Kirjailijan kuolema

Petteri Paksuniemi on tarttunut kiinnostavaan aiheeseen ja kirjoittanut Irmari Rantamalan alias Maiju Lassilan elämää sivuavan aikalaisromaanin. Tästä työväenliikkeen agitaattorista, joka itse asiassa alun perin oli lähellä oikeistolaisia voimia, ei viimeistä sanaa ole kirjoitettu; ei kirjailijana eikä myöskään poliittisena henkilönä. Rantamala-Untolan eksentrinen varjo leijailee kirjoittamattoman historian lehdillä aivan kuin se elävänä on läsnä kertojaminän, nuoren runoilijanalun, Santerin elämässä.

Santerin näkövinkkelistä suuret ja melskeiset tapahtumat asettuvat inhimillisiin mittoihin. Epäoikeudenmukaisuudessa ja pienen ihmisen toiveiden murskautumisessa ei ole mitään kaunista; on vain luopumisen ja mukautumisen vaihtoehto. Santerilta sota vie toisen käden, rakastettu kuolee sikiönlähdetykseen. Suuri kirjailija osoittautuu epävarmaksi ja illuusionsa menettäneeksi häviäjäksi. Romaanin nimikin on monimielinen – ei tule Santerista kirjailijaa ja Maiju Lassila ammutaan haisevassa lammasturkissaan mereen. Ehkäpä Paksuniemi viidennessä teoksessaan tahtoo osoittaa, että on vain kirjoitettava, kuvattava elämä sellaisena kuin on. Kirjailijan tittelistä viis.

Paksuniemen esikoinen, novellikokoelma Ammattimies (1997), toi kirjallisuuteemme uudenlaisen kertojan. Kieli naputti tarkkaan ja taloudellisesti kuin timpurin vasara. Jokainen kunnollinen kirjailija haluaa kirjoittaa myös lapsille, niin myös Paksuniemi lastenromaaneissa Trubaduurikeikka (1999) ja Mitta täynnä (2002). Romaani Maailman napa (2003) oireili jo Paksuniemen ehdottomuutta aiheen valinnassa. Paksuniemen tavassa kirjoittaa on jotakin äärimmäisen ehdotonta – löysyyttä tai lukijan kosiskelua on turha etsiä.

Minkäs lukija sille mahtaa, että Kirjailijan kuolemaa lukiessa hiipii välillä alakulo puseroon. Niin mielellään kuin samastuukin Santerin elämän kovaosaisuuteen ja kohtuullisen pieniin iloihin, ei lopputuloksesta ole epäselvyyttä. Santerin kaltaiset ovat samalla kertaa sekä häviäjiä että selviytyjiä. Viimeinen Työmiehen lehti on painettu, ja Lassila on ryypännyt votkan mukana aatteensa kurkusta alas. Mielellään Lassila olisi viimeiseen numeroon Petterin runon painanut, mutta painamatta jäi. Korppupussi mukaan ja Helsingin yöhön, jossa jo kaikuvat saksalaisten komennot. Hävitty, mikä hävitty. Tosin Lassilan mukaan juuri näin pitikin käydä, jotta proletariaatti vielä kerran ottaa vallan.

Lassilan ja Santerin ystävyys ei ole läheistä, mutta loppunsa aavistava kirjailija kehottaa käsipuolta nuorukaista pelastautumaan. Punaisten johto on paennut ajat sitten, mutta ilman vastarintaa työläiset eivät antaudu. Lopulta kaupunki on puhdistettu ”punaisista luteista”. Santerin korvissa soivat Irmarin sanat: ”Maailman saa vain luopumalla siitä.” Hetken Santeri raahaa mukanaan säkkiä, joka on täynnä Rantamalan suttuisia käsikirjoitusraakileita. Tietämättä kirjailijan kuolemasta hän arvelee miehen kenties vielä joskus olevan suuri kirjailija tai ainakin onnellinen perunanviljelijä. Pakomatkallaan Santeri Karhu päättää painua Pietarin kautta vaikka Michiganiin. Kenties hän siellä tapaa uudestisyntyneen kirjailijan ja saa esikoisrunonsa julkaistuksi.

Paksuniemi on työstänyt romaaninsa erittäin huolellisesti. Novellin taika kuultaa läpi kielen elävyydessä. Pienoisromaanin pariin sataan sivuun mahtuu kokonainen historia. Kun kirjailija sijoittaa tavallisen Santerin maailmaan utopistin ja näkijän, on siinä jo tarpeeksi vastakohtaisuutta ja jännitettä. Paksuniemen toiminnalliset kuvaukset ovat elokuvamaisesti leikattuja välähdyksiä, repliikit sinkoilevat harkitusti, mutta tärkeä taso on se, mitä ei kerrota.

Kirjailijan kuolemassa on jotakin selittämättömän maagista voimaa. Se on yksi syksyn parhaimmista romaaneista kaiken puolivillaisen sekulin keskellä. Ani harva on lukenut Lassilan pääteoksia, J. I. Vatasen Harhamaa ja Martvaa, mutta Santeri kahlaa ihmetellen nämä järkäleet läpi. Kirjailijan kuolema on eräänlainen tilitys. Miten pitkälle ihminen voi mennä, onko ihmisellä edes valinnan mahdollisuutta, vai onko se suotu vain hyväosaisille? Kun Paksuniemi tulee kirjoittaneeksi romaanin ihmisistä historian myllerryksessä ja nostaa esiin Lassilan kirjailijahahmon, on kysymys tietoisesta valinnasta. Suomalainen kirjallisuudentutkimus on painanut Lassilan unohduksiin. Mitä hänestä vielä olisikaan tullut, ellei…Kiitos vinkistä Paksuniemi. Taidan lukea Harhaman ja Martvan uudelleen, sillä edellisestä lukemisesta on jo vuosia. Ennen Harhamaa luen kuin Volter Kilven Alastalon salissa.

Kirjailijan kuolema oli Olvi-ehdokkaana. Palkinto meni satufantasialle. Oliko Kirjailijan kuolema liian kova pala raadille? Kannen verenpuna ja kaupungin lyijynraskas siluetti antavat romaanista turhan ankean kuvan.