Takaikkuna

Pauliina Suden Takaikkuna ei ensi näkemältä houkuta. Kannesta lukijaa tarkkailee pimeyden keskeltä ulkonäöltään geneerinen naishenkilö. Takakannen teksti muistuttaa B-luokan toimintaelokuvan slogania:

”//

> Järjestelmä on havainnut

> tunkeutujan.

> Elämäsi on uhattuna.

//”

Onneksi kirjaa ei arvostella kannen kömpelöiden tehokeinojen perusteella. Työnnettyäni auki etukannen pääsen välittömästi käsiksi mehevään aloitukseen, jonka jälkeen en enää tahdo lopettaa lukemista lainkaan. Elintoimintojeni vaatiessa lukutauon minun on ponnisteltava henkisesti laskeakseni kirjan kädestäni. Lopulta annan periksi. Olen saanut uuden sänky- ja vessakumppanin.

Elokuvamaisuus hyvässä ja pahassa

Takaikkuna kertoo tarinaa neljästä eri näkökulmasta. Näkökulmista suurin on Leia Laineen, alle nelikymppisen yksinhuoltajan, joka on lähtenyt mukaan seksiaddiktiosta kärsiville miehille apua tarjoavaan ProMen -projektiin. ProMenia vastustaa julkisesti uusi oikeusministeri Tarmo Häkkilä, jolla on oma lehmä ojassa – tarinan edetessä käy ilmi hänen virtuaalinen sotkeutumisensa Leia Laineen alaikäiseen tyttäreen Viiviin. Ministerin jälkiä peittelemään palkataan virtuaalimaailman velho Land-o, joka seuraa kymmenistä monitoreistaan intensiivisesti niin Leiaa, Häkkilää kuin Viiviäkin. Neljäs näkökulma onkin Leian tyttären, jonka rooli kasvaa alati kirjan loppua kohden. Näkökulmien epäjärjestelmällinen vaihtuminen johdattelee tarinaa onnistuneesti, tosin välillä fokalisaatio jää hämäräksi: ollaanko nyt hahmon vai sisäiskertojan ajatusten äärellä?

Minun on ponnisteltava laskeakseni kirjan kädestäni.

Lähes koko kirjan tapahtumat sijoittuvat yhden vauhdikkaan viikonlopun ajalle, mutta teoksen loppuun ilmaantuu latistava, hollywoodmainen aikahyppy, joka kornisti paljastaa vaikeudet voitetuiksi. Muutamat elementit tekstin tasolla paljastavat, että sisäiskertoja kirjoittaa tarinaa jälkikäteen, tulevaisuudesta käsin. Vauhti ja välitön läsnäolo on tavoitettu Takaikkunan ajankuvauksessa onnistuneesti, ja sitä tukevat preesensmuoto ja kirjan helppo luettavuus niin tekstin sisällön kuin taiton tasolla.

Pyrkimys elokuvalliseen tyyliin ei jää onnellisen lopun ja ajankuvauksen ilmiöihin. Takaikkuna on monella tapaa elokuvamainen kirja. Sen kieli on parhaimmillaan vivahteikasta, suorastaan visuaalista. Vaikuttaakin siltä, että Susi on kirjoittanut kirjan ainakin yksi toivomus mielessään: tästä tehdään vielä elokuva, oikea action-pätkä. Ja sitä Takaikkuna onkin – toimintaa. Actionilla on kuitenkin nurja puolensa: vaikka kirjoittaja paneutuukin hahmojen päänsisäiseen tunne-elämään, kirjalliset tehokeinot kärsivät elokuvamaisuuden kustannuksella. Viittaukset muihin elokuviin ovat liioitellun alleviivattuja. Star Wars -elementti on hauska, mutta lopulta puuduttava. Suurin osa lukijoista olisi mitä luultavimmin ymmärtänyt viittauksen Alfred Hitchcockin Takaikkunaan (Rear Window) ilman, että se olisi täytynyt tuoda dialogin tasolla esille. Ja mitä sitten, vaikkei olisikaan.

Intertekstuaalisten viittausten referoimisen lisäksi Susi syyllistyy muunkinlaiseen lukijan aliarviointiin. Samastuminen Leia Laineen ilmeisen samastuttavaksi kirjoitettuun hahmoon säröilee koko kertomuksen ajan, sillä Leian huomiokyky on kaiken kaikkiaan hämmästyttävän surkea. Uhkailutekstiviestit ja kaikkien maksukorttien yhtäkkinen toimimattomuus eivät soita Leian päässä yhtäkään kelloa pitkään aikaan. Hahmon hyväuskoisuus ei kuitenkaan jää vain kirjan alkumetreille, ja lopussa Leian naiivi luottamus yksityisyyteensä tuntuu jo naurettavalta sekä ennen kaikkea epäuskottavalta. Kertomuksen tasolla lukijan kaikkitietävyyden korostaminen tapahtuu siis valitettavan usein hahmon uskottavuuden kustannuksella.

Takaikkunan mallilukija tuntuu ainakin tietyiltä piirteiltään olevan huolellisesti suunniteltu hahmo. Internetsukupolven lukijana onkin vaikea suhtautua turhautumatta jokaisen nettilyhenteen auki selostamiseen. Lukemisen prosessi etenee takkuillen, eikä pelkästään kirjan selostavuuden vuoksi. Kun lauseita on kursivoitu sieltä täältä, lukiessa silmä hyppää tahtomattaan seuraavaan vinoon kirjainjonoon, joka esittää nettikeskustelun puheenvuoroa. Väliin jää kuitenkin kappale jos toinenkin hahmon sisäistä dialogia, ja näin välittömän ja nopean some-keskustelun jäljittely epäonnistuu. Kirjallisuuden ajaton ja digitaaliviestinnän hetkeen sidottu maailma törmäävät toisiinsa äänekkäästi kuin avaruusalukset Star Warsissa konsanaan. Onneksi törmäyksestä syntyy sirpaleiden lisäksi myös uusia energia-aaltoja.

Takaikkuna rikkoo ja luo ennakkoluuloja

Takaikkuna onnistuu kuitenkin myös haastamaan lukuprosessin aikana lukijalle helposti rakentuvaa kaikkitietävyyden illuusiota. Teoksen juonenkäänteet vyöryvät vauhdilla toistensa päälle, ja jatkuvat lukijan oletuksen voimaa haastavat paljastukset pitävät juonen liikkeessä ja mielenkiillon yllä. Viimeistään kun Viivin isä paljastuu jamaikalaiseksi, viedään lukijan alta useampi matto kerralla – mielikuvaa äitinsä tavoin vaaleasta Elovena-tytöstä on vaikea karistaa. Takaikkuna leikittelee siis taitavasti lukijan ennakkoluuloilla ja kääntää hämmennyksen omaksi voimavarakseen.

Oikeusministeri Häkkilän hahmo jää sille stereotypian tasolle, jossa perussuomalaiset ovat väkivaltaisia, homovastaisia rasistijuntteja.

Vaikka Takaikkuna on ennen kaikkea toimintakirja ja jopa dekkari, löytyy siitä myös vahvaa poliittista kannanottoa. Ottaessaan kantaa Susi kuitenkin kompastuu omiin stereotypioihinsa. Oikeusministeri Tarmo Häkkilä, mitä ilmeisimmin perussuomalaisten jäsen (nimeltä ei puolueita kirjassa toki mainita), esitetään vastenmielisenä olentona. Jotta hahmo ei jäisi aivan litteäksi, liitetään Häkkilän ajattelumaailmaan inhimillisiä elementtejä – epävarmuutta, pelkoa, vaimolle osoitettua rakkautta sekä kunnioitusta omaa isää kohtaan. Tunteet eivät kuitenkaan yksin riitä nostamaan hahmoa ennakkoluulojen yläpuolelle, vaan Häkkilän hahmo jää sille stereotypian tasolle, jossa perussuomalaiset ovat väkivaltaisia, homovastaisia rasistijuntteja. Toinen kirjassa esiteltävä samaisen puolueen jäsen puolestaan ansaitsee tarinan pääpahiksen tittelin.

Vaikka Takaikkunan kantaaottavuus jää lapsenkenkiin, on kirjailijaa joka tapauksessa vähintäänkin onniteltava hänen puheenvuoronsa ajankohtaisuudesta.

Teoksen tematiikasta

Näkökulmien avulla tarinaan tuodaan valtavasti teemoja. ”Nettistalkkauksen” ja yksityisyyden lisäksi sellaisia ovat esimerkiksi vanhemmuus, juuriensa löytäminen, menneisyytensä sovittaminen, jopa pakkomielteinen virtuaalirakkaus. Erityisen kiinnostavaa Takaikkunassa on kuitenkin sen huolellisesti suunniteltu nettitietoisuuden kuvaus. Suden viestinnän opinnot näkyvät kirjassa positiivisena asiantuntemuksena, ja kirjailija on tehnyt taustatyönsä huolellisesti. Tuloksena on uskottavaa ja saumatonta teknokirjallisuutta. Mikä tärkeintä, kirja nostaa esille joukon kysymyksiä lukijan itsensä turvallisuudesta sekä toiminnallisista mahdollisuuksista internetissä. Esille nousevat kysymykset on huomioitu myös itse teoksessa – lopusta löytyy lista kirjoista, joista voi hankkia lisätietoa virtuaalisesta tietoturvasta.

Kirjan yksi tärkeimmistä teemoista nousee esille jo melko alussa, ja eräs kohta jää erityisesti mieleeni.

”Netin syytä, Leia ajattelee. Liikaa tietoa. On maailma ennenkin ollut paha paikka, en ole vain tiennyt sitä. Enää pahuutta ei pääse pakoon mihinkään, se on aina vain parin painalluksen päässä. Ja mikä on tulos? Ei rohkea toiminta ja taistelu paremman maailman puolesta vaan pelko. Pelko! Kun se kerran asettuu taloksi, sitä on liki mahdoton häätää pois.”

Intertekstuaalisuuden kuperkeikka

Kirjan loppuratkaisu jäljittelee yllätyksettömästi mutta taidokkaasti Hitchcockin Takaikkunan loppua. Asetelma on kuitenkin vääristynyt ja monimutkaisempi – jalka paketissa kotinsa vankina ei istu tarkkailija, vaan tarkkailtava. Paikoitellen Takaikkuna onnistuu tavoittamaan jopa psykologisen trillerin tuntua, kun Leian mielenmaisema alkaa murentua pala palalta, jatkuvien vastoinkäymisten tuloksena. Toisinaan ärsyttävän naiiviuden voikin tulkita myös itsepuolustukseksi, joka tarjoaa erään vastauksen siihen, miten ihmismieli vastaa koko maailman nauraessa enemmän tai vähemmän ilkeämielisesti päin naamaa.  Varsinainen murhaajan roolikin tarinasta löytyy, mutta se kuoriutuu esiin vasta tarinan edetessä ja ehtii vaihtaa omistajaakin vauhdissa. Myös Star Wars -asetelma esitetään Takaikkunassa ylösalaisin: Land-o pettää hyvisten sijaan pahikset ja pelastaa urhoollisesti avaruusprinsessan.

Leikittelemällä tekstienvälisillä viittauksilla Takaikkuna kääntää alkuperäiset kysymykset päälaelleen tai ainakin uuteen, seksikkäämpään asentoon. Hyvän ja pahan kamppailu kulminoituu ennemminkin kysymykseen siitä, millaiset keinot ovat sallittuja, kun taistellaan yksityisyydensuojasta ja turvallisuudesta. Aihe on erityisen ajankohtainen kyberturvallisuuden ja informaatiosodan tapaisten käsitteiden vakiintuessa arkikieleemme.

Vielä toinenkin kysymys jää. Juhlat on juhlittu, ja ilmaan laskeutuu kutkuttava mahdollisuus bileiden villeistä jatkoista. Saammeko odottaa Takaikkunan filmatisointia lähivuosina?