Nokkosia ja ihmisiä

Paola Piganin toinen suomennettu teos Nokkosia ja ihmisiä on 1970-luvun Lounais-Ranskaan sijoittuva kasvutarina. Romaanissa seurataan italialaistaustaisen Pian vaiheita 10-vuotiaasta tytöstä aikuisuuden kynnykselle ehtineeksi lukiolaiseksi. Kertojana ja näkökulmahenkilönä on läpi tarinan tyttö itse.

Pia asuu vanhempiensa ja neljän sisaruksensa kanssa maalaiskylässä, jossa he hoitavat läheisen kartanon väen omistamalla tilalla lehmiä ja muita eläimiä. Lisätienestiä perheen isä hankkii romubisneksillä.

Elämä maalla on työntäyteistä. Tekemistä riittää koko perheelle vuorokauden ympäri ja koulussakin on käytävä. Toisaalta eläinten lohdullinen läheisyys, perheen yhteinen puurtaminen, luonnon runsaus ja TV:n musiikkiohjelmat tuovat iloa ja lämpöä Pian elämään.

Lapsuuden mielenmaisemat alkavat muuntua uudenlaisiksi, kun Pia jatkaa koulua katolisessa sisäoppilaitoksessa. Hymyttömät sisaret, loputtomat hetket rivissä seisomista ja oppilasmassaan sulautuminen vaativat pinnistelyä, mutta vetävät tyttöä hitaasti irti kodin piiristä. Lukioaikana kotona käyminen on jo hivenen rasittavaa. ”Meidän kaikkien toiveet puskevat eri suuntiin kuin heinä pöyhimen alla. Adamon päässä jylisee, hänen lihaksensa jylisevät. Meidän kaikkien päässä ja rinnassa jylisee.”

Välähdyksiä maalaiselämästä

Pian, hänen perheensä ja kyläläisten tarinaa kerrotaan kohtauksittain etenevissä luvuissa, pääosin kronologiaa noudattaen. Henkilöitä on runsaasti, samoin tapahtumia. Teinityttö katoaa, tulipalo roihahtaa, kuolemantapauksia sattuu. Kaiken tämän harvinaislaatuisemman rinnalla lypsetään päivästä toiseen lehmiä, hämmennellään liedellä kypsyvää polentaa ja tuskaillaan tulevaisuutta.

Maatalousväen ahdinko käy romaanissa varsin selväksi.

Maatalousväen ahdinko käy romaanissa varsin selväksi. Pienet tilat alkavat käydä kannattamattomiksi, tehotuotanto ja erikoistuminen ovat päivän sana. Säätkään eivät aina suosi. Kirjassa kuvataan perusteellisesti pitkää kuivaa kautta, joka koettelee niin ihmisiä kuin eläimiä. Niityt muuttuvat ”romuraudan” värisiksi, pellot näivettyvät ja lehmien kunto romahtaa.

Veden puutteen lisäksi kuivuuden käsite laajenee tarkoittamaan Pian kokemusta tutun maalaiselämän hengettömyydestä ja puisevuudesta. Rinnastus luonnonoloihin on tehokas, mutta ytimeltään ei kovin ainutlaatuinen. Omaa paikkaansa etsivät nuoret kun tuntuvat ajasta ja kulttuurista riippumatta helposti ajattelevan, että juuri heidän elämänsä on poikkeuksellisen ikävää.

Maalaileva tyyli viehättää ja väsyttää

Piganin esikoisteos, vuonna 2017 suomennettu Älä astu sieluuni kengät jalassa, kertoo romaniperheiden kohtaloista toisen maailmansodan aikaisella internointileirillä. Teoksessa hämmästyttää ja ihastuttaa etenkin kauneuden ja kurjuuden jatkuva rinnakkainelo.

Hiukan samantyyppiset kontrastit kutittelevat lukijan mieltä myös Nokkosia ja ihmisiä -romaanissa. Porsaan teurastuksen kuvaus esimerkiksi kääntyy nopeasti pois karusta realismista. ”Katsoimme Milan kanssa, kuinka veri valuu pakkiin. Tummanpunainen, höyryävä veri. Olemmeko me kylän ainoita murhaajia? Kiiriikö kiljunta kauas? Hyötyykö koko yhteisö kiljaisuista, jotka viiltävät pilviä taivaan korkeuksissa ja saavat murheen ja sulan lumen satamaan?”

Kielessä yhdistyvät omaperäisellä tavalla aistihavaintojen ja vaikutelmien yksityiskohtainen raportointi ja mietiskelevä lyyrisyys. Arkinen leikkautuu äkisti ylevämpään. Parhaimmillaan teksti on tiiviin aforistista, mutta välillä ilmaisu luiskahtaa epäselvyyteen ja kiemuraisuuteen.

Kielessä yhdistyvät omaperäisellä tavalla aistihavaintojen ja vaikutelmien yksityiskohtainen raportointi ja mietiskelevä lyyrisyys.

Toisinaan lähestytään myös koomisuuden rajoja. Kun maitoauto hakee meijeristä maidot, kertoja tunnelmoi: ”Kun säiliö on täynnä lehmiemme sisusten hedelmää, kylmäauto lähtee paisuttamaan isoa maitovarantoa sinne, missä kaikki varmaan kiiltää kuin navetan hopeanvärinen tankki”.

Einari Aaltosen suomennos tavoittaa kielen ja ilmaisutapojen vaihtelut tarkasti. Onnistuneita ovat myös monet hauskat ja epätavalliset sanavalinnat. Kertojan tädin esiliinan kätkössä kaikkialle mukana kulkeva rukouskirja on ”retkisalaisuus” ja kyläläisten elämästä saa tietoa käyttämällä ”hymyvaluuttaa”.

Romaani soljuu eteenpäin impressionistisena ja hetkiin kiinnittyvänä. Tunnelmaan on aluksi vaikeaa päästä kiinni, mutta kun hyväksyy kerronnan tyylin ja antautuu vietäväksi, kirjan lukemisesta tulee paikoin liki meditatiivinen kokemus.

Einari Aaltosen suomennos tavoittaa kielen ja ilmaisutapojen vaihtelut tarkasti.

Melkein 400 sivua on kuitenkin aika runsas mitta leijuttelulle. Kiinnostavasta sisällöstä ja kiehtovasta kielestä huolimatta kokonaisuus tuntuu aavistuksen tasapaksulta ja kaipaisi ryhdistystä, kiintopisteitä ja linjakkuutta.

Meitä ja muita

Kustantamon markkinointiteksteissä ja kirjan takakannessa romaanin mainitaan käsittelevän ”asenteita romaniväestöä kohtaan ja haluttomuutta sietää kaikkea erilaisuutta”. Romaneja tavataan viiniviljelmillä kausitöissä, Pian isän romukierrätyksen asiakkaina sekä tytön luokkakavereina. Mitenkään keskeisessä osassa he eivät kuitenkaan ole.

Erilaisuus kiinnittyy myös kyttyräselkäiseen Joëliin, jota tietysti kiusataan koulussa, sekä Pian omaan perheeseen ja sukuun. Vaikka perhe ei koe räikeää syrjintää, pienet kommentit paljastavat, että kyläläiset eivät miellä heitä kuuluvaksi omiensa joukkoon. Kun Pia kysyy hautausmaan vieressä asuvalta rouvalta erään hiljattain kuolleen kyläläisen hautaa, vanhus hämmentyy. Hän ”keskeyttää hetkeksi pyykin nostelun, kohottaa päätään ja katsoo minua kuin riivattua. Ei kai sinulla ole täällä kuollutta?”

Erilaisuuden sietäminen ja me vastaan muut -ajattelu on esillä aika miedosti ja pienin vivahtein.

Erilaisuuden sietäminen ja me vastaan muut -ajattelu on kuitenkin esillä aika miedosti ja pienin vivahtein. Ainakin minulle syntyi romaanista vaikutelma, että erilaisuutta siedettiin kylässä yllättävänkin hyvin. Arki oli tasapuolisen kovaa suurimmalle osalle ja apua saattoi saada hädän tullen.

Musiikin voimaa

Syrjimisestä nousevia ristiriitoja vahvemmin Nokkosia ja ihmisiä keskittyy kuvaamaan Pian, hänen sisarustensa ja muiden kylän nuorten vähittäistä kurottautumista kohti aikuista elämää.

Hedelmällinen vastakkaisuus muodostuu esimerkiksi Pian ja isosisko Valman välille. Isosisko on räväkkä, rohkea ja seikkailunhaluinen, eikä suostu tottelemaan kotiväen tai sisäoppilaitoksen sisarten käskyjä. Pia taas on pohdiskelevampi, hiljaisempi, ja tyytyy mukisematta osaansa.

Vähitellen, ehkä itseltään salaa, Pia alkaa pyrkiä pois maalaisympyröistä. Lopulta hän on se, joka välttää kylän tyttöjen perinteisen polun: nuorena äidiksi tulemisen ja naimisiinmenon.

Jos jaksaa kaivaa kuunneltavaksi tarinan henkilöiden rallattelemia iskelmiä ja pop-biisejä sekä muuta mainittua musiikkia, lukuelämys nousee aivan uudelle tasolle.

Lukija huomaakin jo aika aikaisin, että Pian haaveet ovat muualla kuin kuihtuvien elinkeinojen maaseudulla. Vihjeitä tästä antavat tytön voimakkaat kokemukset esimerkiksi kirjoittamisen ja musiikin parissa.

Yksi hienoimmissa kohdista kirjassa on lyhyt kuvaus siitä, kun Pia kohtaa huuliharppua soittavan pojan sisäoppilaitoksen pihalla. Ensimmäistä kertaa elävää musiikkia kuuleva tyttö haltioituu täysin ja siitä lähtien pojan soitto auttaa häntä liitämään ankeiden olosuhteiden yläpuolella. Musiikki kantaa myös yli oppituntien: ”Sitten seuraa vihkojen hiljaisuus, ja joka sivulle käy soittajan henkäys”.

Musiikki on pieninä viittauksina mukana läpi tarinan. Mainiota onkin, että suomentaja on koonnut kirjan loppuun kuuntelusuosituksia. Jos jaksaa kaivaa kuunneltavaksi tarinan henkilöiden rallattelemia iskelmiä ja pop-biisejä sekä muuta mainittua musiikkia, lukuelämys nousee aivan uudelle tasolle.