Hämmentynyt. Yllättynyt. Huvittunut. Ehkä hiukan ahdistunutkin? Muun muassa nämä sanat nousevat esiin tunnustellessani, millaisia jälkivärähtelyjä yhdysvaltalaisen Ottessa Moshfeghin tuorein romaani Vuosi horroksessa (2018, suom. Kristiina Drews, 2020) mielessäni aiheutti. Romaani on Moshfeghin kolmas ja ensimmäinen suomeksi käännetty.

Alkuasetelma Moshfeghin romaanissa on houkutteleva ja poikkeuksellinen. Miljöönä toimivat vuoden 2000 Manhattan ja Upper East Side, jotka pursuavat elämää, vaurautta ja mahdollisuuksia. Ne ovat päähenkilölle kuitenkin yhdentekeviä. Tämän ajatukset tiivistyvät haluun päästä irti todellisuudesta, ikävistä tunteista ja peloista.

Nimettömäksi jäävän päähenkilön, korkeakoulutetun nuoren naisen, suurin toive ja tavoite on viettää kokonainen vuosi suurimmaksi osaksi nukkuen. Vuoden mittainen horros nostaisi hänet raiteilleen nykyisestä, mitäänsanomattomasta olotilasta. Ajattelin että jos jatkaisin samaa rataa, katoaisin lopulta kokonaan ja ilmestyisin myöhemmin uudessa hahmossa. Sitä minä toivoin. Siitä minä unelmoin.” (s. 80.)

Hän on vakuuttunut siitä, että uni uudistaisi hänet kokonaan ja herätessään hän olisi paras, päivitetty versio itsestään. Levännyt, valmis kohtaamaan itsensä ja ottamaan vastaan maailman. Valmis elämään jälleen osana ympäröivää todellisuutta ja luomaan tulevaisuuttaan.

Kunnollisia unia ilman uutisotsikoiden tuomia painajaisia, hetken taukoa herkälle ihmismielelle? Kyllä kiitos.

Ei tunteita, ei surua

Vuosi horroksessa on absurdia luettavaa, mutta romaanin lähtökohdat eivät ole täysin kaukaa haettuja. Teos sopii kuluneen koronavuoden myllerrykseen erityisen osuvasti. Kun arki on ollut kuukausikaupalla huonoja uutisia, pelkoa vieraan edessä ja huolen ja koti-ikävän pyörrettä, voin ymmärtää päähenkilön halun unohtaa todellisuus hetkeksi. Syvä samaistuminen on vaikeampaa, sillä päähenkilön keinot päästä uneen ovat arveluttavia. Unta ja horrospöhnää hän ylläpitää ylenpalttisilla lääkecocktaileilla, jotka hän osaa laskea matemaattisen tarkasti.

Lääkehuurujen alta löytyy lopulta inhimillisiä ja koskettavia syitä todellisuuspaolle. Päähenkilö ei osaa tai pysty käsittelemään ahdistavia tunnetilojaan. Hän ei halua olla osa kulutus- ja ulkonäkökeskeistä yhteiskuntaa. Ahdistuneisuus sävyttää päivät harmaiksi, ohi lipuviksi häivähdyksiksi. Parhaita ovat hetket, joita hän ei huomaa laisinkaan.

Ajattelin, että elämä olisi siedettävämpää, jos aivoni olisivat vähemmän kärkkäästi tuomitsemassa ympäröivää maailmaa. Aloin käydä tri Tuttlen vastaanotolla tammikuussa 2000. Kaikki alkoi sangen viattomasti. Olin murheen alhossa, ahdisti ja halusin päästä pois mieleni ja ruumiini vankilasta. (s. 23.)

Päähenkilön suhde tunteisiin on ristiriitainen. Hän ei nykyhetkellä kykene tuntemaan juuri mitään, ei edes muistellessaan romahdustaan isänsä kuolinvuoteen äärellä. Hän kertoo myös pelkäävänsä tunteiden aiheuttamia reaktioita itsessään, sillä tunteet saattavat sattua liikaa. Toisaalta hän katsoo esimerkiksi Schindlerin listan (1993) vain siinä toivossa, että se masentaisi. Vanhempiensa talon myymistä ajatellessaan hän puolestaan tietää, että hänen kuuluisi tuntea alakuloa ja nostalgiaa.

Kykenin kyllä ajattelemaan tunteita ja tuntemuksia, mutta en saanut niitä heräämään minussa. En pystynyt edes paikallistamaan mistä omat tunteeni tulivat. Aivoistako? Eihän siinä ollut järkeä […] Toivoin, että olisin parantunut riittävästi yli puolen vuoden horroksen aikana, että minusta olisi tullut immuuni kipeille muistoille. (s. 125, 127.)

Jos voisi valita, eikö toisinaan jättäisi itsekin mieluusti jotkin tunteet kokematta, etenkin jos ne ovat sillä hetkellä liian vaikeita hallittaviksi? Kuulostaa ankealta tai ei, ajatus resonoi mielessäni näinä etäisyyksien, eristäytymisten ja epävarmuuksien aikoina. Kunnollisia unia ilman uutisotsikoiden tuomia painajaisia, hetken taukoa herkälle ihmismielelle? Kyllä kiitos.

 

Uneen eristäytyminen

Romaanissa uni muodostuu keinoksi tavoitella hyvinvointia, parempaa itseä ja elämää. Päähenkilö pitää horrosta vastauksena kaikkeen. Ikään kuin hän voisi eristäytyä uneen, kuoriutua ulos ja herättyään olla uudistunut Minä 2.0. Tehokas, terve ja myönteinen. Lähtökohta tekee romaanista omituisen kasvutarinan ja kafkamaisen metamorfoosin. Sen aikana päähenkilö kokee merkittävän sisäisen muutoksen.

Ennen pisintä unihuipentumaa päähenkilö tuo julki epäilyksenä idean toimivuudesta. Hän myöntää yllättäen pitävänsä ajatustaan hulluna.

Mutta minua pelotti. Tämä ajatus, että voisin nukkua itseni uudeksi ihmiseksi, oli silkkaa hulluutta. Mielettömyyttä. Ja siinä minä silti olin, astumassa pitkän matkani syövereihin. Tähän asti, ajattelin, olin harhaillut metsässä. Mutta nyt lähestyin luolan suuta […] Löytäisin jalansijani. Kun tulisin luolasta takaisin valoon, kun lopulta heräisin, kaikki – koko maailma – olisi taas uusi.  (s. 230.)

Hetken tuntuu, että olen yhtä aikaa samalla viivalla päähenkilön kanssa. Me molemmat olemme nyt samaa mieltä. Jännite ei kuitenkaan pysy yllä kauaa, sillä päähenkilö ei aio muuttaa lopullista suunnitelmaansa. Hänen on käytävä kaikki tämä läpi päästäkseen ulos luolastaan, oman mielensä syvyyksistä. Kun hän lopulta heräisi, sekä hänen siivottu asuntonsa että puhdistunut mielensä olisivat tabula rasa, tyhjä taulu, johon hän voisi alkaa kokoamaan uutta itseään ja elämäänsä.

Muutoksella ei kuitenkaan ole merkitystä, koska päähenkilö verhoaa todellisen olomuotonsa vaatteisiin. Siten kukaan ei voi tehdä päätelmiä tämän todellisesta, fyysisestä voinnista.

Ulos muotista

Moshfegh kuvaa unta suojakilpenä omia ajatuksia ja tunteita vastaan, mutta unen voi nähdä myös päähenkilön kapinana yhteiskuntaa kohtaan. Uni on keino irtautua häneen kohdistetuista odotuksista, menestysvaatimuksista ja paineista elää yhteiskunnan vaatimilla tavoilla. Päähenkilö ei suostu muottiin, johon hänet hyvin koulutettuna, viehättävänä kaupunkilaisnaisena yritetään pakottaa. Hän ei jaksa olla vahva, työelämässä etenevä, tavoitteita saavuttava tehoyksilö, minkä hän osoittaa sen avoimesti. Päähenkilö ei ole perinteinen selviytyjäsankari, vaan toisinaan töykeä, kylmä ja ilkeä. Silti huomaan olevani hänen puolellaan ja takertuvani pieniin toivonpilkahduksiin, jotka luovat päähenkilölle uskoa parempaan.

Ylenpalttisella nukkumisella on lopulta seurauksensa. Päähenkilön ulkomuoto alkaa muuttua, mistä tämän kauneutta ihaileva ystävä Reva on usein kateellinen. Reva on päähenkilön täydellinen vastakohta, sillä tämä pyrkii olemaan menestynyt, huoliteltu ja täyttämään kaikin tavoin vaaditut ihanteet:

Lihakset olivat pehmentyneet. Vaatteet päällä olin edelleen hyvännäköinen, mutta alastomana näytin hauraalta ja oudolta. Törröttävät kylkiluut, kurttuja lanteilla, väljää nahkaa alavatsassa […] Reva olisi ollut kauhuissaan, jos olisi nähnyt minut alastomana. ”Sinähän olet kuin luuranko. Olet kuin Kate Moss. Epäreilua”, hän olisi sanonut. (s. 129–130.)

Muutoksella ei kuitenkaan ole merkitystä, koska päähenkilö verhoaa todellisen olomuotonsa vaatteisiin. Siten kukaan ei voi tehdä päätelmiä tämän todellisesta, fyysisestä voinnista. Hän käy kamppailuaan yksin itsensä kanssa. Vaikuttaa siltä, ettei hän uskalla avautua mielenmaisemastaan rehellisesti kenellekään.

Vuosi horroksessa on sarkastinen, tumman huumorin sävyttämä ja paikoin ahdistavakin. Moshfegh kuvaa taitavasti ahdistuksen aiheuttamaa onttoutta ja tunnottomuutta. Romaani ei kuitenkaan vedä mieltä pohjamutiin, vaikka niin oletin tai pelkäsin sen tekevän. Avuksi tulevat Moshfeghin liioittelu ja yliampuvat henkilöhahmot. Päähenkilön halu ottaa taukoa todellisuudesta on uskottava, mutta esimerkiksi omalaatuiset sivuhenkilöt pehmentävät ahdistavuuden terävimpiä kulmia.

Kauniista loppuratkaisusta huolimatta jään kaipaamaan jotakin enemmän, kuten esimerkiksi anteliaampaa kuvausta päähenkilön sisäisestä muutoksesta. Kun tämä on kellunut koko romaanin ajan lääkehorteessa ja tunteiden harmaudessa ja tullut lopputulokseen päättää päivänsä, ellei horros tee elämästä elämisen arvoista, syntyy ratkaisu liian kevyesti.

Dela artikeln: