Kirjoituskokoelmassaan Maltillinen hutu ja muita kertomuksia kulttuurien kohtaamisesta Turun yliopiston kirjallisuuden lehtori ja tietokirjailija Olli Löytty käsittelee sitä katsetta, jonka valkoinen suomalainen mies kohdistaa Afrikasta tuleviin muukalaisiin. Tutkijan terävyydellä hän kuorii kerros kerrokselta korrektiuden verhot tuon katseen yltä ja tuo taitavasti esille auttamattoman sokeuden toisten kulttuurien ja niiden taustojen edessä.

Löytty lähtee etsimään vastausta kysymykseen: ”mitkä oikein kohtaavat, kun kulttuurit kohtaavat?” Vastausta hakiessaan hän katsoo valkoista miestä niin valkoisena afrikkalaisena, isänä Afrikassa, Tarzanina, turistina, lähetystyöntekijänä kuin ihmisenä katsomassa maahanmuuttajaa. Niin kuin tutkijan kuuluukin, Löytty kyseenalaistaa rohkeasti vallitsevat ajatusmallit, kysyy paljon, pohtii enemmän ja vastaa vähään.

Etnisistä eroista puhuttaessa yleistysten ja yksinkertaistusten teko on helppoa. Löytty varoo syyllistymästä tähän virheeseen, josta itse muita varoittaa. Hän painottaa pohdintaa selkeiden vastausten sijaan. Tässä suhteessa hänen teoksensa asettuu myös vastapuheenvuoroksi Afrikan ongelmiin ratkaisuja tarjoavalle tekniikan tohtori Eero Paloheimon kirjalle Tämä on Afrikka (WSOY 2007).

Löytyn paljastavan pohdinnan kohteeksi joutuvat niin ajatukset afrikkalaisten kulttuurien värikkyydestä, aidosta afrikkalaisuudesta kuin väitteet Suomesta perinteisesti yksikulttuurisena maana. Kulttuurien suhteista kertovat piirakkakuviot hän toteaa kestämättömiksi, ja isänmaanrakkaus on hänelle ennen kaikkea eettinen ongelma. Kuin ohimennen hän tiputtaa puhtoisuuden esiripun suomalaisen lähetystyön yltä ja paljastaa eurooppalaisen imperialistisen ajattelun ytimen Sven Linqvistia lainaten: Tappakaa ne saatanat (Pequod 1996).

Suvaitsevaisuudesta sietämiseen

Kaiken kaikkiaan Löytyn esille nostamat kysymykset ovat niin kiusallisen epämukavia, että ne pysäyttävät lukijansa. Monikulttuurisuuden osalta hän tivaa, miten suomalaisuus näkyy monikulttuurisuudessa ja monikulttuurisuus suomalaisuudessa. Näiden kysymysten innoittama pohdinta suomalaisten suhteesta monikulttuurisuuteen on teoksen painavin keskustelunavaus.

Kylmää kyytiä hänen käsittelyssään saavat sekä monikulttuurisuuden kiihkosilmäiset vastustajat että sen ylistäjät. Löytty korostaa, että muukalaispelossa on paljon enemmän pelättävää kuin muukalaisissa. Samalla hän varoittaa, että kulttuurista puhumalla rasistisista ajatuksista voidaan saada hyvin salonkikelpoisia.

Löytyn mukaan todellinen patriootti uskoo muukalaisvihan sijaan kotiseuturakkauteen ja vieraanvaraisuuteen. Tällainen patriootti ei ole omistushaluinen. Sen sijaan hän rakastaa kotimaataan ja uskoo sen ihmisiin ja kulttuuriin ilman sinivalkoista uhoa.

Löytty paljastaa myös kiusallisen osuvasti monikulttuurisuuden autuaallisuutta ylistävien saarnojen tyhjyyden. Lopulta niin maahanmuuttajat kuin täällä jo pitempään asuneet ovat hyvin heterogeenisiä ryhmiä. Sekä suomalaisten että maahanmuuttajien on tehtävä töitä itsensä kanssa, jotta he kotoutuvat uuteen tai muuttuvaan kotimaahansa.

Löytty olisi valmis korvaamaan suvaitsevaisuuden ylistämisen pragmaattisemmalla toisten sietämisen korostamisella. Toisten sietämisen ei pitäisi olla meille uusi asia, sillä Löytyn Suomi on ollut jo vuosisatoja monikulttuurinen yhteisö. Käytännössä lisääntyvä maahanmuutto ja kulttuurikirjo ei siis olisi suuri muutos, jos vain nostaisimme silmiltämme keinotekoisesti rakennetun kansallisen yhtenäiskulttuurimyytin siteen.

Afrikka-sokeuden näkymiä

Suomen monikulttuurisuuden rinnalla kokoelman toinen keskeinen teema on Afrikka-stereotypioiden kyseenalaistaminen. Ambomaa-mielikuvista väitöskirjansa tehnyt Löytty panee lukijansa miettimään kysymyksiä siitä, miltä tuntuu olla valkoinen afrikkalainen, musta itäsaksalainen Afrikassa, tai miten tulisi suhtautua suomalaisten vaikutukseen ambomaalaisten kulttuuriin.

Löytty murskaa esimerkeillään monta yleistä ennakkoluuloa: valkoinen afrikkalainen missi, afrikkalainen johtamassa maailmaa YK:ssa, matkamuistoteollisuus tuottamassa muistoja vain eurooppalaisille ja ambomaalainen kristitty monia suomalaisia konservatiivisemman kristillisyyden kannattajana. Nämä esimerkit ovat arvokas muistutus siitä, että Afrikka on paljon muutakin kun valtamedian välittämiä kuvia maanosan kurjuudesta tai ajatustemme savanni-idyllejä.

Kokonaiskuvaa Afrikasta Löytty ei kuitenkaan pyri luomaan. Hän keskittyy etsimään maanosan ihmiskirjosta niitä ryhmiä, jotka luovat mahdollisimman suuren särön lukijan stereotyyppisiin Afrikka-käsityksiin. Siinä Löytty onnistuu erinomaisesti.

Lähetyssaarnaajan lapsena Löytty muistuttaa myös suomalaisen lähetystyön hedelmistä ja siten omasta kulttuuri-imperialistisesta menneisyydestämme. Suomalaisten lähetystyön rinnastuminen eurooppalaiseen imperialismin jatkumoon tuppaa karsiutumaan suomalaisen historiankirjoituksen valtavirran ulkopuolelle. Maltillinen hutu huomauttaakin nasevasti siitä, että myös suomalaisilla on muiden eurooppalaisten tavoin kannettavana vastuunsa Afrikan tilanteesta.

Analyysin tanssia muistojen kanssa

Löytty on humanististen tieteiden tutkimustraditioon koulutettu tutkija, ja Maltillinen hutu on kokonaisuutena tämän tutkimustradition kouliman mielen sulavaa ajatusvirtaa. Lukijaa riepotellaan kiivaassa tahdissa aina todellisuuden sosiaalisen rakentumisen analyysistä henkilökohtaisiin muistijälkiin Ambomaalta. Tämä tekee teoksesta kokonaisuudessaan hieman epätasaisen, mutta toisaalta juuri tukijan kliinisen katseen ja intiimien muistojen rinnakkaisuus tuo teokseen kutkuttavaa vaihtelua.

Kirjoituskokoelmasta jää kuitenkin hieman maskuliinisen näkökulman maku, mikä johtuu osittain henkilökohtaisista muisteloista ja osittain suomalaista maahanmuuttajakeskustelua hallitsevasta miehisestä pohjavireestä. Yksi harvoista näkökulmista, joka Löytyltä jää syrjään, on asioiden tarkasteleminen niiden takana olevien sukupuolittuneiden rakenteiden valossa. Miksi esimerkiksi maahanmuuttaja-sanasta tulee niin monelle mieleen ensimmäisenä juuri miespuolinen henkilö? Muuten vahvassa kokonaisuudessa, ja Löytyn osuvan itsekritiikin varmentamana, tämä ei kuitenkaan nouse häiritsevästi esille.

Kunnon humanistitutkijan tavoin Löytty karsastaa ehdotonta jakoa oikeaan ja väärään. Absoluuttisten vastausten sijaan Löytylle on tärkeämpää nähdä mustan ja valkoisen väliin jäävien ajatusten koko kirjo. Tämä on pamflettina, kiistakirjoituksena, julkaistulle teokselle kenties yllättävää. Teoksen päätteeksi Löytty solmii taitavasti yhteen vapaasti liidelleet ajatuksensa ja asettaa pamflettinsa maltillisuuden ja heikkouskoisuuden puolustuspuheeksi fundamentalistien maailmassa.

Dela artikeln: