Keskipäivän aaveet – Jyri Schreckin runoilijankohtalo

Elämäkerta esittelee vähemmän tunnetun lyyrikon runoutta ja vaiheita nykylukijalle. Niukkaan ja hienovaraiseen ilmaisuun luottaneen Schreckin voi sanoa kokeneen menneen maailman runoilijan kohtalon.

Kirjailijaelämäkertoja julkaistaan tasaiseen tahtiin, ja niin ikään runoilijoista kertovia elämäkertoja on ilmestynyt viime vuosina mukavasti. Meitä on hemmoteltu esimerkiksi Mirkka Rekola -elämäkertaparilla, biografioilla Sirkka Turkasta ja Helvi Juvosesta sekä Gunnar Björlingin elämä ja teokset -suomennoksella.  

Parhaimmillaan runoilijoista tehdyt elämäkerrat avaavat kohteitaan tavalla, joka saa innostumaan heidän tuotannostaan tai tarttumaan siihen uusin silmin. Tulkinnalliset avaukset ovat hyvästä, sillä monia muuten runsaasti lukevia tuntuu vaivaavan hienoinen rimakauhu, mitä tulee runoihin. Elämäkerrat ovat lisäksi tapa nostaa kiinnostavia tekijöitä unohduksen syövereistä.  

Jyri Schreck (1927–1982) lienee nykylukijoille verrattain tuntematon lyyrikko. Päivi Tapolan ja Jarkko S. Tuusvuoren laatimassa elämäkerrassa Keskipäivän aaveet: Jyri Schreckin runoilijankohtalo annetaan runoille riittävästi tilaa. Se puoltaa paikkaansa siksikin, ettei monipuolisena kirjallisuuden, kulttuurin ja näyttämötaiteen toimijana aikanaan tunnettu Schreck jättänyt jälkeensä esimerkiksi päiväkirja-aineistoa. Lyriikka toimii siten hänen elämäntarinansa runsastuttajana ja antaa näkökulmia runoilijan tuntojen ja mielen liikkeisiin.  

Lyriikassaan Schreck luotti sanomattoman voimaan ja hienovaraisiin keinoihin aina estetismiin saakka.

Schreckin runoesikoinen Lumi näki päivänvalon 1959. Aloitusrunon päätös kuvaa tekijänsä hienostunutta otetta: ”Voi purjeen kuulla: siinä / lepattaa talvi, pian ranta hiiluu / valoa, ohutta lunta.” (s. 121.) Kahdeksas ja samalla viimeinen, valittujen runojen kokoelma ilmestyi postuumisti 1982, ja siihen sisältyy aiemmin julkaisematonta aineistoa. Ajanjaksoon mahtuu muutoksia poetiikan saralla yleensä ja Schreckin kohdalla erikseen. 1950-luvun modernismi oli vuosikymmenen lopulla vielä hengissä, joskin uudet tuulet puhaltelivat jo. Suorasanaisempi, konkreettisempi ja kommunikoivampi runo – kuten silloin sanottiin – odotti nurkan takana. Sitä kohden myös Schreckin ilmaisu kulki omaan tahtiinsa. Runoilijan viimeisinä elinvuosina alkoi lyriikan hiljainen kausi, joka saattoi johtua siitä, ettei kustantaja suhtautunut enää suopeasti hänen ponnistuksiinsa.  

Lyriikassaan Schreck luotti sanomattoman voimaan ja hienovaraisiin keinoihin aina estetismiin saakka. Hän ei lähtenyt poliittisten sitoumusten tielle toisin kuin moni muu aikalainen. Sitoutumaan haluttomia runoilijoita oli toki muitakin, ja vaikkapa Aila Meriluoto ja Eila Kivikk’aho ovat käsitelleet siitä koituneita ongelmia.  

Havaintoihin ja tarkkailuun keskittynyt Schreck heräsi jo varhain luonnon itseisarvoisuuteen, jonka merkitys on oivallettu paremmin vasta viime aikoina. Schreckin kohdalla sitä on tuonut merkittävällä tavalla esille elämäkerrassa mainittu tutkija Karoliina Lummaa väitöskirjastaan (2010) lähtien.  

Herkästä pojasta raskasmieliseksi mieheksi  

Keskipäivän aaveet on ensimmäinen elämäkerta Schreckistä. Aiheeseensa monipuolisesti tarttuvassa teoksessa käsitellään runojen lisäksi lyyrikon suvun ja perheen vaiheita. Hänellä oli isän puolelta saksalaisia sukujuuria ja vanhaa vaurautta, äiti puolestaan tuli tyystin toisenlaisesta ympäristöstä. Ambivalenssia esiintyi lisäksi vanhempien suhteessa ainoaan poikaansa. Isä yritti karaista ilmeisen herkkää esikoistaan, äiti hellitteli häntä ehdoitta. Taustalle voi uumoilla aikansa kasvatustapojen kulttuuria.  

Lapsuuttaan ja nuoruuttaan Schreck eli paitsi äidin jakamattoman rakkauden kohteena myös kolmen pikkusiskon ihailemana isoveljenä. 1930-luvulla Helsinkiin siirtynyt perhe oli menestynyt, taiteita harjoitettiin ja harrastettiin ahkerasti. Isä toimi aikoinaan Suomi-Filmin toimitusjohtajana, äiti oli lahjakas laulaja ja laulunopettaja.   

Elämäkerrassa kartoitetaan lisäksi Schreckin kolmea avioliittoa ja lapsia, teatterityötä ohjaajana ja näyttelijänä sekä vuosia kustannusyhtiö Otavassa. Kustannustoimittajana hän pääsi työskentelemään monien maineikkaitten kirjailijoitten kanssa, joista kirjassa viitataan niin Kalle Päätaloon ja Timo K. Mukkaan kuin Ilmari Kiantoon ja Paavo Haavikkoon. Osansa elämäkerrasta saavat elokuva- ja dokumenttityöt, joissa Schreck oli mukana. Lisäksi kirjaan on sisällytetty kattava katsaus arvosteluihin hänen runokokoelmistaan.  

Vaikka haastattelut voivat aineistokäytössä olla turhan monitulkintaisia, tässä kirjassa on lupa olettaa niiden olevan poikkeuksellisen tunneluotettavia.

Aineistona on käytetty monipuolisen kirjallisen aineiston ohella kirjeitä ja läheisten haastatteluja. Vaikka haastattelut voivat aineistokäytössä olla turhan monitulkintaisia – muisti on epäluotettava eikä asenteista tai affekteista kukaan ole irrallaan – tässä kirjassa on lupa olettaa niiden olevan poikkeuksellisen tunneluotettavia. Syyksi näkisin sen, että Schreck-elämäkerran toinen kirjoittaja on kohteen sisarentytär. Läheiselle kertominen voi tavoittaa tuntoja ja tunnelmia tarkemmin kuin vieraalle haastattelijalle annetut lausunnot. Etenkin runoilijan lasten muistelmat ovat koskettavia.  

Schreckin Tuulikki-sisaren tytär muistaa äitinsä korostaneen, ettei kirjailijan tielle tule astua, ja siitä Jyri-eno joutui toimimaan varoittavana esimerkkinä. Tytär Katri Tapola, josta tuli kuin tulikin mainitun ammatin harjoittaja, muistelee enoaan hiljaisena, poissaolevana ja raskasmielisenä miehenä palttoossaan. Enoon liittyi arvoituksellisuutta: ”Perheessä oli läsnä jonkinlainen tragedian tuntu ja sen toistumisen mahdollisuus, jota ei ääneen sen tarkemmin artikuloitu” (s. 103). 

Tulkintaan houkuttava elämäkerta   

Hienosti kuvitettu Keskipäivän aaveet –biografia on otteeltaan pohdiskeleva ja sujuvasti luettava. Luettavuus toimii oivallisena vastapainona runoilijan vaiheikkaalle mutta kohtalokkaalle elämälle. Kirja etenee temaattisesti ja samalla löyhän kronologisesti, ja ajoittain se kiertelee kohdettaan tyylitellen. Laura-tyttären muistelmista käy muun muassa ilmi, että Schreck matkusteli paljon ja toi tyttärilleen onnistuneita lahjoja ympäri maailmaa. Matkoihin kirjassa ei kuitenkaan tarkenneta. Kokonaisuutta voi luonnehtia impressionistiseksi, ja se taas on omiaan houkuttelemaan tulkintoihin Schreckin tuotannosta ja elämästä.  

Vain 55-vuotiaana menehtyneen Schreckin viimeiset vuodet olivat vaikeita, sillä hän sairasti monia riippuvuuksia. Syitä ja selityksiä epäonniseen loppuelämään kirjassa myös hahmotellaan. Mahdollisesti runoilijan suurin rakkaus oli äiti, jonka veroista naista hän ei koskaan löytänyt kumppanikseen. Vielä 17-vuotiaana hän kirjoitti kirjeessä äidilleen pitävänsä tästä paljon enemmän kuin tytöstä, jonka kanssa seurusteli. Kenties lapsuus oli ylenpalttisen idyllinen, ja poikaa suojeltiin liiallisuuksiin saakka. Ehkä monipuolinen taiteilija poltti itsensä loppuun. Voi olla niinkin, että päihderiippuvuus nielaisi uhrinsa huolimatta sukupuusta, läheisten toimista tai olosuhteista.  

Runoista löytyy syvämietteisyyttä, joka koskettaa aikojen yli.

Aikalaisten silmin Jyri Schreckin runot olivat liian keveitä tai pintapuolisia – käsittelivät vain lokkeja asioiden sijaan, kuten kokoelmassa Muuttopäivät esitetään osana lyyristä dialogia. Samassa runossa minä vastaa kuuluisiin rauhankyyhkyihin viitaten: ”myönnän että linnut / ovat minulle iloisia viestejä, / Picasson kyyhkyjä” (s. 17, 156).  

Nykyisellään sanomisen niukkuus ja eleetön muoto voidaan ymmärtää vastavoimana päällekäyvälle moni- tai ylisanaisuudelle. Keveä vaikutelma saattaa hämätä, sillä runoista löytyy syvämietteisyyttä, joka koskettaa aikojen yli. Sivullisuuden ja kuulumattomuuden tunnot ovat tällaisesta hyvä esimerkki. Näitä tuntoja näyttäisi piilevän myös Keskipäivän aaveet -kirjan kannessa olevassa kuvassa, jossa nuori Jyri Schreck katsoo kohti. Vai onko siinä vain hurmaava nuorukainen vailla huolia, jotka elämä pyytämättä kasasi hänen tielleen?