Pidä puheeni tallessa aina

Venäläinen Osip Mandelstam (1891–1938) ei ollut runoilijana helpoimmasta päästä. Hänen runokielensä oli erityisen tiheää, anekdoottien ja alluusioiden kyllästämää, vieläpä historiallisesti ladattua. Syksyllä 2025 ilmestynyt Pidä puheeni tallessa aina asettaa Mandelstamin suomalaisten lukijoiden eteen tuoreena, kokonaisena ja elinvoimaisena.

Jokainen uusi Mandelstam-suomennos on tapaus ja kulttuuriteko. Jykevä suomennos on veteraanikääntäjä ja runoilija Marja-Leena Mikkolan (s. 1939) tekemä. Mikkola on kirjoittanut kokoelmaan laajan, esseistisen esipuheen sekä jälkisanat, jotka täydentävät uutuusteoksen kattavaksi hakuteokseksi.

Suomennoksessa on mukana sekä varhaisempaa Mandelstamia että myöhempien vuosien tuotantoa, viimeisenä Voronežin-kauden runoja, jotka runoilija sommitteli kolkossa karkotuspaikassaan. Näissä runoissa esiintyy runoilija, jotka jo aavistaa kohtalonsa: hän ei enää elä kauan, ja mieli on jo järkkynyt monenlaisten ahdistusten vuoksi. Mandelstam oli joutunut valtaapitävien hampaisiin kiellettynä kirjailijana, joka ei kavahtanut vastustaa bolševikkien kirjallisia linjauksia.

Pidä puheeni tallessa aina -nimeke viittaa runoilijan vaimoon Nadežda Mandelstamiin (1899–1980), joka säilytti miehensä hengentuotteita vankilatuomion uhalla vuosikymmeniä ja teki tästä myöhemmin kuuluisia elämäkertateoksia.

Oman kansansa ääni

Kokoelman kokonaisvaltaisuus on ansiokasta. Mikkola säilyttää Mandelstamin karhean kielen ja äkilliset siirtymät ajasta ja paikasta toiseen. Runoilija tulee hengentuotteissaan näkyväksi historiallisena hahmona, venäläisenä ajattelijana ja oman kansansa äänenä.

Osip Mandelstamin runoutta on suomennettu verraten vähän. Juuri Mikkolan aiempi suomennosvalikoima Kivitauluoodi (1997) on ollut tärkein teos Mandelstamin runoudesta kiinnostuneille. Kivitauluoodin runot sisältyvät uutuuskokoelmaankin. Kun edellisessä valikoimassa Mandelstam esiintyi lähinnä esteettisenä ja klassisena runoilijana, uusi teos sisältää paljon runoja muiltakin ajanjaksoilta. Näin uutuuskokoelma laajentaa Mandelstamin runoilijakuvaa moderniin suuntaan.

Mandelstam muuttui uransa aikana oman aikansa kulttuurikriitikosta eksistentialistiksi, joka näki selvästi Neuvostoliiton poliittisen draaman taakse. Tyylillisesti nuori Mandelstam edusti akmeismia, joka syntyi vastalauseena 1800-luvun loppupuolen symbolismille.

Joulukuussa 1912 nuoret runoilijat Nikolai Gumiljov, Anna Ahmatova, Sergei Gorodetski ja Osip Mandelstam olivat koolla Pietarin Kulkukoira-kapakassa ja sommittelivat akmeistien manifestin. Apollon-lehdessä julkaistu akmeistien kirjallinen ohjelma korosti runouden konkreettisuutta, esineellisyyttä ja tämänpuoleisuutta. Viimeksi mainittu oli selvä viesti symbolisteille, joille tuonpuoleisuus oli tärkeä kuvauskohde. Siihen, oliko kuoleman jälkeen tarjolla persoonallista tuonpuoleisuutta, Mandelstamilla ja muilla akmeisteilla oli vastaus: eipä välttämättä ollutkaan, ainakaan siten kuin ortodoksinen kirkko oli opettanut vuosisatoja.

Kuten Marja-Leena Mikkola toteaa esipuheessaan, akmeistit korostivat kirjallisissa valinnoissaan sitä, ettei tuonpuoleisuudesta ja ”korkeammasta todellisuudesta” saanut koskaan puhua. Tämä vaikeneminen ei tarkoittanut varsinaisesti transsendenssin kieltämistä, vaan sanomattoman jättämistä nimettömäksi.

Ei tarvitse puhua sanaakaan,

mitään ei pidä opettaa.

Sielu, tumma ja eläimellinen,

miten kaunis se on, miten surullinen:

ei se halua oppia sanaakaan,

ei pysty lainkaan puhumaan,

se ui kuin delfiinin poikanen

yli maailman tumman syvyyden.

(1909; s. 79)

Toisin kuin Anna Ahmatova, Mandelstam ilmeisesti nautti runojensa esittämisestä yleisön edessä. Hän esiintyi säännöllisesti Kulkukoirassa ja luki hengentuotteitaan pää kenossa laulavalla tyylillä ja voimakkaalla äänellä. Hän oli köyhä kuin kirkonrotta, vippaili juhlavan näyttävästi ja innokkaasti rahaa sieltä täältä ja väitteli hengenheimolaistensa kanssa taiteesta, historiasta ja politiikasta. Se oli kivaa ajanvietettä bolševikkien valtaannousuun saakka.

Kirjalliset kokeilut

Mandelstamin esikoiskokoelma Kivi ilmestyi vuonna 1913. 22-vuotias runoilija ravisteli maanläheisellä kielellään aikalaisiaan hereille symbolismin unesta. Runot tarttuivat tämänpuoliseen niin kouriintuntuvasti, että kollegat alkoivat tosissaan pohtia modernin ilmaisun mahdollisuuksia. Kaiken päälle Mandelstam oli jo tuolloin perehtynyt antiikin lähteisiin ja valoi avantgardistiset runonsa vuosituhantiselle perustalle. Häntä ei käynyt ohittaminen, vaikka hän kirjoitti perinnettä vastaan.

Esikoiskokoelman ydinteema oli rakentaa jotain tyhjyyden vastapainoksi. Kun runopuhuja katsoi ylös kohti taivasta, hän näki niin paljon tyhjyyttä, että heikotti. Mandelstam rakensi runoissaan goottilaiseen tyyliin katedraalin, joka Notre-Damen tavoin täytti tyhjyyden kestävällä taiteella ja kulttuurilla, sekä kellotornin, joka osoitti kohti tyhjää taivasta ja avaruuden tylsiä tähtiä.

Vihaan yksitoikkoisten

tähtien valoa.

Nuolensuippo torni –

       houreeni –

tervetuloa!

Kivi, muutu pitsiksi,

seittilangaksi,

taivaan tyhjään rintaan

        pistä

ohut neulasi.

(1912; s. 83)

Tekikö Mandelstam tämän tietoisena siitä, että oikeastaan koko Euroopassa koettiin samaan aikaan kirjallisten kokeilujen aikaa ja viriteltiin samanlaisia projekteja? Venäjällä virisi nopeasti taistelu kirjallisesta elintilasta. Symbolistit (Aleksandr Blok, Vjatšeslav Ivanov, Andrei Belyi) asettuivat vastarintaan uudella tavalla kirjoittavien akmeistien (Gumiljov, Ahmatova, Mandelstam) ja futuristien (Vladimir Majakovski, Velimir Hlebnikov) kanssa.

Mandelstam oivalsi nopeasti, ettei runoudessa ollut viime kädessä kyse kansallisista rajoista, historiallisista ajoista tai kielimuureista. Kaikki rajat olivat keinotekoisia ja mahdollisia ylittää. Kaikki runoilijat käyttivät samoja sanoja, puhuivat samoista asioista ja jopa kopioivat toistensa teemoja. Se ei ollut rikos vaan rikkaus. Mandelstam keskittyi muistamaan omien ajatustensa ensimmäiset lähteet ja painottamaan sanojen alkuperäisiä merkityksiä. Niillähän on tapana muuttua ja liudentua vuosisatojen myötä.

Näin ollen Mandelstam avasi sylinsä auki kohti Eurooppaa ja imi sieltä vaikutteita jopa niinä aikoina, kun neuvostoliittolaiset päättivät eristäytyä muista kansoista. Hän vieraili mielellään Krimillä, joka oli kuin parveke kohti Välimerta, tarunhohtoisten kulttuurien kohtaamispaikka. Krimin Koktebelissa Mandelstam kirjoitti joitakin kauneimmista runoistaan, kuten runon unettomuudesta ja Homeroksesta:

Merta ja Homerosta rakkaus liikuttaa.

Ketä siis kuuntelisin? Homeros vaikenee,

ja meri, mustana ja kaunopuheisena,

jylisten pielustani lähenee.

(1915; s. 97)

Veljellinen Eurooppa

Läheinen suhde Eurooppaan kasvoi keskeisimmäksi Osip Mandelstamia ja Marina Tsvetajevaa (1892–1941) yhdistäneeksi tekijäksi. He tapasivat jo 1910-luvulla ollessaan nuoria runoilijoita ja alkoivat molemmat puhua runoissaan lämpimästi eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä. Tässä he uivat aikansa valtavirtoja vastaan. Nämä painotukset eivät hävinneet kummaltakaan, vaikka Saksa julisti elokuussa 1914 sodan Venäjälle.

Mandelstam koetteli rohkeissa runoissaan kansallisia rajoja samaan aikaan, kun muut vahvistivat niitä. Tsvetajeva käytti runoissaan jopa saksan kieltä korostaakseen itselleen läheistä kulttuuria. Puheet ”veljellisestä Euroopasta” eivät jättäneet ketään kylmäksi. Kiukkuiset nationalistit purivat hammasta ja laukoivat ärräpäitä.

Sodan muututtua venäläisille mitä hirveimmäksi onnettomuudeksi, jossa sotilaita ja siviilejä kuoli kuin kärpäsiä, Mandelstam pakeni lopulta Krimille. Siellä hän luonnosteli runon ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta”. Kuten Mikkola toteaa esipuheessaan, tuo runo oli ”kuin loitsu läntisen kulttuurijatkumon puolesta”. Vaikka Mandelstam puhui nykyhetken tunnelmista Venäjällä ja Neuvostoliitossa, hän käytti runoissaan mielellään antiikin myyttisiä henkilöhahmoja. Syklisen historian kuvaaja oli vakuuttunut asioiden ja tilanteiden toisteisuudesta.

Vallankumouksen jälkeen Tsvetajeva lähti Eurooppaan ja Mandelstam läheni enemmän Anna Ahmatovan kanssa. Tämä oli runoilijan henkisenä tutkaparina koko kuohuvan 1920- ja 1930-luvun. Mandelstamille Ahmatova oli ennen kaikkea näkijätär, kuin muinaisuudesta noussut Kassandra, jolle hän omisti samannimisen runon:

Kassandra, kyyhkynen, vaikerrat,

kysyt miksi sata vuotta sitten

nousikaan Puškinin aurinko,

joka säteili meille kaikille.

Tässä Nevan hullussa kaupungissa,

jossakin skyyttien juhlassa,

keskellä rietasta melua repäistään

tuo huivi kauniista päästäsi…

(1917; s. 109)

Kirjailijavainon kohteeksi

Nadežda Hazinan kanssa avioiduttuaan Mandelstam vietti aikaa eri puolilla Venäjää ja todisti samalla suuria sisäpoliittisia prosesseja. Loistavia runoja syntyi hankalissa oloissa liukuhihnalta. Mandelstamit asuivat milloin missäkin ja tekivät rahapulassa monenlaisia tilapäistöitä, muun muassa käännöksiä ja lehtijuttuja.

Mikkolan mukaan Mandelstamin kirjailijaelämä notkahti peruuttamattomasti huonompaan suuntaan vuonna 1929, kun Proletariaattikirjailijaliitto RAPP kääntyi raikuvasti häntä vastaan. Mandelstam julistettiin epäkirjailijaksi, jonka teoksia kenenkään ei kannattaisi lukea. Varsin vähän lohdutti se, että moni muukin kirjailija koki saman kohtalon Mandelstamin vanavedessä, muun muassa Ahmatova.

Jälkikäteen saatettiin huomata, että neuvostokirjallisuuden varhainen avantgarde tuli kitketyksi rikkaruohon lailla. Modernista ilmaisustaan huolimatta Mandelstam ja Ahmatova leimattiin ilkeästi poroporvallisiksi ja patavanhoillisiksi runoilijoiksi, jotka kannattivat pohjimmiltaan kapitalistista kulttuuria. Tahallinen valehtelu vahvisti väärinymmärrystä vuosikymmenet. Kun sitä toitotettiin Neuvostoliiton lehdissä tarpeeksi kauan, se muuttui viralliseksi totuudeksi.

Stalinin Neuvostoliitossa Mandelstamin kohtalon sinetöi lopulta kuuluisa pilkkaruno valtionpäämiehestä. Mandelstamit karkotettiin Voronežiin, jossa he asuivat vuosia huonoissa oloissa. Runosuoni sykki karkotuksessakin:

Kirottu sauma, naurettava hanke

erotti meidät. Mutta koeta ymmärtää –

nyt pitää elää bolshevoituen

ja kuoleman edessä kaunistuen,

pitää pysyä mukana ja yhä leikkiä

ihmisten kanssa.

(1935; s. 185)

Makaaberi runo heijasti Mandelstamin itsetietoisuutta lähestyvästä tuhosta. Runon puhuja asettui ironiseen asentoon valtaapitäviä nähden, kuin kaikessa olisi ollut kyse elämän ja kuoleman leikistä. Samalla hän puhui miljoonien Gulagiin tuomittujen äänellä.

Runoilijan ruumiillinen ja henkinen terveys kärsivät tavattomasti kidutuksista ja muista koettelemuksista, joita Stalin määräsi hänen osakseen. Välillä Mandelstam päästettiin vapaaksi ja vangittiin uudelleen. Hän aloitti matkan viimeiseen karkotuspaikkaansa Venäjän Kaukoitään, jossa hän sitten menehtyi 1938.

Nadežda Mandelstam vaali miehensä muistoa ja suojeli tämän runotuotantoa vuosikymmeniä. Vaimon kirjoittama loistava runoilijaelämäkerta Vospominaniâ (suom. Ihmisen toivo) ilmestyi 1970. Se piirsi kauniin koskettavan kuvan intellektuellista, joka ei kumartanut kuvia edes vainottuna, sekä valtiosta, jossa mikään ei tuntunut olevan niin halpaa kuin neuvostokansalaisen henki ja kunnon tulevaisuus.

Haastava suomennostyö

Marja-Leena Mikkola on paneutunut suomennostyöhönsä intensiteetillä, jota harvoin näkee. Lukuisat vierailut Venäjälle ovat tehneet runoilijasta miljöineen läheisiä. Jälkisanoissaan Mikkola sanoo venäläisen hopea-ajan runouden olevan suomentajalle erityisen vaikeaa siksi, että runous on yhtaikaa klassista ja modernia. Hän on suomentanut joitakin runoja verraten nopeasti, toisia taas kuukausia.

On mielenkiintoista seurata, miten Mikkola hahmottaa ja tulkitsee pitkässä esipuheessaan Mandelstamin runoutta vuosikymmenten aikana. Mandelstam kirjoitti ensin runoja, jotka olivat klassisen pidättyviä, rakenteeltaan harmonisia ja mitallisia, metriikaltaan tarkkoja. Modernismi vaikutti Mandelstamilla metriikkaan ja mittaan, joka muuttui vapaaksi. Mikkola erottaa runoilijan myöhäisemmissäkin sarjoissa sisäisen poljennon, jota hän on yrittänyt parhaansa mukaan jäljentää suomennoksiin. Tässä hän on minusta onnistunut hyvin, ellei jopa kiitettävästi.

Eräs vaikeimmista suomen kielelle käännettävistä oli toista maailmansotaa enteilevä proosaruno ”Ja taivas on raskaana tulevasta” (1924). Mikkola kamppaili sen kanssa pitkään ja koetti tuloksetta löytää kunnollisia tulkintoja venäläisiltä tutkijoilta. Runo avautui Mikkolalle vasta sitten, kun hän oivalsi tekstin kuvaavan todellisuutta sellaisenaan, ei varsinaisesti runoilijan sommittelemaa fiktiivistä luomusta – olkoonkin, että tuo todellisuus on tulevaisuudessa jonkinlaisen sumuverhon takana.

Mandelstamin runoista huomaa selvästi, että hän näki venäläiset yhtenä eurooppalaisena kansana ja halusi siksi avata mahdollisimman monta ovea Manner-Euroopan suuntaan. Venäjää ei voi ajatella irti lännestä, ja eurooppalaisuus sulkee sisäänsä venäläisyyden, hän kirjoitti esseissään 1920-luvulla, siis sata vuotta sitten. On surullista, että paaria-runoilijaksi leimattu Mandelstam joutui kotimaassaan niin julman kohtelun kohteeksi kuin joutui.

Nyky-Venäjällä sykkii Mikkolan mukaan kiintoisa innostus Osip Mandelstamia kohtaan. Runoilijaa luetaan siellä todella paljon. Myös yliopistotutkijat ovat heränneet eri puolilla maailmaa. Mandelstamia tutkitaan modernin runouden suurena klassikkona niin Venäjällä kuin Euroopassa, Amerikassa ja Aasiassakin. Marttyyrin maine ei ole kiinnostusta vähentänyt, päinvastoin.

Suomalaisessa kirjallisuuskentässä käännöskirjallisuus tarkoittaa useimmiten proosaa: romaaneja, dekkareita, tietokirjoja. Runous ja erityisesti ulkomainen runous ovat pysyvästi marginaalissa. Mandelstam-kokoelman kustantanut Kustannusliike Parkko lukeutuu niihin, jotka uivat vastavirtaan kuin jalokalat. Vaikka runouden suomennokset eivät loista myyntilistojen kärjessä, kustantamon kirjoille myönnettiin hiljattain sekä Mikael Agricola -palkinto että J. A. Hollon palkinto, ensin mainittu juuri Mandelstamin suomennoksesta.

Kustannuslinjaa voi luonnehtia kuratoivaksi: julkaistaan runoilijoita, joiden merkitys maailmankirjallisuudessa on kiistaton mutta joiden suomennostilanne voisi olla parempi. Juuri Mandelstamin runot ovat siksi oiva valinta suomennostyön kohteeksi. Pidä puheeni tallessa aina -teoksen pelkistetty ja askeettinen ilme on sille eduksi. Teksti on pääosassa, ja sisältö korostuu ulkomuodon sijasta.

Katso myös aiemmat Kiiltomadossa julkaistut Mandelstam-aiheiset kritiikit:

Jussi Hyvärisen väitöskirjasta (Aarne Toivonen 2017)

Esseiden suomennosvalikoimasta (Ville Ropponen 2011)