Aurinkotyttö

Hämmästyin huomatessani, että Nura Farahin Aavikon tyttäret -esikoisromaanin (2014) ilmestymisestä on kulunut jo niinkin monta vuotta; niin kirkkaana se silloin jäi mieleeni. Aurinkotyttö jatkaa kuvaamalla samaa sukua Somalian paimentolaisalueella.

Aavikon tyttäret -kirjassa päähenkilönä on rohkea ja itsepäinen, paremmasta elämästä haaveileva Khadija. Tässä kirjassa hän on yhdentoista lapsen äiti. Maailmaa katsellaan nyt hänen tyttärensä Shamsun silmin 1970-luvulla. Shamsu on tiedonhaluinen ja päättäväinen tyttö. Äitinsä tavoin hän haaveilee erilaisesta ja paremmasta elämästä.

Perheen ja suvun varassa

Shamsun perhe on suhteellisen varakas ja leirissä arvostetussa asemassa. Isä Keyse on muiden mielestä oikeudenmukainen mies, jonka puhetta kuunnellaan ja ratkaisuja kunnioitetaan. Samoin äiti Khadija on itseoikeutettu naisten johtaja. Tältä pyydetään neuvoja niin käytännön asioissa kuin erilaisissa ristiriitatilanteissa. Khadija myös opettaa naisia pitämään puoliaan ja arvostamaan itseään. Shamsun veli saa opiskella lääkäriksi, mikä on vanhempien mielestä panostus tulevaisuuteen.

Khadija on Keysen toinen vaimo lapsettoman Luulin lisäksi. Khadija ja Luul ovat kasvaneet toinen toisensa parhaiksi ystäviksi ja luotetuiksi tukipilareiksi, mikä ei ole ollenkaan tavallista vaimojen kesken.

Shamsua huvitti aina kun hänen äitinsä kiusoittelivat toisiaan. Heidän naurunsa oli aitoa. Hän oli nähnyt tarpeeksi monia perheitä, joissa vaimot vihasivat toisiaan ja lapset kärsivät. Pahinta oli, kun siskokset kävivät toistensa kimppuun kostaakseen äitinsä puolesta. […] Shamsu ihaili sitä, miten hänen äitinsä aina otti Luulin huomioon. Päätökset he tekivät yhdessä ja isä oli välillä pulassa. ”Kun naiset lyövät päänsä yhteen, ei mies mahda mitään”, Keyse sanoi. (s. 12.)

Vaikka Khadija joutui nuorena vasten tahtoaan naimisiin itseään paljon vanhemman Keysen kanssa, heidän liittonsa on onnistunut ja he kunnioittavat toisiaan.

Madarista kaikilla tulee olla oikeus oppia ja puhua ajatuksistaan ilman pelkoa. Hän ei halua Shamsusta palvelijaa, vaan elämänkumppanin, jonka kanssa jakaa ilot ja surut.

Naisen osa

Shamsu tuntee olevansa monessa asiassa erilainen kuin ystävänsä, jotka haaveilevat miehestä, omasta majasta ja lasten kasvattamisesta. Shamsu haluaa yli kaiken oppia asioita. Hän tuntee kateutta ja katkeruutta siitä, että isä ei suostu päästämään häntä kouluun, kun hänen veljensä pääsevät.

Sinun tehtäväsi on jäädä leiriin ja auttaa äitiäsi. Koulusta ei ole mitään hyötyä eläinten hoitamisessa. Koulu ei tee tytöille hyvää. Ja kaikkein pahinta on ”, Keyse jatkoi, ”että opiskelemisen myötä somalinaisiin kasvaa turmelus. He myyvät sielunsa paholaiselle, ja unohtavat kulttuurinsa. (s. 29.)

Äiti Khadija suree ja tuntee syyllisyyttä Shamsun puolesta, sillä hän muistaa oman nuoruudenaikaisen kaipuunsa muuhun kuin aavikkoelämään. Shamsu opettelee kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan puolittain salaa.

Sanojen mahti on siirtynyt äidiltä tyttärelle vain eri muodossa. Kun Khadija on nuoruudestaan lähtien laulanut runoja itselleen tärkeistä asioista, Shamsu kirjoittaa ajatuksiaan ylös ja tuntee, että kirjoitusvihko kuuntelee häntä. Sen hän kätkee visusti muilta.

Shamsu on iässä, jossa vanhempien on sovittava hänen avioliitostaan. Perinteet ovat tiukassa: tytöillä ei ole puolison valinnassa paljonkaan sananvaltaa, vaan vanhemmat päättävät tytön puolison. Naisen elämän kulku on riippuvainen siitä, millaisen valinnan vanhemmat tekevät. Heille varallisuus ja klaanisukulaisuus ratkaisevat. Sen sijaan, sillä millainen tuleva puoliso on, ei ole merkitystä. Shamsu joutuu raastavaan ristiriitatilanteeseen: uskaltaako hän uhmata vanhempiensa ja varsinkin isänsä tahtoa. Onko hänen uhrattava omat haaveensa ja toiveensa?

Naisten elämä on leirissä hyvin rajoitettua. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pysyä paikallaan, oli elämä minkälaista hyvänsä. Naisten vuoro on aina viimeisenä. 

Sateet tulivat ja menivät, aurinko nousi ja laski. Ja hakatut vaimot paransivat haavojaan painamalla puiden lehdillä turvonneita nilkkojaan ja käsiään. Valittamatta he jatkoivatelämäänsä, paimensivat eläimiä, hakivat polttopuita, hoitivat lapsensa ja valmistivat ruokaa. Ensimmäinen kulhollinen meni aina kuninkaalle, aviomiehelle. Lapset saivat odottaa vuoroaan. Heidän kuului ymmärtää, että kuningas oli ensimmäinen.(s. 53.)

Farah kuvaa romaanissa myös Somalian kaupunki- ja paimentolaiskulttuurin eroa. Ero voi olla toisinaan näennäinenkin: modernimman tuntuinen kaupunkiyhteisö saattaa kätkeä sisäänsä yhtä lailla kahlitsevia ja kaavamaisia asenteita naisen aseman suhteen.

Toivoa naisen aseman ja asenteiden muuttumisesta antavat Shamsun rakastetun, Madarin, ajatukset. Hänestä kaikilla tulee olla oikeus oppia ja puhua ajatuksistaan ilman pelkoa. Hän ei halua Shamsusta palvelijaa, vaan elämänkumppanin, jonka kanssa jakaa ilot ja surut.

Farah jatkaa edellisestä teoksesta tuttua visuaalista ja suorastaan käsin kosketeltavaa kieltä Aurinkotytössä. Vaikka yleensä pidän siitä, että teksti jättää tilaa lukijan omille ajatuksille, tässä romaanissa katkelmallinen ja kohtauksittainen rakenne hieman häiritsee. Varsinkin kirjan loppupuolella jopa suureltakin vaikuttavat asiat jäävät vain muutaman lauseen maininnan varaan.

Lukuilon säästämiseksi en halua kertoa Aurinkotytön juonesta turhan paljon. Jään toiveikkaana odottamaan, että Shamsusta kuullaan vielä – tämän kohtalo jää jopa ahdistusta herättävällä tavalla kesken Aurinkotytössä. Kuten rohkaisuksi Khadija laulaa tyttärelleen: ”Muista vastoinkäymiset eivät ole ikuisia / ne kulkevat ohitse kuin tuuli / tekevät meidät vahvemmiksi / muistuttavat meitä kaiken keskellä / nauttimaan ilosta pitämään sitä aarteena / Vastoinkäymiset eivät ole ikuisia / ne kulkevat ohitse kuin tuuli.” (s. 253.)