Nimeni on rakkaus – rakkausnäytelmä

Dramaturgian opiskelija ja näytelmäkirjailija Okko Leon (s. 1971) esikoisdraama, poliittinen murhenäytelmä Kenttä (kantaesitys TeaKissa 13.4.2006) puntaroi beckettiläisellä otteella ja kahden tukityöllistetyn kentänhoitajan silmin nyky-yhteiskunnan lainalaisuuksia. Näytelmän teemana oli sivullisuus, jonka perimmäiseen nurkkaan byrokratia oli viivaa vetävät työpudokkaat ahdistanut. Seuraava teos ei tee poikkeusta linjaan, vaan aihe syvenee entisestään. Tällä kertaa kirjailija heittäytyy ikiaikaiseksi runonlaulajaksi uudella rakkausnäytelmällään Nimeni on rakkaus.

Nimeni on rakkaus on piskuisiin kansiin liimattu ennakkoluuloton ehdotus uudeksi suomalaisen nykydraaman prototyypiksi. Näytelmä jakaa lukijansa varmasti tyrmääjiin ja tykkääjiin, sillä se vaatii paneutumista. Tekstin tarttumapinnat ovat harvassa, ja kun niitä luulee löytävänsä, ne pakenevat kohta silmien ulottumattomiin. Näytelmä on epädraama, jota voi yhtä hyvin luonnehtia proosarunokokoelmaksi tai säkeillä ryyditetyksi proosaksi. Tästä pitävät huolen teoksen itseään kommentoiva episodimainen rakenne ja lyyriset kohtaukset. Epälineaarisuus ja antiikin runous elävät näytelmässä sulassa sovussa.

Kokeileva on myös itse aiheen käsittelytapa. Surrealistisella logiikalla Leo johdattaa lukijansa yleisen maailman ja roolihenkilöiden sisäisten todellisuuksien väliseen dialogiin, joiden leikkauspinnassa teoksen tapahtumia käydään läpi. Efekti on melkoinen. Yleinen taso raportoi toiminnan suuntaa ja korostaa epätäsmällisiä paikkoja ja määrittelemättömiä henkilöhahmoja. Sisäinen taas kuvaa pikkutarkasti toimijoiden sielussa tapahtuvia kipeitä liikkeitä. Tällä tasolla näytelmä voimakkaimmin operoi. Ani harvoin pintaan purskahtavat repliikit kantavat viestiä todellisen ihmisen hetkittäisestä läsnäolosta. Näyttää aivan siltä kuin Nimeni on rakkaus olisi Nimeni on rakkaus -nimisen näytelmän sisäinen struktuuri.

Tutkimusmatka rakkauteen

Nimeni on rakkaus on ajankohtainen nykykulttuuria peilaava teksti. Joku voisi kutsua näytelmää sinkkudraamaksi, niin juonikkaasti se kuvaa läheisyyttä janoavien ihmisten tunnemaisemaa. Tekstissä käytetyt raamatulliset aiheet tekevät näytelmästä nykyaikaisen moraliteetin, jossa voittajien ja häviäjien osat jäävät kuitenkin selvittämättä. Vaakakuppi voi hetkessä kääntyä toisen eduksi.

”Kahvila on mikä tahansa kahvila missä tahansa kaupungissa tai missä tahansa maassa. Naisen ohitse kulkee keitä tahansa miehiä ja keitä tahansa naisia. Tässä kahvilassa, tässä kaupungissa ja tässä maassa nainen rakastuu välttämättä mieheen ja mies rakastuu välttämättä naiseen. Erityinen yleisyydessä.”

Näytelmän edetessä yleinen maailma alkaa yhä enemmän tehdä tilaa sisäisen maailman vaatimuksille. Perspektiivien etääntyessä toisistaan näyttämölle astuu teoksen ainoa erityinen, rakkaus. Rakkaus on viiva, jonka alle kaikki teoksen tapahtumat sijoittuvat. Rakkaus on suodatin, jonka läpi erilaiset motiivit siivilöityvät. Rakkaus on tahdon instrumentti. Näytelmä käsittelee naisen ja miehen välistä rakkautta, jossa tunteet eivät koskaan kohtaa. Sivullisuus suhteessa toiseen ihmiseen korostuu. Roolihenkilöt kehittyvät näin persoonattomiksi vaeltajiksi, jotka määrittelevät rakkauden tilanteeseen sopivan henkilökohtaisen tarpeen pohjalta. Rakkaudesta putkahtavat esiin ehdollistaminen ja hyväksikäyttö, jotka nousevat näytelmän keskiöön.

Rakkauteen paneudutaan kohtaus kohtaukselta aina syvemmin. Jokainen episodi pohtii käsitettä piirun verran uudesta näkökulmasta ja esittelee rakkauteen kuuluvan uuden osatekijän. Merkityssuhteiden kenttä levittäytyy tunteiden syövereihin niin tiiviisti, että paikoin teos sotkeutuu liiaksi sentimentaaliseen ihmissuhdemössöön. Tämä on myrkkyä tekstille. Näytelmän ehdottomaksi ansioksi on kuitenkin laskettava Leon mestarillinen tapa sijoittaa teokseen kaikkinäkevä kertoja, joka kykenee kuvaamaan tapahtumia sukupuolettoman tarkkailijan näkökulmasta. Kaiken kaikkiaan näytelmästä huokuu pitkällisen kirjoittamisen ja tajunnanvirran liitto.

Näytelmän loppupuolella raamatullisuus korostuu. Erityisesti Laulujen laulusta muokattu kohtaus vaikuttaa paimenkirjeeltä yksiavioisuuden puolesta. Samalla kohtaus esittelee irvokkaalla tavalla naisen identiteetin täydellistymisen miehen persoonan kautta. Jerusalemin tytärten jyskyttäessä ovia naisen on tehtävä pikainen valinta, sillä muitakin ottajia näyttää olevan. Arki tulee salakavalasti esiin ”huoneessa, jossa on valkoisia viivoja ylhäältä alas harmaalla pohjalla”. Tätä tapahtuu kaikille. Mahtaa Salomonia valvottaa, kun taas kohta erotaan.

Ei mikään kassamagneetti

Näytelmään tarttuessani aloin välittömästi pohtia sen esitystulkinnallista muotoa. Nimeni on rakkaudesta on moneksi. Ensimmäisen lukukerran jälkeen mieleeni tuli kuunnelma ja mediateos. Toisella kerralla pohdin, miten teos voisi soveltua tanssiteoksen, installaation tai jopa perinteisen taidenäyttelyn pohjaksi. Ennen kaikkea näytelmä on aihio, joka tarjoaa tulkinnallisia vapauksia niin lukijalle kuin tulevalle työryhmälleen (kantaesitys TeaKissa 28.1. ja 2.2.2008). Selvää on kuitenkin, että teokseen mieltyneet joutuvat vielä pitkään odottamaan, kunnes se lipuu maakuntateattereiden esityslavoille. Haastava muoto ei ole omiaan tekemään näytelmästä kassamagneettia, vaikka juuri tällainen teos voisi virkistämään ainakin puolta Suomen harmaista teatteritaloista.