Pakinoita antiikin Roomasta

Roomalainen kirjailija Horatius (65–8 eaa.) tunnetaan kirjallisuushistoriassa Runousopistaan, jossa hän korostaa järjen ja filosofisen sivistyksen tärkeyttä runoudessa. Hänen oodinsa lasketaan aikansa lyriikan parhaimmistoon. Mutta hänet tunnetaan myös kaikenlaisten kaavojen murtajana, yhtenä antiikin suurista runosatiirikoista.

Runosatiiri oli ainoa kirjallisuudenlaji, jonka roomalaiset ajattelivat keksineensä. Muut oli peritty Kreikasta, kuten kyynikkofilosofi Menippoksen kehittelemä menippeiaksi kutsuttu proosasatiiri.

Horatiuksen latinankielisistä alkuteksteistä nyt käännetyssä kokoelmassa on 18 lyhyttä satiiria, eli kaikki hänen kirjoittamansa. Moraalifilosofissa satiireissaan hän kiinnitti huomion aikalaistensa paheisiin. Tyypillisiksi pilailun kohteikseen hän valitsi itaruuden ja ahneuden. Myös ylellinen elämä ja kaikenlainen itsekkyys joutuivat hänen kirjallisen naurunsa kohteeksi. Muutkaan elämäntapain ääripäät, kuten tuhlaavaisuus, eivät olleet hänen suosiossaan. Horatiuksen satiirinen alter ego edustaa keskitien elämänmallia.

Filosofiassa hän ilmoitti (kenties ironisesti) edustavansa epikurolaisuutta, kohtuullisen mielihyvän ideologiaa. Mutta hän otti vaikutteita myös nautintoja vastustavalta kyynikkojen koulukunnalta, muiden muassa Menippokselta ja Bion Borystheneeltä, jotka kritisoivat rikkaita, kopeita ja vallanhaluisia.

Horatiuksen tuotantoa ei aiemmin ole saatu suomeksi tässä laajuudessa, vaikka sitä odotettu. Ylistetty Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri -satiiri on monille tuttu jo latinan alkeiskurssilta. Muut ovat tuiki tuntemattomia.

Kokoelman lukuprosessin alkuvaiheessa vallitsevaksi tunteeksi nousee lievä suru siitä, että Horatiuksen satiirit eivät ole hulvattoman hauskoja kuten Rabelais’n. Ne eivät ole terävän kärkeviä kuten Swiftin. Eivätkä ne ole ylimaallisen nokkelia kuten Voltairen tekstit. Jos niissä on ironiaa, sitä ei nykylukija juuri tavoita. Jos niissä on parodiaa, kohdetekstit jäävät tajuamatta. Jos niissä on groteskia, se on melko laimeaa.

Horatiuksen satiirit ovat naurunsa kohteita ymmärtäviä, lähes lempeitä pakinoita.

Horatiuksen satiirit ovat – niin kuin kirjallisuudenhistoriassa on jo osuvasti määritelty – useimmiten humoristisia, naurunsa kohteita ymmärtäviä, lähes lempeitä pakinoita. Mutta osasi hän toki myös kärkevän, pilkkaavan naurun. Sitä hän käytti epodeissaan, joita on suomennettu aiemmin.

Seuraavassa lukuvaiheessa suru kääntyy iloksi. Kun Horatiuksen kirjassa on edennyt lähelle loppua, hoksaa lukija, että satiirikokoelma onkin varsinainen intertekstuaalinen ilotulitus. Mutta vihjeet kulkevat toki päinvastaiseen suuntaan kuin nykykirjallisuudessa: tuolta antiikista löytyvät siemenet keski- ja uuden ajan naurukirjallisuuteen. Jos antiikin kreikkalaista Lukianosta lukiessa löytää viitteet myöhempiin Rabelais’heen, Cyrano de Bergeraciin ja paroni von Münchauseniin, niin Horatiuksen sivulta löytää enteet muun muassa Petroniuksen Trimalkion pitoihin, Boccaccion Decameroneen ja Moliéren komedioihin.

Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri -faabelista on nykyajalla tehty hupaisia lasten satukirjoja ja animaatioita. ”Kaikki ihmiset ovat mielettömiä”-satiiri tuo mieleen Uuden testamentin evankeliumit ja niiden päähenkilön Jeesuksen sarkastiset viisastelut. On myös selvää, että Monty Python -ryhmän akateemiset koomikot ja Asterix-sarjakuvien käsikirjoittaja René Goscinny ovat nuoruudessaan Horatiuksen läpikahlanneet.

Monty Python -ryhmän akateemiset koomikot ovat kahlanneet Horatiuksen läpi.

Kokoelma sisältää pohdintaa myös satiirin olemuksesta ja merkityksestä. Usein Horatius viittaa edeltäjäänsä Luciliukseen. Niiden sensorihirmujen, jotka tänä päivänä haluaisivat kieltää satiirin ja parodian, sietäisi lukea Horatiusta: jos elää oikein ja nuhteettomasti, ei tarvitse pelätä naurua.
Ilman kunkin tekstin perään painettuja kääntäjän selityksiä satiirisen aspektin ymmärtäminen jäisi varsin pinnalliseksi – ainakin niille, jotka eivät perinpohjaisesti tunne antiikin Rooman yhteiskuntaa ja kulttuuria. Nyt saamme lukea tulkinnalle välttämättömiä tietoja ajan tavoista, henkisestä ja aineellisesta perinnöstä. Lukijalle läheisiksi tulevat niin Horatiuksen suosikkikirjailijat kuin häntä tukevat tuttavat.

Kirjan kiinnostavin juoni on kirjailijan pakinoista ja kääntäjän selityksistä yhteenkutoutuva mysteeri: mikä oikeastaan oli vaatimattomista oloista lähteneen orjanpoika Horatiuksen suhde rikkaaseen ylimykseen nimeltä Maecenas, joka apurahoitti kirjailijoita ja taiteilijoita, ja lahjoitti jopa nimensä mesenaatti-instituutiolle? Nykypäivänä sellainen rahan ja satiirin liitto tuntuisi aivan mahdottomalta, paitsi tietenkin Hollywoodissa.

On myös kiitettävä kääntäjä-tulkitsija Paavo Castrénia siitä, että koko kirjan huvittavin juttu löytyy hänen selitysjaksoistaan. Se on nimeltään Teurastettavan Porsaan Testamentti.