Kun toiset nauttivat

Kun toiset nauttivat kuvaa ihmisiä, jotka kärsivät niin sisäisestä kuin ulkoisestakin ahtauden tunteesta. ”Quynh Tran kirjoittaa ulkopuolisuudesta herkästi ja hillitysti, kyseenalaistaen muttei polemisoiden”, arvioi Mikko Toivanen.

Onko ihmisen identiteetti sisäisesti koettu vai ulospäin esitetty ominaisuus? Itse valittu vai toisten niskoille sysäämä? Vietnamilaissyntyinen Maggie työskentelee japanilaisessa kylpylässä Lundissa. Käytännöllisen itsevarma Maggie on työssään etevä, mutta edustaa samalla ruotsalaisen yliopistokaupungin valkoiselle, keskiluokkaiselle asiakaskunnalle jonkinlaista geneeristä aasialaisuutta.  

Teehuoneessa hän tarjoilee teetä nuorelle pariskunnalle. Antaa heidän haistella eri teelaatuja, panee veden kiehumaan, ohjaa heidät istumaan matalan pöydän ääreen. […] Kun hän kaataa veden kannuun, he nousevat seisomaan, kumpikin omalla puolellaan pientä pöytää, ja kumartavat syvään. He uskaltavat hädin tuskin katsoa häntä silmiin. Mikään mitä hän tekee, ei ole väärin. Ei edes se, kun he yrittävät puhua japania hänen kanssaan ja hän selittää osaavansa vain muutaman yksinkertaisen fraasin. Silloin he punastuvat ja pyytävät anteeksi. (s. 171.) 

Hetkeen tiivistyy paljon erilaisuuden kokemuksesta ja kohtaamisen vaikeudesta: tarpeesta esiintyä ja esittää, mutta toisaalta myös määrittää toisia ulkoapäin, sekä etenkin sosiaalisten normien rikkoutumisen aiheuttamasta noloudesta. Näistä sosiaalisista jännitteistä ja ihmisten pyristelystä niiden ristipaineessa muodostuu Quynh Tranin toisen romaanin Kun toiset nauttivat (När andra njuter), selkäranka. 

Pietarsaaresta kotoisin olevan Tranin Runeberg-palkittu esikoisromaani Varjo ja viileys (Skugga och svalka, 2021) toi kotimaiseen kirjallisuuteen paljon kaivattua uudenlaista perspektiiviä omaäänisessä vietnamilaisyhteisön kuvauksessaan. Avatulla uralla on sittemmin seurannut ainakin tänä vuonna debytoinut Vy Tram. Tran itse on sittemmin asettunut Ruotsiin, ja niinpä myös hänen uutukaisensa sijoittuu naapurimaahan, tarkemmin Lundin kaupunkiin ja sen lähiympäristöön.  

 Teoksen silmiinpistävin ominaisuus on näennäinen ulkoisen draaman puute, jota yksittäiset välikohtaukset värittävät.

Tranin romaanin juonen keskiössä on kaksihenkinen perhe: Vietnamista jo nuorena Ruotsiin muuttanut Maggie sekä hänen maassa syntynyt tyttärensä, teini-ikäinen Lana. Romaanin kerronta jakautuu melko tasaisesti näiden kahden päähenkilön välille. Lukioikäinen Lana kipuilee pikkukaupungin elämää, aikuiseksi kasvamista sekä poikia; Maggie emännöi rahavaikeuksista kärsivässä kylpylässä ja huolehtii omasta ja perheensä toimeentulosta. Draama rakentuu siis varsin arkipäiväisten elementtien varaan. Pienen asunnon jakavat äiti ja tytär eivät oikein onnistu kohtaamaan toisiaan tunnetasolla vaan kamppailevat haasteidensa kanssa lähinnä erillään: Runsaan dialogin sijaan juonta kuljettavat eteenpäin kertojan välittämät hahmojen sisäiset havainnot ja ajatukset, jotka luotaavat niin nykyhetkeä kuin menneisyyttäkin. 

Ulkopuolisuutta ja irtiottoja 

Teoksen silmiinpistävin ominaisuus on juuri tämä näennäinen ulkoisen draaman puute, jota yksittäiset välikohtaukset värittävät. Kustantaja kuvailee romaania kertomukseksi ”väkivallasta ja himosta” ja viittaa esittelytekstissään Lanan elämää varjostavaan dramaattiseen tapahtumaan. Kirjaa lukiessa nämä muodollisesti perustellut luonnehdinnat jäävät kuitenkin roikkumaan ilmaan: hahmojen elämää värittää ylivirittyneiden intohimojen sijaan jonkinlainen sanoittamaton tyhjyyden kokemus ja kammo, joka purkautuu joskus räjähtävästi, joskus epämääräisenä haluna. Tran kuvaa tätä hiljaista sisäistä jännitettä taitavasti, antaen sen kasvaa tasaisesti tarinan edetessä kohti kliimaksiaan. 

Lanan hahmon kokema ulkopuolisuus, johon teoksen nimikin viittaa, asettuu luontevasti perinteisen kasvutarinan kehyksiin. Ystäviensä kanssa hän hakee rajojaan ja yrittää järjestää sisäistä todellisuuttaan helpommin ymmärrettävään muotoon. Lanaa vaivaa kipeä itsensä ilmaisemisen tarve, joka tiivistyy hetkittäin väkivaltaiseen käytökseen mutta ilmenee myös orastavana kiinnostuksena runouteen ja etenkin lavarunoustapahtumissa esiintyvien nuorten ihannointina. 

Mitä taikaa runoilijassa oli? Hänen äänessään, hänen runossaan? Ja mitä hän teki? Hänen kädessään olevista papereista kuului vaimeaa rapinaa, aivan kuin pehmeää sateen ääntä. Yhtäkkiä hänen kasvoilleen levisi hymy, ja musta hammas tai nuuskan pala hohti himmeästi. Lana ei erottanut sanoja mutta ikään kuin kuuli runon siitä huolimatta… (s. 155.) 

Taiteen suomat, taianomaiset ymmärryksen ja oivalluksen hetket tuovat äitinsä käytökseen tympääntyneen Lanan elämään jotain poikkeuksellista: odottamattomia kosketuspintoja ympäröivään maailmaan ja ihmisiin. Myös Maggie havahtuu aikuisten työmaailman banaaliuden keskellä kaipaamaan jotain uutta ja erilaista. Hänen tehtävänään on pehmitellä japanilaisen kulttuuriperintösäätiön edustajaa, jonka päätösvallassa on antaa kylpylälle erityinen aitoussertifikaatti sekä mahdollisia kipeästi kaivattuja lisävaroja. Hieman hämäräperäisen Gorôn saapuminen sekoittaa kuitenkin Maggien rutiineja ja herättää unohdettuja tunteita. 

Kielellisesti Tranin proosa on vähäeleistä ja temppuilematonta, mikä pätee myös Outi Mennan käännökseen. Dialogeissa nuorten kielenkäyttö on joustavan puhekielistä, muttei kuitenkaan varsinaista slangia. Käännöksen kannalta haastavimpia paikkoja ovat teoksen lukuisat, usein rimmaavat runo- ja lyriikkasitaatit, joille Menna on joutunut keksimään vaihtelevan osuvia vastineita. Erään luvun otsikoksikin poimittu säepari, Lanan keksimä konkreettinen ja yllättävä ”vänstra sko / fläck av blod” on kääntynyt kontekstin rajoitteissa ympäripyöreäksi ”jotain tummaa / kovin kummaa” (s. 286). Pääasiassa Mennan käännös on kuitenkin tehokasta laatutyötä. 

Identiteettimääreet ja muut häkit 

Ehkä ensimmäisenä suomenvietnamilaisena romaanikirjailijana julkisuuteen nousseen Tranin tuotantoa avataan usein juuri hänen identiteettinsä kautta. Tämä itsessään kuvastaa erilaisuuden problematiikkaa pohjoismaissa, missä kirjallisuuspiirit eivät täysin heijasta yhteiskunnan kasvavaa monimuotoisuutta. Tulkinnallinen yksipuolisuus on kuitenkin hieman harhaanjohtavaa: Tran kirjoittaa ulkopuolisuudesta herkästi ja hillitysti, kyseenalaistaen muttei polemisoiden. Teema ei suinkaan rajoitu pelkkään etnisyyteen. 

Teema ei suinkaan rajoitu pelkkään etnisyyteen. 

Etninen tausta ei päällisin puolin määritä lainkaan hyvin Ruotsiin kotoutuneen, kielen oppineen ja työpaikallaan arvostetun Maggien elämää, kun taas Lanan arkipäivän kuvauksessa siihen viitataan tuskin lainkaan. Myös lundilainen yhteisö, jossa he elävät on jokapäiväisen monikulttuurinen, mikä ilmenee tuon tuosta vain pikku yksityiskohdista kuten nimistä tai pukeutumisesta. Kun toiset nauttivat ei pyri olemaan romaani maahanmuuttajuudesta, mutta kuvaa psykologisen tarkasti henkilöitä, joiden elämää vaikeasti määriteltävä erilaisuuden kokemus häiritsee jonkinlaisena jatkuvana vaimeana ärsykkeenä. 

Teoksen henkilöhahmojen elämässä tämä ärsyke ilmenee sisäisenä ja ulkoisena ahtauden tunteena. Maggien huolien keskiössä on kaivattu muutto suurempaan asuntoon ja takuuvuokraan vaaditut poikkeuksellisen suuret rahasummat. Lanaakin vaivaa pieni kaksio, jossa toista ei pääse pakoon, kun taas runous on hänelle ”uusi huone, joka avautuu” (s. 156). Äidin ja tyttären tuntemuksia kuvastavaksi avainmetaforaksi muodostuu kuva häkistä Maggien menneisyydestä. Takaumissa hän palaa minkkitarhalle, jossa aiemmin työskenteli ja ihmetteli kollegoidensa kanssa häkkeihin suljettujen, ”vinoon syntyneiden” (s. 296) eläinten luonnotonta käyttäytymistä: 

Kun katsoi tarkkaan, saattoi huomata miten juuri kyseiset, näennäisesti terveet minkit aloittivat tiettyyn aikaan vuorokaudesta toistuvan, erikoiselta näyttävän tanssin häkeissään. Ne näyttivät siltä kuin olisivat olleet konsertissa: pää heilui, silmät olivat ilmeettömät, eivätkä eläimet tuntuneet voivan itse mitään tilanteelleen. Mikä nöyryytys. Joukko työntekijöitä kerääntyi penkille katsomaan eläimiä, he joivat kahvia ja osoittelivat ja naureskelivat eläinparkojen suorittaessa avuttomina pientä tanssiaan. Häkkien metalliverkot rämisivät. (s. 296–297.) 

Julman yksityiskohtainen, katselijoiden paatunutta välinpitämättömyyttä korostava kuvaus heijastelee Maggien ja Lanan omaa elettyä ”vinouden” kokemusta. Asetelman synkkää ironiaa korostaa, että minkkitarhan työntekijät ovat järjestään vietnamilaisia, verisen vastenmielisessä ja valtaväestölle kelpaamattomassa työssä. Heidän naureskelunsa minkkien avuttomuudelle rinnastuu Maggien itse yllättäen kokemaan nöyryytykseen ja epätoivoon yhteiskunnassa, jonka säännöt tuntuvatkin yhtäkkiä vierailta. 

”Jokainen kerta tuntuu aina ensimmäiseltä” (s. 5), miettii Maggie teoksen ensi riveillä roskakatoksessa, käydessään hengitystä pidättäen läpi Ruotsin monimutkaisia kierrätysohjeita. Kodin kokeminen, yhteisöön kuuluminen ja sen osana eläminen ovat aina eräänlaisia sukelluksia läpi yksilön ja järjestelmän välisen rajapinnan. Joskus vaarana on, että sukeltajalta loppuu happi tai katoaa suunnantaju.