Urho Kekkonen Straβe

”Kekkonenkekkonenkekkonen. Aina se tyhmä oli joka paikassa.” Näin sadattelee mahdollisen äitipuolensa mukaan nimetty Sylvi Salome, Lapin tyttö, viulutaituri ja Pia Pesosen novellikokoelman keskushahmo – keskushahmo tuon resitentin ketaleen lisäksi siis.

Urho Kekkonen Straβe on riemastuttava esikoisteos, jonka novellit kertovat lappalaisista ja lappilaisista, aina vähän Kekkosesta sekä ajasta ”Kekkosen, Kekkosen, Kekkosen” jälkeen 1960–1970-luvuilla.

Urho Kekkonen vaikuttaa novellikokoelman hahmojen elämään aina tavalla tai toisella. Heti ensimmäisessä novellissa tavataan Alaluusuan Jussi, joka kirjoittaa kirjettä UKK:lle ja tunnustaa pienen valheen. Tarkoitus oli muuttaa koulukiusatun elämä helpommaksi, mutta nyt huiputus uhkaa kaatua pahasti niskaan, kun presidentin kerrotaan tulevan paikkakunnalle. Jussi kun on valehdellut kaikille, että Kekkonen on hänen isänsä. Presidentin pitäisi jotenkin noteerata Jussi ja hänen äitinsä, ettei huijaus paljastuisi.

”Vaikka sinä kuiskaisit minulle, että minä panen sinut paskaperse linnaan, minä olisin tyytyväinen. Pääasia, että Martin ilme venähtää ja sekin saisi tuntea miltä tuntuu, kun ei ole mitään”, Jussi kirjoittaa kunnioittaen.

Pesosella on mieletön kyky rakentaa hahmojaan pienin elkein.

Lähes pienoisromaaniksi kasvavan ”Allin baari” -novellin Sylvi Salomen elämässä Kekkonen taitaa olla melkein oikeasti mukana – vaikka ajaakin lopulta saattueineen ohitse väärää puolta jokea. Novelli kietoutuu Kekkosen odotuksen ympärille. Baariin kokoontuvat Alli ja paikalliset juopot, kuten mulkkuja maalaava Antero ja Ahma-Piera, listoja luetteleva Kaarin-Anne sekä jälkikasvu Sylvi Salome ja Saveli, joita ei Kekkonen tosin juuri kiinnosta. Elämä onkin toki muualla kuin Kekkosen ja hänen kumartelijoidensa ympärillä – tätä todistaa teksti toisensa jälkeen, Kekkos-vouhotukselle irvaillen.

Kekkonen, hänen henkilönsä ja vaikutuksensa, kuvansa ja mielikuvansa, ovat ankkuri johon Pesonen kiinnittää novellinsa. Leikkisässä ”Kamala kauhukohtaus” -novellissa eräs poika saa hurjia kohtauksia ja paikalliset päättelevät, että kaikki johtuu Kekkosen muotokuvasta, joita roikkuu yhden jos toisenkin seinällä. ”Hoomo ei ole vielä kuollut” -tarinan Abieli Heta puolestaan on saanut presidentiltä kirjallisen lupauksen että ”järven pinta ei nouse ainakaan kahteen vuoteen” – mutta Abieli tietää kyllä paremmin.

Lapin miehiä ja naisia

Pesosella on mieletön kyky rakentaa hahmojaan pienin elkein, turhia selittelemättä ja alleviivaamatta monisyisiksi ja kokonaisiksi. Ihmiset ovat eläväisiä, jutut kummia ja silti aitoja. Lapin hahmoista on toki hyvä ammentaa, mutta sisäisten maailmojen kuvaaminen on taitolaji, jota harvoin lukee yhtä sujuvana kuin näissä novelleissa. Vapaa epäsuora kerronta on yhtä aikaa hauskaa ja traagista.

”Alli puhalteli hiuksia silmiltään. Edellisenä päivänä sähke oli varmistanut, että Kekkonen tulisi iltapäivällä baarille. Alli oli laihduttanut siitä lähtien. Pontikkapöhö täytyi saada pois.”

Ulkomaailman realiteettien ja sisäisten maailmojen yhteentörmäys paljastuu lukijoille kaikessa absurdiudessaan.

Tarinat Lapista kerrotaan pilke silmäkulmassa. ”Oli tärkeää, että tyttö ymmärsi, että yksilön tuli pyrkiä mitä pikimmin lämpimään ilmanalaan”, hahmottelee Alli, joka on paitsi baarinpitäjä, myös entinen Napolin-kävijä.

Joissain novelleissa, kuten ”Igorissa”, kerronta kääntyy kohti cortázarilaista absurdia realismia. Siinä nimettömät ”he kaksi” hoivaa jogurtinjuurta, joka on päätynyt Gruusiasta Kekkosen kautta tuntureiden keskelle.

Lappia valtaamassa

Etelän kolonisoima Lappi esiintyy useammassa novellissa. ”Joulumaan paikassa” suunnitellaan teemapuistoa pororatoineen ja alastomine tonttutyttöineen. ”Kameran kantajassa” valokuvaaja Anni Labba on henkilökohtaisesti todistamassa, miten absurdiksi herrojen toilailu voi mennä. ”Tällä kertaa oltiin matkalla täysin tuntemattomien saamelaisten häihin.”

Kekkonen hiihtää ja Kekkonen ryyppää, ja sivussa rakennetaan Kekkos-myyttiä. ”Otapas sellainen kuva missä me puuskutamme väsähtäneinä, mutta silti täysissä voimissamme.”; ”Otapas sellainen kuva, jossa Kekkonen kohentelee tulta ja koskee kuumaan nokipannuun paljain näpein.”; ”Mutta muista poistaa se kuva filmiltä missä Kekkonen kaatui pälvipaikkaan ja se missä maaherra ohitti Kekkosen.” Mutta eihän Anni mitään kuvaa poista, ”kiusa se oli pienikin kuva”.

Keskivaiheilla kokoelmaa on muutama tyngäksi jäävä teksti, mutta viimeistään kun Sylvi Salome palaa takaisin, tällä kertaa Rostockissa Urho Kekkonen Straβen avajaisissa, on selvää, että tarkoin harkittu kokonaisuus kantaa hienosti loppuun asti. Kokoelman kruunaa vielä ”Muotokuvamalari” -novelli, jossa maalataan Kekkosesta muotokuvaa ja pohditaan, että mitä representaatiot oikeastaan merkitsevätkään.

Kautta teoksen toistuvana teemoina ovat menestymisen ja helpomman, reilumman elämän kaipuu – ja niiden saavuttamisen vaikeus. Kuten muotokuvamaalari maalailee: ”Symmetrinen pääsi suorilla musiikkiopistoon, vaikka pisteli pääsykokeissa nuotin vierestä. Semmoisen pituushyppyyn lisättiin vähintään viisi senttiä, eikä kaupassa laskutettu kolmatta mehujäätä. Joku muu kutoi sellaisen kantapäät ja peukalot, pumppasi ilmaa kumiin, raahasi repun, otti hikisemmän räpylän ja söi tillilihat. Ja veripaltut.”

Sylvi ei ole tällainen onnellisten tähtien alla syntynyt, eikä Alaluusuan Jussi myöskään – eikä oikeastaan kukaan novellikokoelman hahmoista, ei edes Kekkonen vaikka monet niin luulevat. Muotokuvamaalari osaa tietää, ettei Urkin kalju olekaan symmetrinen, ohimolla helottaa haituvia ja pienet silmät tihrustavat lasien takaa.

Katkeruus etelän herroja kohtaan kytee syvällä pohjoisen ihmisten sydämissä, ja saa vastakaikunsa näiden toilailuista Lapin tuntureilla. Tolkku on kaukana yrityksistä valjastaa Lappia herrojen ja turistien temmellyskentäksi. Mutta jokin Lapissa pistää samalla vastaan päättömille suunnitelmille ja valaa toivoa ja merkitystä elämiin.

Sylvi Salome kiteyttää palasen näistä pohdinnoista: ”Sylvi halusi elää paikassa, joka oli täysin tyhjä turhasta. Paikan piti olla väljä ja avonainen, horisontin leveä ja sieltä piti nähdä kauas. Ihmisten piti olla hänen puolellaan.”