Einsteinin viimeiset sanat. Dialogi sairasvuoteen äärellä.

” Yksi elämä riittää hyvin minulle.” Näin vastasi suhteellisuusteorian isä Albert Einstein (1879–1955), kun häneltä kysyttiin, uskooko hän kuolemattomuuteen. Tekojensa ja keksintöjensä ansiosta fyysikkonobelisti on kuitenkin saanut toisen elämän. Sitä todistaa myös Panu Tuomen (s. 1968) uusin runokokoelma Einsteinin viimeiset sanat, joka sijoittuu Einsteinin kuolinvuoteelle.

Kokoelma koostuu seitsemästä pitkästä runosta, joiden puhujina ovat vuorotellen Einstein ja hänen hoitajansa Alberta Roszel. Kyse on kuvitellusta lyyrisestä dialogista heidän välillään. Albertan nimiin osoitetut runot avaavat ja päättävät kokoelman. Viimeisessä Albertan runossa ollaan jo hetkessä, jolloin ”Ulmin oraakkeli” kuolee. Dialogi käydään Amerikassa Princetonin sairaalassa, jossa Einstein vietti elämänsä viimeiset päivät kärsien aneurysmasta, verisuonten pullistumasta.

Kokoelmansa loppuun lisäämissään selityksissä Tuomi kertoo, että Einsteinin kuolinvuoteella oli aamuyöstä 18.4.1955 ainoastaan Alberta Roszel, jolle Einstein kuiskasi viimeiset sanansa. Valitettavasti sanat olivat otaksuttavasti saksaa, jota hoitaja ei osannut. Näin jälkimaailma on jäänyt miettimään, mitä Einstein tahtoi sanoa. Samaa mysteeriä Tuomikin lähtee teksteissään purkamaan. Alberta on kokoelmassa oikeastaan vain Albertin kautta ja häntä varten.

Kokoelman ensimmäisissä säkeissä Alberta puhuttelee Albertia: ”Muistatko vielä / sen yön / jolloin puhaltelit / merenvahapiipusta / Saturnuksen renkaita / ja kutsuvia / kierteissumuja”. Romanttissävyisesti ja perilyyrisesti Tuomi etsii kuvastoa esimerkiksi Einsteinin kehittämästä kvanttimekaniikasta, joka tarjoaa selityksiä ja kuvauksia mm. aaltohiukkasdualismille ja tilojen lomittumiselle. Kokoelma on eräänlainen lyyrinen tutkielma taiteellisen ja tieteellisen luomistyön ehdoista. Se osoittaa, kuinka mekanistinenkin luonnonkäsitys voidaan nähdä lyyristen lasien lävitse.

Numero-oppia

Einsteinin viimeiset sanat on kolmas osa Tuomen numerotrilogiaa, jonka aikaisemmat kokoelmat ovat Pyhän Vituksen tauti (2003) ja Vaaleanpunainen ilmestyskirja (2005). Näissä kokoelmissa Tuomi on päätynyt mielenkiintoisiin rakenneratkaisuihin.

Esimerkiksi Pyhän Vituksen taudin keskimmäinen runoelma ”Camera Obscura” sijoittuu 24 sivulle, ja yksittäisellä sivulla olevat säemäärät muuttuvat seuraavalla tavalla 12-11-10-9-8-7-6-5-4-3-2-1-1-2-3-4-5-6-7-8-9-10-11-12 (näistä luvuista ensimmäinen ilmaisee ensimmäisellä sivulla olevaa säemäärää, toinen toisella jne.) Runon alku- ja loppuosat ovat siis peilikuvamaisessa suhteessa toisiinsa, ja tätä rakenneratkaisua selittää osittain runoelman alussa esitetty romanttinen, alkemistinen muodonmuutosprosessi: ”vain rakastuneen katse // kun se loihtii mustasta valkoisen // ja valkoisesta punaisen”. Rakastuneen katse saa romanttisesti aikaan muodonmuutoksen kohti punaista väriä, joka on alkemiassa kaikkein korkein, prosessin täydellistymistä osoittava väri. Tähän prosessiin kietoutuu myös numeromystiikan ydin.

Vaaleanpunainen ilmestyskirja viittaa rakenneratkaisuillaan monimielisesti intertekstiinsä eli Raamatun profeetalliseen Johanneksen ilmestykseen, jossa esiintyy ns. Pedon luku 666. Kokoelmassa on kolme pitkää runoelmaa, joissa jokaisessa on kuusi kuusisäkeistä säkeistöä. Lisäksi runojen jokainen säkeistö on asetettu omalle sivulleen, joten kummassakin runoelmassa on yhteensä kuusi sivua. Jotta kaikesta tulisi täydellistä, keskimmäisessä runoelmassa on vielä 666 säettä.

Tuomen edellisten kokoelmien tavoin Einsteinin viimeiset sanat on hyvin yhtenäinen, yhteen aihepiiriin tiukasti paneutunut kokonaisuus. Aikaisempiin kokoelmiin sitä yhdistää säännönmukainen tiettyyn numeroon perustuva rakenne. Albertan nimiin pannut runot jakautuvat aina seitsemälle sivulle niin, että yhdellä sivulla on aina seitsemän säettä. Ensi näkemältä yksi Albertan nimiin pantu seitsemänsivuinen teksti saattaa näyttää ikään kuin irrallisten runojen sarjalta, vaikka se onkin yhtenäinen runo. Albertille nimetyistä runoista jokainen sijoittuu myös seitsemälle sivulle, mutta jokaisella sivulla on kolme säkeistöä, joista jokaisessa puolestaan seitsemän säettä.

Luvulla seitsemän on keskeinen rooli runokokoelmassa. Luku toistuu rakenteen ohella myös kokoelman sisällössä. Albert puhuu omassa osuudessaan esimerkiksi juutalaisten seitsenhaaraisesta kynttiläjalasta eli menorasta. Seitsemän kytkeytyy myös Tuomen Vaaleanpunaisesta ilmestyskirjasta tuttuun Johanneksen ilmestykseen.

Tuomen numeromystiikka liittyy numeromalliin pohjautuvaan lyriikkaan, josta amerikkalainen kirjallisuudentutkija Brian McHale on käyttänyt nimitystä proteettinen lyriikka. Proteettisissa teksteissä materiaali valitaan ja/tai järjestellään siten, että prosessissa käytetään ennakkoon määriteltyjä sääntöjä tai pakotteita. Toisaalla on puhuttu myös menetelmällisestä, proseduraalisesta tai metodisesta lyriikasta. Tämänkaltaisia proteettisia tekstejä ovat kirjoittaneet 1960-luvun Ranskassa oulipolaiset, jotka hyödynsivät mm. salakieliä ja pseudomatemaattisia kaavoja runoissaan. Suomessa viime vuosikymmenen aikana jalansijaa saanut hakukonelyriikka (esim. Leevi Lehto, Janne Nummela, Rita Dahl) on esimerkki proteettisesta kirjoittamisesta, koska siinä ulkoinen rajoite – hakukoneen antamat tulokset – määrittelee tekstin sisältöä. Tuomen viimeisissä kokoelmissa tietty säe- ja sivumäärä on eräänlainen pakote, jonka mukaan runot rakentuvat. Esimerkiksi uusimassa kokoelmassa luku seitsemän on tärkeässä roolissa.

Mitä Einstein sitten sanoi?

Einsteinin viimeisten sanojen eri kohdissa Einsteinin työ rinnastuu toisiin tieteen monipuolisuusihmeisiin. Ensimmäisessä runossa Alberta rinnastaa Albertin työn Baruch Spinozan (1632–1677) toimintaan. Linssejä leipätyökseen hionut rationalistifilosofi onkin oivallinen vertauskohta Einsteinille. Molemmat olivat juutalaisia, joiden työtä ei aluksi ymmärretty. Spinoza sovelsi matemaattisia menetelmiä ja muotoja filosofiaansa, minkä voi nähdä olevan myös Tuomen poeettinen intressi tässä runokokoelmassa.

Myöhemmin Einsteinin vertailukohdaksi nousee tieteen ja alkemian moniottelija Isaac Newton (1642–1727). Toisessa pitkässä runossaan Albert erittelee luomistyötään: ”en tarvinnut Newtonin / sörsseleitä, / tärpättiä tai /santelipuuta, / — / en tarvinnut / rikkiviisaiden / uunia enkä / jyliseviä palkeita // laittaakseni / kaavat kieppumaan / kuin lehtikullan / hiutaleet”. Vaikka Newton tunnetaan mm. klassisen mekaniikan, differentiaali- ja integraalilaskennan keksijänä, hän harrasti aktiivisesti myös okkultismia ja alkemiaa, aikansa kiellettyjä salaoppeja. Alkemiakiinnostukseen viittaa puhe ”Newtonin sörsseleistä”, joita Tuomen luoma Einstein ei sanojensa mukaan tarvitse.

Einstein siis pyrkii määrittelemään itsensä mekanistis-materiaalisen maailmankuvan kautta. Kuitenkin myös häneen kytkeytyy Tuomen runoissa mystisiä, kabbalistisiakin sävyjä, kun hän puhuu, että ”päässäni versova / kosminen puu / joka leviää / pitkin / avaruutta // on seitsenhaarainen / kynttilänjalka / ja sen / oksilla kypsyvät / komeetat / kuin joulukuusen / tilpehööri”. Huolimatta tieteellisistä tutkimuksistaan Einsteinin inspiraation taustalla ovat siis myös sellaiset tekijät, joihin ei saa otetta mekanistisen luonnonfilosofian käsittein.

Runokokoelmassa Albertin osuuksissa korostuu luomistyön pakonomaisuus. Tieteellinen työ on kuin kenen tahansa taiteilijan – kirjailijan, muusikon tai maalarin – luovaa työtä. Albert näkee fyysikon työnsä musiikin kautta: hän tietää, että ”on olemassa / laulu jonka / kulkua ei voi pysäyttää”. Albertan osuudessa Albertin työ – ”lukujen lentävä kauneus” – vertautuu puolestaan aakkosiin, kirjailijan työhön.

Albert osoittautuu tiedemiehenäkin romanttiseksi taiteilijaksi, jonka työ menee kaiken muun, jopa ihmissuhteiden, edelle. Tiedettä tekevää Einsteinia kuvataan värikkäästi: ”minä / haroin asteroideja / hopeoidusta / kuontalosta // ja tursuavat / viikseni / muuttuivat / ohrasalaman / riekaleiksi, / kun ymmärsin / ettei ajalla // voi olla / yhtä suuntaa”. Tällaista on, kun flow imaisee työlleen omistautuneen tieteentekijän. Fysiikan kaavoihin uppoutunut Einstein on kuin Eino Leino, joka ei voinut vaientaa omaa tuulikanneltaan. Kun Leinon tuulikannel vain lakkaamatta soi, Einstein haroo inspiraation hetkellä tukkapehkostaan oivalluksia.

Toisaalta runokokoelmassa tulee esille luomistyö arkkitehtonisena kokonaisuutena. Kun Albert esimerkiksi puhuu ajan olemuksen ymmärtämisestä, hän rinnastaa prosessin ”Vitruviuksen mieheen”, joka ”kärrynpyöränä liekehtii”. Roomalaiselta arkkitehti-kirjailija Marcus Vitruvius Polliolta on säästynyt kokonainen arkkitehtuuria käsittelevä julkaisu antiikin ajalta. Vitruviukseen viittaaminen voidaan nähdä pyrkimyksenä osoittaa kaiken luomistyön arkkitehtonisuus, systemaattinen rakenteisuus.

Kokoelman tärkeiksi aiheiksi nousevat muisti ja ajan olemus. Kuolemaa lähestyvä Einstein ja hänen hoitajansa palaavat toistuvasti Einsteinin menneisyyteen ja saavutuksiin. Luomistyön luonnetta pohditaan myös jatkuvasti. Päällimmäiseksi juonteeksi kokoelmasta jää romanttisuus, jota onkin mahdollista tutkailla oivaltavasti väärinymmärretyn neron elämän ja saavutusten kautta.

Kokoelma ei oikeastaan tuo kauheasti uutta Panu Tuomen tähänastiseen runoilijakuvaan, vaikka syventääkin häneen iskostunutta käsitystä periromanttisena lyyrikkona, joka ammentaa musiikista, arkkitehtuurisista malleista, alkemiasta ja numeromystiikasta. Uutta on se, että Tuomi ratsastaa fysiikasta otetulla sanastolla ja osoittaa, että Pegasoksen saa laukkamaan myös mekanistisen luonnonfilosofian käsitteillä.