Lumen ääni

Outi Almin romaani Lumen ääni kertoo siitä, miten ihminen voi kohdata
itsensä. Päähenkilö, kolmekymppinen Vera, etsii identiteettiään muistamalla ja unohtamalla. Minuus piirtyy esiin erilaisista kertomuksista, joita Vera kertoo itsestään ja joita muut hänelle kertovat. Vaikkei romaanin aihe olekaan uusi kirjallisuudessa, teos herättää kuitenkin kiinnostavia kysymyksiä: Mikä kertomus on fiktiivinen ja mikä todellinen? Ovatko kertomukset omiasi? Kuka kertoo sinun tarinaasi? Onko tarinasi enemmän ruumiin tarina kuin muistin tarina?

Vera saapuu kymmenen vuoden jälkeen sen oppilaitoksen liikunnanopettajaksi, jossa on aikanaan itsekin opiskellut. Muutto merkitsee siirtymistä maaseudun hiljaisuudesta kaupungin kertomuksiin sekä omiin muistoihin. Kaupungista Vera löytää entisen opiskelutoverinsa ja iäkkään, elämäntarinoitansa kertovan Jussin. Vera tutustuu myös omaa kieltänsä etsivään, Kaj-nimiseen mieheen. Kaj muistuttaa erehdyttävästi naisten romanttisesta viihteestä tuttua salaperäistä ja voimakasta mutta hellää miesideaalia. Jussin henkilökuva on romaanin sivuhenkilöistä moniulotteisin.

Lumen ääni on rakennettu taitavasti: Alussa kertoja luo jännitteitä nostamalla esiin miksi-kysymyksiä. Tekstiä rytmittää tv-käsikirjoituksen kieliopista tuttu katkelmallisuus. Tapahtumasta ja miljööstä siirrytään nopeasti toiseen. Romaanin juonet eivät pääty tekstin lopussa, vaan moni
asia jää avoimeksi.

Teos tuo mieleeni viime vuonna ilmestyneen Asko Sahlbergin romaanin Pimeän ääni. Kummankin teoksen päähenkilöt ovat asettuneet vieraaseen kaupunkiin ja ajelehtivat tapahtumien virrassa. Kertojat ovat vieraita itselleen, muukalaisia maisemassaan ja kertomuksessaan.

Lumen ääni pohtii vierauden syitä toisin kuin Pimeän ääni. Kun Pimeän ääni tarjoilee henkilöhahmojensa kiinnikkeeksi välinpitämättömyyttä ja vihaa, muistuttaa Lumen ääni rakkaudesta. Almin teoksen lopussa rakkaus kohoaa suurimmaksi arvoksi. Lumen ääni tarkoittaa teoksessa valoa, joka rinnastuu rakkauteen. Minäkertoja kasvaa kertomuksensa kuluessa pohtimaan, että muistin ja ruumiin kadottua jäljelle jää korkeintaan rakkaus.

Almin toinen teos on psykologisemmin virittynyt kuin hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Pistoliekki. Uutukainen ei ole yhtä pessimistinen kuin esikoiskokoelman novellit hahmotellessaan ihmisten muotokuvia. Samalla kerronta on kuitenkin muuttunut viihteellisemmäksi.

Toisinaan riveistä kurottaa päätään vanhoista viihderomaaneista tuttu, tunnesanastoa painottava kertoja. Tämä kertoja tuumaa: ”oliko minussa jo silloin epäuskon siemen” ”kohtalon ivaa” ja ”huulillaan karehti hieman ivallinen hymy”. Nämä kuluneet sanonnat ovat kuitenkin Lumen äänessä harvinaisuuksia, sillä pääosin romaanin kieli on kirkasta, hillittyä ja tyylikästä. Silloin tällöin virkkeisiin sipaistaan lisäväriä tuorein vertauksin ja kuvin. Kuvitelkaapas vaikka ”iho kuin rikkoutunut lasi”.