Pitkä hiekkainen tie

Ohuessa matkakirjassa syvennytään italialaisiin maisemiin vuonna 1959. On kesä, loma ja ilmassa vapautta.

Pier Paolo Pasolinin väkivaltaisesta kuolemasta on kulunut 50 vuotta. Suomessa hänet tunnettaneen parhaiten omaperäisenä elokuvantekijänä, ja hänen kirjojaan on suomennettu vain vähän. Pasolini oli kuitenkin 1900-luvun loppupuolen merkittävimpiä italialaisia intellektuelleja, elokuvantekijä, runoilija, esseisti ja romaanikirjailija, joka arvosteli kovasanaisesti pikkuporvaristoa ja kulutuskulttuuria. Pasolini oli marxilainen ja kommunisti, vaikka hänet erotettiinkin Italian kommunistisesta puolueesta vuonna 1949 homoseksuaalisuutensa takia. Häntä arvostelivat sekä oikeistolaiset konservatiivit että vasemmistolaiset, ja häntä syytettiin muun muassa uskonnon halventamisesta ja säädyttömyydestä.  

Pasolinin kuoleman epäselvät olosuhteet puhuttavat Italiassa edelleen. Suomessa hänet tunnetaan ymmärrettävästi paremmin taiteilijana, vaikkei Pasolinin poliittisesta aktiivisuudesta voi olla tietämättä – sehän on iso osa hänen taidettaan. Taiteilijan roolia kotimaassaan voi silti olla vaikea hahmottaa ajallisen ja maantieteellisen etäisyyden takia, ja hämäräperäinen murha hämmentää entisestään. Kuinka moni kohu on pantu alulle poliittisin tavoittein, onko toistuvissa siveettömyyssyytöksissä mitään perää? Murhasiko hänet nuori poikaprostituoitu, neofasistit vai mafia? Varmuutta asiasta ei ole, mutta näitä kaikkia mahdollisuuksia on esitetty. Ja koska hänen elämässään ja taiteessaan riittää tutkittavaa yhtä paljon kuin kuolemassa, ei ole ihme, että Pasolini puhuttaa Italiassa yhä. 

Mistä lähdetään liikkeelle? 

Pitkä hiekkainen tie on matkareportaasi, ja kirjana siitä saa ensin kevyehkön vaikutelman. Kirja on ohut, vain reilut sata sivua liiteosioineen, ja teksti koostuu lyhyistä päiväkirjamaisista merkinnöistä. Mukana on alkuperäisestä, Successo-lehdessä kolmessa osassa julkaistusta reportaasista pois jätettyjä pätkiä, jotka on erotettu muusta tekstistä kursiivilla ja joiden sisältö vaihtelee matkan aikaisten sattumusten anekdooteista Pasolinin henkilökohtaisempiin ajatuksiin. Kirjaan sopivat hyvin kohdat, jotka ovat jääneet tilanpuutteen tai toimituksellisten ratkaisujen takia aikakauslehdestä pois.  

Matkareportaasin tilannut milanolainen aikakauslehti oli juttua tilatessaan niin sanotusti hereillä. Sotienjälkeinen nousukausi vauhditti muutosta italialaisten elämässä, kun yhteiskunta teollistui vauhdilla. Ihmiset muuttivat kasvaviin kaupunkeihin; suunta oli yleensä köyhemmästä, agraarisesta etelästä kohti vauraampaa Pohjois-Italiaa. Samalla ihmisten vapaa-aika lisääntyi ja lomasta tuli ilmiö, kuten Hannimari Heino kertoo teoksen jälkisanoissa. Italia alkoi ottaa paikkaansa eurooppalaisten lomakohteena, ja tuon kehityksen tulokset näkyvät nykyisessä turistien rakastamassa saapasmaassa. 

Matkareportaasin tilannut milanolainen aikakauslehti oli juttua tilatessaan niin sanotusti hereillä.

Kirjailijan matkan aikaan muutos on vasta alussa, eikä kaupunkilaisten elämää haittaavasta massaturismista ole vielä tietoakaan. Matka etenee Ranskan rajalta ensin länsirannikkoa alas, sitten itärannikkoa ylös aina Triesten kaupunkiin Jugoslavian rajalle asti. Kuljetaan Italian reunoja pitkin, mutta nähdään silti läpileikkaus koko maasta. Pohjoisen ja etelän erot ovat isoja, samoin kaupunkien ja maaseutujen. Italiasta ja italialaisista kiinnostunut ja niitä tarkasti havainnoiva Pasolini on hyvä matkaopas. Reportaasia oli tekemässä myös valokuvaaja Paolo Di Paolo, mutta näkemyserojen takia he päätyivät työskentelemään erikseen. Valokuvaaja oli kiinnostunut erityisesti talousbuumista nauttivasta Pohjois-Italiasta, kun taas Pasolinin mielenkiinto kohdistui eteläisempään Italiaan, jonne muutos ei samalla tavalla yltänyt. 

Pasolini oli 37-vuotias matkustaessaan kesällä 1959 Italian rannikkoa pitkin Fiat 1100:lla. Hän ei ollut ohjannut vielä yhtäkään elokuvaa mutta oli julkaissut jo useamman kirjan. Monta runokokoelmaa kirjoittaneen taiteilijan esikoisromaani Ragazzi di vita oli ilmestynyt 1955, ja Una vita violenta (Kiihkeä elämä, suom. Aira Buffa, 1962) ehti ilmestyä ennen reportaasimatkaa samana vuonna. Niissä käsitellään italialaista yhteiskuntaa sen laidoilla elävien yksilöiden kautta. Pasolini tunnettiin siis kirjoittajana ja yhteiskunnallisena kommentoijana, mutta hän oli työskennellyt myös elokuvien parissa muun muassa kirjoittamalla murteellista dialogia Federico Fellinin elokuvaan Cabirian yöt (1957). Vain pari vuotta reportaasimatkan jälkeen vuonna 1961 ilmestyi Pasolinin ensimmäinen oma elokuva.  

Mukaansatempaavaa matkalukemista 

Pitkä hiekkainen tie on matka-aiheinen feature-juttu, jonka kerronta on pinnallista mutta hyvin vetävää. Pasolini itse kuvailee reportaasiaan kirjeessä: ”Kyseessä on äärimmäisen suppea pikakirjoituksenomainen Reisebilder, jossa en ole mennyt pintaa syvemmälle” (s. 81). Vaikka kyse ei ole kovin kunnianhimoisesta proosasta, Pasolini onnistuu tuomaan kesäisen Italian rantoineen ja pikkukylineen lukijan luokse. Ehkä juuri lyhyet virkkeet ja raporttimaisuus luovat tekstiin sen välittömän sävyn. Kesän kuvaus on erityisen onnistunutta: 

Aurinko leiskuu, taivaalla ei pilvenhäivääkään. Aamuinen tuulenviri pyörähtelee enkelin lailla. Peseydyn, lähden ulos. Moottoripyörävaunu odottaa vielä lempeässä auringonpaisteessa vierellään unenpöpperöinen poika hiuskuontalo sekaisin. Lähdemme matkaan. (s. 31.)  

Kesäpäivän voi lukiessa melkein tuntea iholla. Kirjan sivuilta välittyvät aistihavainnot ovat kokonaisvaltaisia ja eri aisteja hyödyntäviä: ”Rantaudumme tornin juurelle, ja yön tuoksua tulvivassa jo hentoisessa hämärässä käyn uimassa Italian karuimmalla ja kaukaisimmalla rannalla” (s. 51). 

Matkareportaasi tuntuu näyttävän Pasolinista erilaisen, iloisemman ja rennomman puolen kuin hänen muut teoksensa, ja tästä mainitsee myös alkuteoksen esipuheen kirjoittanut Paolo Mauri. Onnen tunne on jotain, mistä Pasolini kirjoittaa useasti itsekin:  

Olen onnellinen. Aikapäiviin en ole voinut sanoa samaa. Entä mikä sitten antaa minulle tämän sisäisen, selkeän ilon tunteen, keveyden? Ei mikään. Tai ainakaan melkein. Ympärilläni vallitsee ihmeellinen hiljaisuus: hotellihuoneestani, jossa olen ollut nyt viisi minuuttia, näkyy iso, tummanvihreä vuori, lisäksi muutama vaatimaton, tavallinen asuintalo. Sataa. (s. 35.) 

Pasolini on innostunut ja utelias, ja hän keskustelee matkalla monenlaisten ihmisten, niin paikallisten kuin matkailijoiden kanssa. Hän pitää paikallisista ja havainnoi heitä tarkasti. Samanlainen ihmisen näkeminen toistuu Pasolinin taiteessa taidemuodosta riippumatta, usein tosin Pitkää hiekkaista tietä synkemmissä, yhteiskunnan epäkohtia käsittelevissä yhteyksissä. Matkareportaasissa samat teemat ovat läsnä, mutta ne vaikuttavat vain taustalla. Tämä matka keskittyy paikkoihin, kesään ja ennen kaikkea lomaan. 

Italiasta ja italialaisista kiinnostunut ja niitä tarkasti havainnoiva Pasolini on hyvä matkaopas.

Matkan varrella hän tapaa myös ystäviään, joista monet ovat Italian kirjallisuus- ja taidepiirien isoimpia nimiä: Heti alkumatkasta poiketaan Alberto Moravian ja Federico Fellinin luona, mutta tapaamisista ei kerrota paljoa. Ainoastaan se käy selväksi, että Pasolinin on pyydeltävä anteeksi Felliniltä, kun Ihanan elämän dialogeissa avustaminen ei reportaasimatkan takia onnistunutkaan.  

Näyttelijä ja kirjailija Elsa de’ Giorgi hyppää Millecenton kyytiin matkalla Circeoon ja päivittelee, ettei Una vita violenta voittanut arvostetuinta italialaista kulttuuripalkintoa, Premio Stregaa: ”’Se Strega olisi pitänyt antaa sinulle – hän hokee –, tekivät sinulle todella katalan tempun…’”(s. 25). Vuonna 1959 palkinnon voitti Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjoittama, postuumisti julkaistu Il gattopardo (Tiikerikissa, suom. Tyyni Tuulio, 1959). Melkein yhtä puhelias kuin de’ Giorgi on näyttelijä Adriana Asti, jonka kanssa viettämästään ajasta Pasolini kirjoittaa enemmän. Parivaljakko viettää päivää Syrakusassa rannalla ja ajelemalla ympäri tienoita. Pasolini viihtyy myös yksin ja uusien tuttavuuksien kanssa, mutta ystävien parissa hänestä löytyy taas uusi, vapautunut ja iloinen puoli. 

Lännenelokuvien lainsuojattomia köyhässä etelässä 

Vaikka Italian rannikkoa seuraileva matkakertomus tarjoaa sellaisenaan ilahduttavan ja elämäniloa pursuavan lukukokemuksen, on kirjan paras osio kuitenkin Pasolinin lehtijutun julkaisun jälkeen kirjoittama avoin kirje, jossa hän vastaa calabrialaisen lehdistön ja Cutron kunnallishallinnon närkästykseen kutsuttuaan aluetta ”lainsuojattomien tienooksi” (s. 54). Ehkä eniten huvittaa, että totta kai tällaisesta on tullut kohu. Pasolinin vastaus on erinomaisesti esitetty ja jäsennelty ja siitä välittyy hyvin, miten hän itse suhtautuu asiaan:  

Toimin kuten strutsi: en halunnut tietää asiasta enempää. Mutta nyt, kun nuo lehdet ovat sattumalta osuneet eteeni aivan fyysisesti, olen joutunut vetämään pääni ylös hiekasta. Ei hätää; on minulle sattunut pahempaakin tänä kirjavuonna. Jälleen kerran minut on julistettu isänmaan viholliseksi; tällä kertaa siksi, että kutsuin calabrialaisia ”lainsuojattomiksi”. (s. 81.) 

Hän kertoo kirjeessä puhuneensa lainsuojattomista osin kerrontaa elävöittääkseen mutta myös siksi, että alue on köyhää ja puheena olevan Cutron kylän asukkaista 40 % on tuomittu ryöstelystä ja siksi vailla äänioikeutta. Pasolini vertaa tienoota lännenelokuvien maisemaan. Hänen mukaansa hallitsevan luokan sortamat köyhemmät ihmiset ja alueen asukkaat ovat alueen historiasta johtuen ”lainsuojattomia” jo olosuhteiden pakosta. Kirje avaa taiteilijan poliittisia näkemyksiä ja käsittelee monia sellaisia yhteiskunnallisia piirteitä, kuten Etelä-Italian köyhyyttä ja poliittista suhmurointia, jotka näkyvät myös matkareportaasissa mutta eivät ole sen keskiössä. 

Välillä tuntuu kuin katsoisi avaimenreiästä ulos voimatta avata ovea.

Elävöittäviä sanavalintoja 

Hannimari Heinon suomennos on kieleltään kirjavaa ja alkuperäisen tekstin sävylle uskollista. Alkutekstin kieli on suoraviivaista, mutta Pasolinin suosimat murresanat erityisesti paikallisia siteeratessa haastavat välillä kääntäjää. Kuin tasapainoillakseen tämän kanssa Heino käyttää välillä puhekieltä myös silloin, kun alkutekstissä ei tehdä samanlaista eroa. Se sopii Pasolinin tyyliin mainiosti: ”’Roomalaiset!’ Lina sanoo samaan hengenvetoon, ’Tykkään siitä, miten ne puhuu. Vaikka ne on rumia, tykkään kumminkin!’”. (s. 42.) (Italiaksi: ’’I romani! – risponde subito Lina – Mi piace come parlano. Anche se sono brutti, mi piacciono!’’ (La lunga strada di sabbia, 2017, s. 63.) 

Suomennos onnistuu kuvailemaan tilanteita ja paikkoja samalla tavalla elävästi kuin alkuteos. Heinäkuussa Pasolini seikkailee Ischian saarella ja siirtyy Casamicciolan kylästä saaren suurimpaan satamaan. Hän kirjoittaa siitä näin: 

Scende la sera. L’intera Casamicciola è sul suo porticciolo. Nativi e villeggianti si confondono: è la piena sagra dei grandi giorni d’estate. Prendo un piccolo pullman, anzi pulmàn, e in dieci minuti arrivo a Porto d’Ischia. È già sera. Ma questa è una città! La pace di Casamicciola è un sogno. (s. 48.) 

Pasolini käyttää paljon lyhyitä lauseita, usein montaa sellaista peräkkäin. Tyyli on usein toteavaa, mutta samalla välitöntä. Heino kääntää kyseisen otteen näin: 

Ilta laskeutuu. Koko Casamicciola keskittyy sen pieneen satamaan. Paikallisia ja lomailijoita yhtenä sekamelskana: käynnissä on suurenmoisten kesäpäivien täysi rieha. Astun pieneen linja-autoon, tai siis linjuriin, ja saavun kymmenessä minuutissa Ischian satamaan. Mutta tämähän on kaupunki! Casamicciolan rauha tuntuu unelta. (s. 29.) 

Heinon käännöksessä arkinen linjuri-sana ei aivan toimi murteellisen pulmàn-muodon vastineena, mutta en ihan heti keksi parempaakaan ratkaisua. ”La sagra” tarkoittaa italiaksi kylätapahtumaa tai paikallista festivaalia, ja ”rieha” tavoittaa ilahduttavasti tällaisen festivaalihumun tunnelman. Sekamelskasta puhuminen sekoittua-verbin (confondersi) käyttämisen sijaan värittää kuvausta entistä elävämmäksi, ja verbin pois jättäminen mukailee Pasolinin tyyliä, joka on tekstilajiin sopivasti reportaasissa romaanien proosaa ytimekkäämpää. Lause ’’È già sera” (’’on jo ilta”) näyttää jääneen kääntämättä, mutta onneksi vaikutus ei ole iso. Koko kappalehan alkaa siitä, kun ilta laskeutuu. 

Suomentajan jälkisanat avaavat Pitkän hiekkaisen tien taustoja ja esittelevät Pasolinia kirjailijana ja elokuvaohjaajana. Liiteosioon kuuluu myös pitkä lista huomautuksia, jotka selittävät suomalaisille lukijoille vieraampia paikkoja, henkilöitä ja termejä. Pasolinin elämäkertatiedot on otettu suomennokseen mukaan alkuteoksesta. 

Pitkä hiekkainen tie on kevyehkö matkakirja, jossa kuljetaan Italian rannikoita pitkin Ventimigliasta Triesteen. Matkalle mahtuu monenlaisia pikkukyliä, rantoja, ja tietysti Napoli. Siellä vietetään paljon aikaa, mutta usein kappaleet ovat lyhyitä, kuin tuokiokuvia. Välillä tuntuu kuin katsoisi avaimenreiästä ulos voimatta avata ovea. Osa kylistä ohitetaan nopeasti, toisista kirjoitetaan enemmän. Kirjoittajakin tiedostaa tämän:  

Riennän taas eteenpäin. Mutta sinä hyvä lukija, joka et ole koskaan käynyt täällä ja haluaisit käydä, suothan anteeksi, että tässä kohtaa riennän eteenpäin oikein rivakasti. (s. 33.)  

Pasolini on etelässä iloisimmillaan, mutta Triesten lähestyessä sävy muuttuu synkemmäksi. Lapsuudesta tutut paikat eivät enää näytä tutuilta. Kesä on loppumassa, ja kun vastassa on ”vihoviimeinen italialainen ranta” (s. 78), jotakin tuntuu jäävän taakse. Onko kyse pelkästä kesän tai matkan lopusta, vai jostakin muusta? Tarkkanäköisen kirjoittajan voi kuvitella tunnistavan muutoksen merkit ajassa ja yhteiskunnassa. Pasolinin kuvaamaa Italiaa ei enää ole, mutta kirjan sivuilta se on mahdollista tavoittaa.