Teoria kaikkein pienimmistä

Olli Heikkonen ilmaisee operatiivisen liikkumatilansa heti uuden teoksensa ensimmäisellä sivulla. Kun nykyhetkessä askeltava kurki polkaisee suosta muinaisen Yoldiameren kaasua, aikajänteeksi muodostuu reilut 10 000 vuotta. Tämähän on runoilijoille ja etenkin Heikkosen kaltaisille runoilijoille tyypillistä.

Ajan ja paikan kerrostumat ulottuvat syvälle ja kauas kirjoitetun tiedon taakse, eikä paikka ole pelkkä nimi tai se, mikä silmälle välittömästi näkyy. Laaja ajallis-paikallinen perspektiivi ilmenee myös Heikkosen kirjojen otsikoissa, kuten esikoisteos Jakutian aurinko (2000) ja puheena olevaa edeltävä Jäätikön ääri (2007) osoittavat.

Heikkosen neljäs kirja on nimeltään Teoria kaikkein pienimmistä. Mihin nimi viittaa? Onko kenties kyse säikeistä tai säkeistä, aineen tai kielen olemuksen tarkkailusta ja pilkkomisesta? Aavistus saa tukea Heikkosen kiinnostuksen kohteista. Kyse on jaottelusta, erilaisista periaatteista jakaa ja luokitella, ymmärtää käsillä olevia asioita ja kokonaisuuksia jakamalla ne pienempiin osiin. Aineen olomuodot: kiinteä, neste ja kaasu ovat tavan takaa esillä, samoin peruselementit maa, ilma, tuli ja vesi. Aika jakaantuu toisin. Sen osasia ovat tunnit ja vuodet, ja sitä mitataan kelloin ja kalenterein.

Kyse on jaottelusta, erilaisista periaatteista jakaa ja luokitella, ymmärtää käsillä olevia asioita ja kokonaisuuksia jakamalla ne pienempiin osiin.

Kirjaimellinen selitys annetaan pian kirjan alussa, kohdassa jossa näkyviin tulee pyhä Bartolomeus, opetuslapsi, jonka todenperäisyydestä tai edes nimestä ei ole täyttä yksimielistä varmuutta. Heikkonen kirjoittaa: ”On teoria kaikkein pienimmistä, hän puhelee toukille ja juotikkaille, että minussa te saatte äänen.” Tämä on eräänlainen Gary Snyderin hengessä piirretty runoilijan omakuva ja credo.

Tutut erisnimet yhtäällä ja oudot poikkeamat toisaalla opastavat hämmennyksen tilaan joutunutta lukijaa. Berliini nimetään, samoin kuin aiemmasta tuotannosta tutut Praha ja Kaarlensilta. Eksoottisemmasta ympäristöstä vastaa fiktiivinen Moulinsartin linna. Tuhatkauno ja Castafiore tulevat mainituiksi, kuten myös toisesta sarjakuvasta tuttu piski, Lucky Luken uskollinen ystävä, varjoaankin tyhmemmäksi haukuttu. Senkin identiteettiä tosin epäillään: ”oliko sen nimi edes Ran-Tan-Plan”? Toisaalla erään toisen koirarodun nimi kirjoitetaan ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi auki: B-E-A-G-L-E.

Kuten sanottu, runoilija Heikkonen pilkkoo mielellään kieltä. Häntä viehättävät Fräulein A. ja korkea C. Kaukaa menneestä kaivetaan esiin Hämeenlinnan Tarmon legendaarinen ykkösketju Ka-Ku-Ti. Entä sanoinko jo, että Heikkonen rakastaa b-kirjaimella alkavia sanoja? Aiemmin mainittujen lisäksi kirjassa esiintyvät ainakin erisnimet Becherovka, Beethoven ja Bysantti, mutta myös sanat biodiversiteetti ja böömiläinen, sekä kylmän tunnetta kuvaava ilmaus brrr. Onneksi kielellä voi herkutella lämpimikseen: ”Duubi, duubi, poika taluttaa puhuvaa koiraa nimeltä Snoopy” ja ”Yyh, yyh, kyyhky nyyhkii tunturilla”. Tai mitä muuta kuin äänteiden lempeää leikkiä ilmaisee sana poropyree?

Nämä ovat kirjan nimen johdattamana syntyneitä havaintoja; ne pistävät lukijan silmään ja korvaan. Maan matosten lisäksi runoilija vahtii ja vaalii kielen monimuotoisuutta, sen rakenteita ja rakennuspalikoita unohtamatta.

Kirjoittamisen ja lukemisen aktit

Teoria kaikkein pienimmistä on teoksena huomattavan suppea, vain 34 proosaksi ladottua runoa yhteensä 42 sivulle asemoituna, mutta se ehtii toki ilmaista asiansa. Se mitä sanotaan, on se miten se sanotaan, kirjoittamisen ja lukemisen vuoroittainen akti.

Heikkonen käsitteli aihetta esseekokoelmassa Poetiikkaa III (2014): ”Parhaimmillaan runon kirjoittaminen on matka tietoisuuden ulkopuolelle”, hän kirjoittaa. ”Rytmi on hyvä johdattelija, koska se vie perusaistimuksen äärelle. Ruumiinkokemus ruokkii alitajuntaa, joka tuottaa kuvia, joita kirjoittajan mieli ei ehdi tulkitsemaan.”

Heikkonen sanoo ajattelevansa runoutta nimenomaan ”puheena”. Esseistin mukaan ”teos toteutuu puheena silloin, kun se puhutaan”, eli tämä on puheen ”merkitys” sekä kirjoitus- että lukuprosessissa. Ajatus lienee, että kirjoittaja ”puhuu” runonsa lukijalle, ja lukija ”puhuu” sen jälleen itselleen. Kyse on siis sisäluvusta, ei ääneenluvusta. Heikkonen tähdentääkin, ettei hän tarkoita ”puheella” runon performatiivisia eleitä kuten lausuntaesityksiä tai lukutilaisuuksia, vaan ”sitä auditiivista värähtelyä ja resonointia, jonka runon kokeminen, ’eläminen’, saa aikaan sekä kirjoittajassa että lukijassa.”

Hmmm. Heikkosen käsityksiä runon vaikutusmekanismeista on vaikea todistaa, mutta paha niihin on sanoa vastaankaan, koska siinä tulisi mitätöityä kokonainen ”itämainen” traditio, se jonka kantajia lännessä ovat muun muassa Naropa-instituutin piirissä vaikuttavat runoilijat Yhdysvalloissa ja runoilija-kustantaja J. K. Ihalainen Nokian Siuronkoskella. Toisaalta hiukan ihmetyttää Heikkosen tapa vähätellä runon ääneen esittämistä. Vai olisiko kyse siitä, ettei runon ääneen lukeminen automaattisesti takaa runon ”toteutumista”?

Sisällön ja välineen rajapinnat

Puhetta Heikkosen kokoelmassa joka tapauksessa riittää. Se pulisee ja pulputtaa, ja tuottaa sarjan erilaisille kuulijoille osoitettuja monologeja. Erilaisille sikäli, että vaikka useimmiten kuulija on sama kuin lukija, toisinaan puhuteltu on ”rakas naapuri” tai joku muu lukijasta poikkeava joskin nimeämätön vastaanottaja.

Mitä muuta kuin äänteiden lempeää leikkiä ilmaisee sana poropyree?

Aina ei ole kyse myöskään suusanallisesta puheesta, vaan toisinaan tekstin muoto viittaa kirjalliseen viestintään. Osa runoista voisi olla päiväkirjan sivuja tai ennemminkin kirjeitä tai kirjeiden luonnoksia. Kaksi tekstiä jopa alkaa kirjemuotoon viittaavalla avauksella: omalle rivilleen kirjoitetut sanat ”Morjens” ja ”Tervehdys” sitä paitsi rikkovat teoksen muuten yhtenäisen typografian. Eikä tässä kaikki, sillä myös sanat ”meili” ja ”faksi” mainitaan. Liikutaan siis koko ajan mielenkiintoisesti tekstin ja puheen, sisällön ja välineen rajapinnoilla.

Heikkonen on käyttänyt proosarunon muotoa ennenkin, tässä kokoelmassa se on ainoa keino. Tyypillistä on liikkeelle lähtö jostain teemasta, jonka pohjalta seuraa improvisaatio. Jatkuva virketason hyppely aiheesta toiseen ei ole Heikkosen juttu, vaikka senkin hän osaa ikään kuin muille taitonsa näyttääkseen. Muuan teksti alkaa: ”Mikäs täällä on tepastellessa lepikon laidassa. Lehdet läpättävät, niissä kirmaavat puutiaislaumat, ylös alas heiluvat leukojen pihdit. Veren perintö, säveltämisen taide, zäääsch, ei jätä rauhaan.”

Voiko sen enää paremmin ilmaista, runon keinot yleensä ja erityisesti, sekä metatason esityksen niistä. Korkea ja matala suunsoitto ja sointi. Keksimisen ja kirjoituksen taide, kaikki se zäääsch.