Patti Smith tunnetaan ensisijaisesti rocktähtenä. Kirjassaan Apinan vuosi hän yhdistää paikoin omaelämäkerrallisia faktoja fiktioon. Smithin ja hänen teostensa nauttima poikkeuksellisen varaukseton arvostus hämmästyttää teoksen suomentaja Antti Nyléniä.

Patti Smith on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana tuotteliaampi kirjailijana kuin rockmuusikkona. Hän on julkaissut kolme omaan elämäänsä ja päiväkirjamerkintöihin nojaavaa proosateosta, joista varsinkin Ihan kakaroita(2010) nousi sekä arvostelu- että myyntimenestykseksi. Kyseinen teos keskittyy Smithin uran alkuaikoihin ja käsittelee erityisesti hänen suhdettaan ja ystävyyttään valokuvaaja Robert Mapplethorneen, joka tunnetaan esimerkiksi Smithin esikoislevy Horsesin (1975) ikonisesta kansikuvasta, jossa androgyyninen laulaja tuijottaa suoraan katsojaan.

Smithiä ei voi kategorisoida pelkäksi rockmuusikoksi, kuten artistin ystävät tietävät. Smithin ensimmäiset julkaisut olivat runokokoelmia. Ihan kakaroistakin käy ilmi Smithin suuntautuminen kirjallisuuteen. Mikäli uskoo teoksen kuvausta nuoruusvuosista, muusikon ja esiintyjän ura olivat oikeastaan sattuman tulosta. Musiikki tuli mukaan performansseissa, jossa hän täydensi runojen luentaa säestyksellä. Kuuluisuuteen itseoppinut katutaiteilija pongahti kuitenkin ensilevynsä myötä.

Kirjailija-laulaja-esiintyjän kaksi muuta viime vuosikymmenen proosateosta M Train (2015) ja Apinan vuosi (2019) ponnistavat niin ikään Smithin omasta elämästä. Teosten aikajänne on hieman Ihan kakaroita suppeampi, ja ne ovat sisällöltään hieman hajanaisempia. Yhdistäviä tekijöitä on kuitenkin useita.

Esseisti Antti Nylén on suomentanut kaikki kolme teosta tuoreeltaan niiden ilmestymisen jälkeen. Hän on myös käsitellyt punkin kummitädiksikin tituleerattua Patti Smithiä ja tämän teosten vastaanottoa esseessään Mikä sua vaivaa, Patricia Lee? (2020). Siinä Nylén muun muassa ihmettelee, miksi Patti Smithiin ja hänen kirjoihinsa suhtaudutaan niin varauksettomasti.

Musadiggariksi tiedetty Nylén nostaa esille myös sen, että suhde musiikkiin ja artistiin voi olla hyvin henkilökohtainen. Mikä sua vaivaa, Patricia Lee? -esseessä Nylénin mukaan ”[l]empibiisi kuunnellaan pariin tuhanteen kertaan. Niin ne kasvavat kiinni meihin, lihaamme, […]” (s. 9). Nylén ei itse tunnustaudu Smithin varauksettomaksi faniksi, vaikka ansioita tämän tuotannosta löytääkin. Yhtä kaikki Smithin musiikki lienee valtaosalle portti hänen kirjallisiin töihinsä, joissa hyödynnetään artistin persoonaan suuntautuvaa mielenkiintoa.

Itse olen nähnyt Patti Smithin esiintyvän vain kerran. Vuosi oli 2014 ja paikka Porin Kirjurinluoto. Tuolloin 67-vuotias jäntevä rokkari päätti yllättävän energisen keikan repimällä lopuksi kielet kitarastaan. Kielten repiminen ei ole Smithin ensimmäisenä käyttämä tai keksimä performanssi. Tämäkin temppu voidaan nähdä esimerkkinä jo olemassa olevien ilmaisukeinojen kierrätyksestä, mitä hän harrastaa myös kirjallisissa töissään.

 

Menetyksen tematiikka

Musiikki on yllättävän pienessä roolissa Smithin kirjoissa. Vaikka Smith hyödyntää omaa elämäänsä, ei lukija pääse tirkistelemään rocktähtien kulissien takaista elämää kuin välähdyksittäin. Teoksista tuorein Apinan vuosi keskittyy usein melko arkisten askareiden ja rutiinien kuvaamiseen. Kirjassa on myös useita Smithin ottamia valokuvia, jotka osaltaan kytkevät artistin eletyn elämän teoksen maailmaan. Itsensä tehneen taiteilijan tyyliin sopii, että kysymys on retusoimattomista Polaroid-kuvista.

Kirjan ensimmäisen aikatason tapahtumat sijoittuvat kiinalaisen horoskoopin viimeisimpään apinan vuoteen 2016, jonka alkaessa Smith oli 69-vuotias. Teoksen lopussa hän viettää 70-vuotispäiväänsä. Kirja on monelta osin päiväkirjamainen, ja sen lopussa on myös jälkikäteen kirjoitettuja osuuksia, joissa Smith kommentoi esimerkiksi Yhdysvaltojen poliittista tilannetta ja alkanutta koronapandemiaa.

Apinan vuosi olisi muuten sisällöltään melko fragmentaarinen, mutta sen osuuksia sitovat toisiinsa arkielämän toistuvat rutiinit sekä ystävien tapaaminen. Kaikissa kolmessa prooosateoksessa on osin kysymys jäähyväisten jättämisestä, ja näistä osuuksista muodostuu teosten koskettavin anti.

Ihan kakaroissa Smith hyvästelee Mapplethornen ja M Trainissa muistelee edesmennyttä aviomiestään, Fred ”Sonic” Smithiä. Apinan vuodessa lähtöä vuorostaan tekee Smithin ystävä, muun muassa musiikkituottajana tunnettu Sandy Pearlman. Smith peilaa omaa ikääntymistään myös suhteessa toiseen ystäväänsä, Sam Shepardiin, ja tämän vanhuuden myötä vaikeutuneeseen työskentelyyn. Menetyksen tematiikka on tuttua myös musiikin puolelta, esimerkiksi kehutulta paluulevyltä Gone Again (1996).

Kirja ei pelkästään vello surussa, menetyksessä ja menneisyydessä. Ikääntyvän kertojan maailmassa on myös valoa. Toistuvasti hän onnistuu siirtämään katseensa taas tulevaisuuteen. Kuten kertoja toteaa lueteltuaan kuolleita läheisiään: ”Ja kuitenkaan en lakkaa ajattelemasta, että jotakin ihmeellistä on tapahtuva aivan pian. Ehkä huomenna. Huomispäivänä, joka kytkeytyy pitkään huomispäivien ketjuun.” (s. 171.)

Vaikka Nylén osuu huomiossaan oikeaan, vielä on päätettävä, voiko teosta kritisoida siitä, mitä se ei ole tai mihin se ei edes pyri.

Lipsahduksia kaninkoloon

Toisto on keskeinen ilmaisukeino niin rockmusiikissa kuin runoudessakin. Myös Smith hyödyntää toistoa niin lyriikoissaan kuin proosateksteissäänkin. Proosassa toisto näkyy enemmän sisällöllisesti kuin sana- tai virketasolla. Smithin teksteissä samankaltaiset tilanteet toistuvat yhä uudelleen. Osin tämä selittynee päiväkirjamaisuudesta. Kaikilla meillä on arkiset rutiinimme.

Apinan vuosi pyörii pitkälti samojen motiivien ympärillä. Kirjassa Smith kuvaa, miten hän matkustelee eri puolille Yhdysvaltoja ja maailmaa. Hän tapaa ystäviä, kirjoittaa ja käy kahviloissa (paljon). Kirjassa vilisee runsaasti viittauksia eri kirjailijoihin ja taiteilijoihin. Jos Smith itse on saanut osakseen ihailua, hänellä itselläänkin on varsin ihaileva suhde erityisesti useisiin sanataiteilijoihin. Kiinnostuksen kohteet ulottuvat amerikkalaisesta populaarikulttuurista japanilaiseen proosaan.

Matkustelussa yhdistyvät työ ja ihaillut kirjailijat. Jo aiemmissa teoksissaan Smith on kuvannut, miten jonkun kirjailijan tai taiteilijan ihailu saa hänet matkustamaan toiselle puolen maailmaa. Esimerkiksi M Trainissa matkustaa Saint-Laurentin vankileirille ihannoimansa Jean Genet´n jalanjäljissä. Tällä kertaa vuorossa ovat muiden muassa Fernando Pessoa ja Lissabon.

Heti kirjan alussa Lewis Carollin Liisa ihmemaassa (1865) nousee yhdeksi intertekstiksi. Tapahtumat lähtevät liikkeelle uudenvuodenaamusta Santa Cruzissa, jossa taiteilija on majoittunut Dream Inn -nimiseen motelliin. Yllättäen Smith huomaa käyvänsä keskustelua motellin mainoskyltin kanssa: ”En voinut olla tuntematta itseni Liisaksi, jota vesipiippua poltteleva toukka kuulustelee (s. 11).” Puhuva mainoskyltti palaa aika ajoin takaisin kertojan tajuntaan. Tällä tavoin kerronta saakin aika ajoin yliluonnollisempia sävyjä.

Kovin syvälle fantasiaan ei kuitenkaan upota. Rockartistin oma persoona ja päiväkirjamaisuus sitovat teosta todellisuuteen. Kertoja-Patti ei putoa kovin syvälle kaninkoloon. Jos ei ihmemaassa niin jonkinlaisessa subjektiivisessa itsemaassa kertoja kuitenkin aika ajoin on.

Tähän liittyen Smith käsittelee kirjan loppupuolella erästä Sam Shepardin kanssa käymäänsä keskustelua, jossa he pohtivat sitä, miksi kirjailijat ”niin yleisesti pakotetaan liimaamaan teokseensa nimilappu, joka määrittelee sen joko fiktioksi tai asiaproosaksi” (s. 204). Smith myös ilmaisee halunsa kirjoittaa kirjoja, jotka ovat niin monimerkityksellisiä, että lukija ei pysty erottamaan faktaa ja fiktiota toisistaan. Tämä tavoite jollain tapaa kuvaa Apinan vuotta, jossa ajoittain siirrytään unien ja mielikuvituksen maailmaan.

 

Esseisti ja esseettömyys

Kirjailijan ja muusikon yhdistelmä ei ole harvinainen. Smithin lyriikka seisoo omilla jaloillaan tai vähintään esikuvien reppuselässä. Pitkää fiktioproosaa Smith ei kuitenkaan ole julkaissut. Apinan vuosi on suurelta osin päiväkirjamainen tai omaelämäkerrallinen, vaikka puhtaasti sellaisenakaan sitä ei kannata lukea.

Millä tavalla Smithin teoksia sitten pitäisi lukea? Asia on askarruttanut myös Antti Nyléniä, joka pohtii aiemmin mainitussa esseessään amerikkalaisartistin tekstien arvottamista. Nylénillä ja Smithillä vaikuttaa olevan jotakin yhteistä. Kumpikin suhtautuu poikkeuksellisen antautuneesti ihannoimiinsa taiteilijoihin. Nylénin asenne tosin on esseistille sopivan kriittinen tai moninäkökulmainen.

Nylén panee merkille, että Smith ei juurikaan analysoi ihannoimiensa kirjailijoiden tai taiteilijoiden töitä. Smith pudottelee tekstissään usein eri taiteilijoiden ja teosten nimiä, mutta ei erittele syitä, mikä tekee näistä teoksista ihannoimisen arvoisia. Smith ikään kuin antautuu teoksille. Antautuminen on lähes uskonnollista, sillä siihen liittyy palvomisen kaltaisia elementtejä. Ihannointi saa ritualistisia muotoja Smithin kantaessa pyhiä kirjoja mukanaan ja käydessä kirjailijoiden haudoilla ja muilla tärkeillä paikoilla.

Tarkasti kirjan lukenut kääntäjä Nylén on oikeassa siinä, että Smithin proosatekstit eivät ole tyyliltään ja sisällöltään esseistisiä. Smith ei käsittele esille nostamiansa teosten merkityksiä tai kontekstualisoi niitä. Selvää on, että tekstit ovat koskettaneet tai puhutelleet laulaja-kirjailijaa, mutta tämä puhuttelemisen tapa jää lukijalle arvoitukseksi. Nylén esittää tämän kritiikkinä.

Vaikka Nylén osuu huomiossaan oikeaan, vielä on päätettävä, voiko teosta kritisoida siitä, mitä se ei ole tai mihin se ei edes pyri. Mikään ei viittaa siihen, että Smith olisi aikonut kirjoittaa esseitä. Teoksen rakentumisen tapaa voi lähteä purkamaan yhtäältä päiväkirjasta, toisaalta lyriikasta.

Smith on aloittanut runoilijana, ja hänen lauluissaan sanoituksilla on vahva asema. Kuten Nylén nostaa esille, hänen omintakeinen äänensä – tai tyylinsä – selittää enemmän hänen merkitystään kuin varsinainen musiikkinsa.

Runoilija voi ja saa edetä kuvasta toiseen, mielleyhtymästä seuraavaan. Vaikka teoksen luonnehtiminen kokonaisuutena runolliseksi saattaisi olla liioittelua, Apinan vuosi on enemmän sukua lyriikalle kuin esseelle. Kirjailijoiden ja teosten nimien pudottelu muistuttaa monellekin runoilijalle tuttua tapaa hyödyntää alluusiota esimerkiksi antiikin mytologioihin. Smithille alluusion kohteeksi kelpaa amerikkalaiseen tyyliin esimerkiksi Teräsmies. Jääköön se lukijan päätettäväksi, kuinka mielenkiintoisia nämä siirtymät ovat. Viittauksiin voi suhtautua kuin kirjavinkkauksiin.

Kaikissa kolmessa prooosateoksessa on osin kysymys jäähyväisten jättämisestä, ja näistä osuuksista muodostuu teosten koskettavin anti.

Kirjalla on hetkensä

Apinan vuosi ei ole virheetön mestariteos, mutta ei täysin mielenkiinnotonkaan. Virheettömiä eivät ole levytyksetkään. Karheus on päinvastoin osa viehätystä. Omaelämäkerrallisena tekstinä Ihan kakaroita toimii tätä teosta paremmin, sillä se avaa kuuluisan laulajan nuoruutta ja lähtökohtia uraansa. Lähimenneisyyteen sijoittuvalla Apinan vuodella on kuitenkin hetkensä.

Apinan vuodessa kirjan kertoja tulee lähelle lukijaa, vaikka paikoitellen välimatkaa kirjailija-Smithin ja teoksen kertoja-Smithin kasvatetaan tarkoituksellisesti hyödyntämällä fiktion keinoja. Mielessä kannattaa pitää, että kertoja seikkailee sanoista luodussa ihmemaassa. Ehkei teos jää merkkipaaluksi kirjallisuushistoriaan faktan ja fiktion sekoittamisen taidon puolesta, mutta luulisin monia Smithin musiikin ystäviä miellyttävän, että taiteilija tekee kirjoissaan omasta maailmastaan helposti lähestyttävän. Vaihtoehtorockin tähti kirjoittaa hyvin, vaikka ei ylläkään samaan vangitsevuuteen kuin musiikissa parhaimmillaan.

Dela artikeln:

 

Pasi Salminen

Kirjoittaja on varsinaissuomalainen filosofian maisteri, joka jo nuorena hurahti tarinoihin, sanoihin ja siihen, mistä voidaan puhua ja mistä ei voi vaieta.