jos ei koskaan koe olevansa erityisen hyvä missään. Silloin ei osaa tavoitella mitään todellista.

Kertoja ei anna lukijan unohtaa olemassaoloaan, vaan muistuttelee siitä esimerkiksi napakoin kommentein. Monin paikoin tuntuu kuin seuraisi (nukketeatteri)näytelmää. Kertoja vetelee naruista ja hahmot tottelevat.

Tästä juontuu mieleen kysymyksiä ihmisen mahdollisuuksista vaikuttaa elämänsä kulkuun. Minkä verran ihmistä liikuttelevat olosuhteet ja sattumukset ja minkä verran elämäänsä voi rakentaa aivan vapaana? Onko mahdollista ottaa kohtalo niin sanotusti omiin käsiinsä, ja jos niin tekee, mikä on sen hinta?

Entä jos päättää ryhdistäytyä, miten paljon ihmisellä on valinnanvaraa? Mitkä ovat valintojen reunaehdot, ja mitä uuteen suuntaan lähteminen vaatii? Wähän vastauksen perusteella tarvitaan ainakin rahaa, läheisten tukea ja oikeanlaista, ehkä vuosien piinassa kiteytynyttä luonteenlujuutta.

Wähä kirjoittaa liukkaasti luettavaa lausetta, eikä tavoittele erityistä säkenöivyyttä. Oivallukset ihmismielen ja tunne-elämän koukeroista eivät liioin ole aina kovin ainutlaatuisia. Sekä kielen että sisällön ajoittainen laimeus toisaalta alleviivaa sopivasti sitä näköalattomuutta, joka hiukan eri variaatioin vaivaa kirjan jokaista henkilöhahmoa, ainakin jossakin vaiheessa.

Kirjailijan paikoin aika selittelevä ja pohtiva ote tuntui aluksi hiukan vieraalta, mutta vuolaana vyöryvä kerronta imaisi epäröivän lukijan nopeasti mukaansa, eivätkä pienet epäloogisuudetkaan haitanneet menoa. Sujuvasta lukukokemuksesta kuuluu tietysti kiitos myös suomentaja Sanna Manniselle.

Satojen sivujen kautta kuljetetut säikeet onnistutaan ihmeellisesti punomaan yhteen ja pauhun keskeltä siivilöityy perusviesti, joka voisi olla vaikka tällainen: menneisyys elää meissä, ja ihmisillä saattaa olla vain rajallinen mahdollisuus ymmärtää toisiaan, mutta siitä huolimatta huominen on aina olemassa.